Mistä löydätte rohkeutta puhua henkilökohtaisista asioista puolisonne kanssa?

Tuntuisi erinomaisen pahalta, jos saisin jostain kuulla, että puolisoni ei uskalla tai ole uskaltanut ouhua minulle. -Ymmärrän tai ainakin yritän ymmärtää, että varmasti saattaa olla asioita, joista voi olla helpompi ja mutkattomampi puhua vaikka luottoystävälle kuin minulle (kumppanina) mutta haastavaksi saattaa mennä, jos puolisoni vain olettaisi ja uskoisi aina, että minä kyllä tiedän tai tunnen, mitä hän oikeasti haluaa ja tarkoittaa vaikka hän ei koskaan sanoisi sitä ääneen.

No kyllähän se vaatii rohkeutta olla avoin ja kertoa herkempiäkin asioita. Uskaltaa olla myös haavoittuvainen, niinkuin me kaikki kuitenkin ollaan, näytetään se tai ei. Kyllähän tällainen on tärkeää parisuhteessa. Tämä liittyy myös luottamukseen, että uskaltaa tuollaisessakin hetkessä olla ilman suojaa.

Varmaan siitä ajatuksesta voisi löytää rohkeutta, että näin parantaisi ja vahvistaisi omaa kumppanuutta ja lähentäisi entisestään suhdetta toisen kanssa, vahvistaisi luottamusta. Olette tiimi yhdessä, niin hyvässä kuin ikävässä. Harjoitusta vaan. Opi tuosta kertomasti kerrasta ja toimi ensi kerralla vastaavassa tilanteessa toisin. Tee tietoista harjoittelua asian kanssa.

En voisi olla yhdessä ihmisen kanssa jolle en voisi avautua. Erikoista ettei jotkut kehtaa puhua ihan normaaleista asioista puolisonsa kanssa.

Kipu on kyllä niin henkilökohtainen ja ikävä asia, että ei siitä ole helppo puhua. Eikä välttämättä tarvitsekaan, jos ei toivo toiselta jotain apua siinä tilanteessa, esim. käymään apteekissa. Jotkuthan voivat jopa kääntää sen niin, että toinen kerjää sääliä jos kertoo. Jos miehelle olisi pitänyt selittää, että miksi jokin asia jäi tekemättä, niin sitten olisin kertonut, että en pystynyt tekemään kovan kivun takia. Pienin askelin ja tilanteen mukaan, mutta ei kai siinä mitään ehdotonta pakkoa ole kertoa, jos ei siitä ole mitään apua tai hyötyä tilanteessa. Joskus ei pysty syömään, kun on kuukautiset just alkaneet, niin silloin tietysti voi kertoa syyn, miksi jättää ruokailun väliin tai että lähtee kävelylle, kun se auttaa kipuun.

Jos en itse olisi kehdannut puhua puolisolleni menkoista, niin siinä olisi ollut useammankin kerran lakanat ja petauspatjat veressä. Kun ne olivat pahimmillaan, niin edes kaksi yösidettä ei auttanut, vaan piti laittaa vielä suojaksi paksu pyyhe sänkyyn. Sitten kun tuli läpi työmatkallakin, niin oli pakko soittaa puolisolle, että menen työterveyteen ja sieltä lähetettiin naistentautienpolillel. Hormonikierukalla saatiin vuoto kuriin.

Olisi aika kamalaa olla suhteessa, jossa toinen ei auttaisi tuollaisessa tilanteessa.

Pari lasia viiniä auttaa avautumaan. Tämä on oikeasti se alkoholin positiivinen puoli. Kerran pari kun kertoo kaiken viinilasillisen ääressä niin alkaa onnistumaan ilmankin viiniä. Puhumisenharjoitteluaine.

Ei se ujous mitään estä. Se estää vain jos annat estää. Aloita vaan puhumaan ja hyväksy, että sitten sinulle tulee todella epämukava olo, sellainen nolouden tunnekuohu joka tuntuu koko kehossa ja ahdistaa sikana. Ja se tunnekuohu saattaa tulla myöhemminkin kun vain ajattelet sitä, mitä menit toiselle sanomaan.

Mutta se on vain tunne, ei se tarkoita että olet tehnyt jotain väärää vaan että sinun aivosi ovat virittyneet sillä tavalla että nolostut ja ahdistut liian helposti. Aivojesi viritys on hieman pielessä, itseäni ainakin hieman auttaa tuo ajatus. Ei tarvi ottaa niitä omia tunnekuohuja todesta. Häpeän tunne yrittää viestittää, että teen jotain väärin, vaikka oikeasti en tee, minun aivoni laittavat häpeän päälle ihan liian herkästi. Niin herkästi, että siitä on haittaa eikä hyötyä.

Häpeäntunne kyllä menee ohi. Kun alat puhumaan vaikeista asioista , se pikkuhiljaa helpottuu. Ei se hetkessä helpotu, pitää olla kärsivällinen. Jos ongelma on noin pahana saattaa mennä vuosiakin, että opit ja totut puhumaan noista "noloista" asioista.

