Miten muuttua rohkeammaksi ja päästä eroon sosiaalisesta pelosta?

Vierailija kirjoitti:

Aika pinnallista keskustelua.

Sosiaalinen fobia tarkoittaa, että toinen ihminen= vaara. Se reaktio tulee salamannopeasti, eikä sitä voi itse mitenkään hallita eikä lieventää. Joo, sen tajuaa itsekin että reagoi liian voimakkaasti, ja se hävettää suuresti. Pelko on niin voimakas että jalat, kädet ja koko keho tärisee, hengästyttää kuin maratonjuoksijaa ja puhuminen on vaikeaa koska, no koittakaa itse puhua kun olette ääri hengästyneitä. Tuossa kunnossa pitäisi sitten jaksaa itseään altistaa ja siedättää toisten arvioivien katseiden edessä. Mikä häpeä. Itsellä alkoi tulla lopulta kovia vatsakramppeja jännittävissä tilanteissa. Silloin tajusin että liika on liikaa eikä kukaan voi minulta enää vaatia niin kamalaa rääkkiä.

Tässä on vain tuhannes osa kaikista vaikeuksista mitä tämä tila aiheuttaa. Tämä ei ole lasten leikkiä.

No tämä. Minulle tämä kehittyi trauman myötä, joten tiedän kolikon molemmat puolet.

Vähän sama kuin käskisi koirahyökkäyksen kohteeksi joutuneen keskelle isojen, mustien koirien aitausta. "ei ne pure", terapeutti sanoisi. "tiedän", vastaisin samalla, kun polvet vatkaisivat. Yrittäisin ajatella iloisia ajatuksia, kun pulssi löisi kahtasataa ja kyyneleet kihoaisivat silmiin.

Oikeasti pitäisi aloittaa paljon pienemmästä. Katsella kuvia ja opetella tulkitsemaan elekieltä.

Onko sattumaa, että hoidan ahdistustani lukemalla psykologiaa ja ihmisten elekielioppaita? Ei varmasti ole. Ennen traumaa viittasin kintaalla "näin tunnistat narsistin" - artikkeleille. Nykyään ahmin niitä silmilläni! Jotenkin se silta minun ja muiden ihmisten välillä on rikki, samalla tavalla kuin perusluottamus purrun ja koirien välillä on rikki. Oppimisen halu tarkoittaa ehkä parempaa ennustetta kuin se, että olisin totaalierakoitunut...

taikasienet

Musta kaikki ohjeet ja huomiot täällä on hyviä, mutta ihan eri asteisiin sosiaalisten tilanteiden ongelmiin!

Itse muistan kersana, kun jännitin esim. sukulaisten tapaamista niin paljon, että luulin kuolevani, kun äiti ilmoitti, että puolen tunnin päästä ollaan perillä. Se kauhu oli tappavaa paniikkia, olisi voinut purra kättä, jos joku siinä tilassa olisi ojentanut minua kohti sellaisen... olin tosiaan kuin vesikauhuinen elukka mutta toki vain sisäisesti. En koskaan edes kertonut tuosta kauhustani kenellekään. Luulin, että on luonnollista tuntea niin. Silti, vaikka pelkään ihmisiä, en pelkää aina. Joskus jopa esitelmät menevät tuosta vain ja joskus pelkään aivan hillittömästi jopa kaupassa käyntiä. Pelkään naapuriani, joka ramppaa jatkuvasti tupakalla oveni ohi. Pelkään ovikellon ääntä niin paljon, että olen ottanut patterin pois. Enää ei tarvitse koko ajan odottaa, että mitä jos se soi. Puhelimeni ei ole koskaan päällä, koska pelkään soittoja, kuten moni muukin täällä. Mutta, jos joskus vastaan puhelimeen, pystyn äärimmäisen varmaotteisesti viemään puhelun läpi. Hämmästelen sitä itsekin ja suren, että miksi en käytä tuota kykyäni elämässä hyväkseni vaan olen lukkiutunut tähän erakkoelämään.

Oma antini keskusteluun: huomio siitä, että ainakin mulla tuntuu pelottavan tilanteen odottaminen olevan pelottavampaa kuin tilanteessa oleminen. Tämä huomio ei silti millään tavalla auta minua. En tule sen avulla rohkeammaksi eikä mikään saa minua vapaaehtoisesti ajautumaan sosiaalisiin tilanteisiin tai laittamaan patteria ovikelloon takaisin, jo ajatus saa sisuskalut etovasti ympäri.

Vierailija kirjoitti:

Aika pinnallista keskustelua.