Ja silläkin on merkitystä, miten miehesi ottaa vastaan tuollaiset asiat. Jos hänkin nolostuu tuollaisista niin ei se ainakaan helpota sinun opettelua puhumaan vaikeista asioista. Mutta vaikka mies nolostuisi älä anna sen estää sinua harjoittelemasta, mieskin ehkä esimerkkisi voimalla voi alkaa yrittää keskustella asioista nolostumisesta huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan tajunnut miksi akkojen pitää avautua kaikesta ei meitä miehiä kiinnosta teidän verijutut.

Eikö sinua kiinnostaa se, jos puolisosi makaa koko päivän sängyssä/sohvalla ja käyttäytyy kuin olisi sairas? Eikö sinua kiinnostaa, mikä puolisoasi vaivaa?

Menkat tekevät olon kipeäksi ja kyllähän se yhteiseloon vaikuttaa siten, että toinen ei välttämättä kipeänä päivänä kykene samalla lailla arkiaskareisiin tai viettämään kahdenkeskistä aikaa.

Eikö sinua kiinnosta auttaa kipeää puolisoa tai eikö sinua kiinnosta yrittää helpottaa kipeän puolisosi oloa? Jos sinua ei kiinnosta niin sehän viestittää, että et välitä kumppanistasi. Miksi kukaan haluaisi parisuhteeseen kanssasi, jos sinua ei kiinnosta toisen hyvinvointi?

Kun alkaa avautua herkistä asioista puolisolle, täytyy olla täysi luottamus toiseen, että keskustelu jää vain teidän kahden väliseksi. Minä en voi avautua, sillä jossakin vaiheessa puolisoni kertoo keskustelustamme kavereilleen.

Eikö puoliso ole se, jolle voi puhua intiimeimmätkin asiat?

Vierailija kirjoitti:

Kipu on kyllä niin henkilökohtainen ja ikävä asia, että ei siitä ole helppo puhua. Eikä välttämättä tarvitsekaan, jos ei toivo toiselta jotain apua siinä tilanteessa, esim. käymään apteekissa. Jotkuthan voivat jopa kääntää sen niin, että toinen kerjää sääliä jos kertoo. Jos miehelle olisi pitänyt selittää, että miksi jokin asia jäi tekemättä, niin sitten olisin kertonut, että en pystynyt tekemään kovan kivun takia. Pienin askelin ja tilanteen mukaan, mutta ei kai siinä mitään ehdotonta pakkoa ole kertoa, jos ei siitä ole mitään apua tai hyötyä tilanteessa. Joskus ei pysty syömään, kun on kuukautiset just alkaneet, niin silloin tietysti voi kertoa syyn, miksi jättää ruokailun väliin tai että lähtee kävelylle, kun se auttaa kipuun.

Itselleni on ollut ongelma ex-parisuhteessani se, ettei mies suhtautunut aina kovin empaattisesti jos kerroin vaikka kovasta huonosta olosta ja kivusta. Hänellä on välillä sellainen aika vanhakantainen suomalaisen kova asenne, ettei mistään saisi "valittaa" (eli siis ylipäätään kertoa että jokin on huonosti), mennä läpi harmaan kiven oli tilanne mikä tahansa. "Sääli on sairautta" jne. Ei tainnut osata jostain syystä käsitellä tuollaista tilannetta.

En ole tosiaan mikään kaikesta vaittaja, ja ymmärrän että sellainen negatiivinen asenne olisi ärsyttävää tai pikkuasioista valittaminen. Kyllä hyvässä parisuhteessa on tärkeää voida kertoa jos on tavalla tai toisella kipeä tai on jotain muita murheita ilman että tarvii jännittää puolison reaktiota, että saako ymmärrystä vai ei.

Minua alkoi sitten jännittää tilanteet, joissa haluaisin sanoa kivusta tai huonosta olosta ja ja joskus olisi pitänyt ihan jonkun käytännön asiankin takia kertoa tilanteesta. Jätin sitten usein sanomatta ja jos ei vaan voinut peittää asiaa, niin senkin jälkeen reaktio häneltä ei aina ollut kovin lämmin tai kannustava. Sellainen tuntuu ikävältä. (Minulla on siis sairaus jonka takia olen joskus aika kipeä.)

Toivottavasti ap:n tapauksessa kyse ei ole tällaisesta. Vai onko ap itse sellainen, jonka on vaikea suhtautua jos hänelle kerrotaan tälaisista asioista, jolloin sitten ajattelee heposti, että muutkin saattaa suhtautua niin. Sääli on myös eri asia kuin empatia ja lämmin ymmärrys. Sääliä tuskin kukaan oikeasti edes haluaa, vaan joskus ehkä halausta ja vähän myötätuntoa tai yksinkertaisesti sitä, että toinen tietää asian ja voi ottaa tarvittaessa huomioon siinä arjessa ja hyväksyy sinut myös silloin kun olet heikkona.