Sosiaalinen fobia tarkoittaa, että toinen ihminen= vaara. Se reaktio tulee salamannopeasti, eikä sitä voi itse mitenkään hallita eikä lieventää. Joo, sen tajuaa itsekin että reagoi liian voimakkaasti, ja se hävettää suuresti. Pelko on niin voimakas että jalat, kädet ja koko keho tärisee, hengästyttää kuin maratonjuoksijaa ja puhuminen on vaikeaa koska, no koittakaa itse puhua kun olette ääri hengästyneitä. Tuossa kunnossa pitäisi sitten jaksaa itseään altistaa ja siedättää toisten arvioivien katseiden edessä. Mikä häpeä. Itsellä alkoi tulla lopulta kovia vatsakramppeja jännittävissä tilanteissa. Silloin tajusin että liika on liikaa eikä kukaan voi minulta enää vaatia niin kamalaa rääkkiä.

Tässä on vain tuhannes osa kaikista vaikeuksista mitä tämä tila aiheuttaa. Tämä ei ole lasten leikkiä.

Riippuu ihmisestä, mitä pelkojen takana on ja miten ne ilmenevät. Mulle vaara oli tulla toisten tuomitsemaksi, koska se olisi vahvistanut sen sietämättömän uskomuksen itsestäni, että olen täysin kelvoton. Tuo pelko taas oli peruja siitä, ettei isäni kyennyt kohtaamaan mua, minkä tulkitsin omaksi syykseni. Noita ja monia muita asioita käytiin terapiassa läpi pitkän aikaa, ennen kuin altistuminen tuli ajankohtaiseksi.

Mulla ei myöskään pelko niinkään näkynyt ulospäin, paitsi itselleni pahimmissa tilanteissa, joita en onnistunut välttämään, esim. esitelmät koulussa. Muuten olin pikemminkin kuin viilipytty, koska dissosioin itseni irti sos. tilanteista. Kävin keskusteluja kuin terve ihminen samalla, kun sisällä velloi selittämätön pelko ja pyrin vain selviytymään noista tilanteista menettämättä kasvojani. Pahimmillaan en rekisteröinyt ollenkaan, mistä edes puhuttiin.

Ei paniikkikohtaukset ole pahasta. Joskus itse saan niitä kaupankassalla kun jonoa tulee perää.. Joskus yritän saada niitä, mutta silloin tuntuu kun yrittää saada niitä ne ei tule. Joskus kun piti pitää esitelmää niin olin minuutin hiljaaa kunnes vähän helpotti paniikki,

Minä en uskalla soittaa mihinkään. Puhelimeen vastaaminen onnistuu kyllä. Kai siinä on joku epäonnistumisen ja itsensä nolaamisen pelko taustalla.

Jännitän muutenkin sosiaalisia tilanteita. Mielestäni olen introvertti, lapsena sanottiin ujoksi.

Jos tunnen ihmisen, ei ole ongelmaa jutella tai jos olemme kahden kesken puolitutun kanssa. Mitä isompi porukka, sitä enemmän sulkeudun.

Tunnistan myös tuon, että oven avaaminen on vaikeaa. En edes tiedä miksi.

Naapurit pitävät varmaan epäkohteliaana kun en heidän kanssaan jutustele. En vaan osaa.

On tässä koko elämä ”altistuttu” tilanteille, lähestyn neljääkymppiä.

Korkeakoulussa esitelmiä oli riittämiin. Kyllä niistä selvisi, mutta en ikinä oppinut pitämään.

Vaikea ihmisten antaa neuvoa jos ei ole kokenut itse.

Nuorena pelkäsin kaupassa käyntiä ja edelleen vähän jännittää jos menen yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun pitää nolata ittes niin monta kertaa että se ei tunnu missään. Sen jälkeen et pelkää mitään.

Huono neuvo. Häpeä on ihmisen tuskallisin tunne. Ei siihen saa ketään usuttaa, muuten joutuu lopun ikänsä selvittelemään traumojaan.

Häpeä ja nolostuminen ovat eri asioita (shame/embarrassment). Olin itse ennen valtavan häpeäaltis ja koin arkiset nolot tilanteetkin häpeällisinä. Häpeälle itsensä altistaminen ei auta, koska häpeä on tuhoava tunne, joka ei opeta ihmiselle mitään. Kun sain häpeääni purettua ja opin kyseenalaistamaan sitä, myös noloille tilanteille altistumisesta alkoi olla hyötyä, koska siinä oppi sietämään nolouden tunnetta, oppi että jokainen mokailee eikä se ole sen suurempi juttu. Tuntuu epämukavalta, mutta ei tuhoa, ja eteenpäin vain.

Beetasalpaajaa ja siedästystä sen aikaa, että tottuu tekemään asioita eikä kohta enää muista pelätä vaikka lääkitystä ei olisikaan.