Miten muuttua rohkeammaksi ja päästä eroon sosiaalisesta pelosta?

Vierailija kirjoitti:

Sun pitää nolata ittes niin monta kertaa että se ei tunnu missään. Sen jälkeen et pelkää mitään.

Huono neuvo. Häpeä on ihmisen tuskallisin tunne. Ei siihen saa ketään usuttaa, muuten joutuu lopun ikänsä selvittelemään traumojaan.

Tää on taas tällainen kieli poskessa annettu neuvo, mutta:

Jos koirani stressaisi ovikelloa, niin altistaisin sen ovikellon pimputukselle niin, että pimputuksesta seuraisi kivoja juttuja.

Voitko kutsua ketään kaveria luoksesi esim. pelaamaan lautapelejä?

Voitko tilata esim. Wolt-kuskin toimittamaan ruuan ovellesi kerran kk? PYYDÄ että soittavat ovikelloa?

Soita omaa ovikelloasi, kun menet kotiisi? Tee vähän tuommoisia hupsuja juttuja, joita jännität muiden tekevän. Hupsuilusta ei seuraa mitään pahaa, luota minuun! Jos haluat tehdä huippusuorituksen, niin hymyile leveästi ja itsevarmasti rimpauttaessasi ovikelloa!

Jne. Tee pikkuasioista palkitsevia ja tee itse asioita, joita pelkäät muiden tekevän sinulle. Silloin niihin liittyvä ahdistus hälvenee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hakeutumalla sosiaalisiin tilanteisiin. Oikeasti. Mitä useammin ja enemmän laitat itseäsi epämukaviin tilanteisiin niin sitä tutummalta ne lopulta alkavat tuntumaan ja siitä pelkäämisestä alkaa pääsemään eroon.

Tuo ei minulla ainakaan auttanut. Tunsin oloni aina yhtä tyhjäksi ja pelokkaaksi.

Sama täällä. Pikemminkin tuntui kuin henkiset resurssini olisivat imeytyneet kerta kerralta pahemmin kuiviin.

Ei siitä pääsee oikein eroon. Kai se on joku sisäinen juttu, ettei hyväksy itseä ja miettii liikaa mitä muut ajattelee. Mutta ei se lähde pois jos vaan miettii " minäpä en enää mieti mitä muut ajattelee" Silti se pelko kummittelee aina mukana. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun pitää nolata ittes niin monta kertaa että se ei tunnu missään. Sen jälkeen et pelkää mitään.

Olisikin noin yksinkertaista. Pahimmillaan seurauksena on akuutti paniikkikohtaus.

Paniikkikohtaukseen ei kuole. Se menee ohi, ja ihmisillä on tapana olla empaattisia. Et itsekään paheksuisi sitä jos joku saisi paniikkikohtauksen.

Paniikki on merkki siitä että on ylitetty sietorajat, ja niitä on syytä kunnioittaa. Omia ja toisten. Hirveän väkivaltaisia ja säälimättömiä ohjeita täällä tulee 😰

Vierailija kirjoitti:

Tää on taas tällainen kieli poskessa annettu neuvo, mutta:

Jos koirani stressaisi ovikelloa, niin altistaisin sen ovikellon pimputukselle niin, että pimputuksesta seuraisi kivoja juttuja.

Voitko kutsua ketään kaveria luoksesi esim. pelaamaan lautapelejä?

Voitko tilata esim. Wolt-kuskin toimittamaan ruuan ovellesi kerran kk? PYYDÄ että soittavat ovikelloa?

Soita omaa ovikelloasi, kun menet kotiisi? Tee vähän tuommoisia hupsuja juttuja, joita jännität muiden tekevän. Hupsuilusta ei seuraa mitään pahaa, luota minuun! Jos haluat tehdä huippusuorituksen, niin hymyile leveästi ja itsevarmasti rimpauttaessasi ovikelloa!

Jne. Tee pikkuasioista palkitsevia ja tee itse asioita, joita pelkäät muiden tekevän sinulle. Silloin niihin liittyvä ahdistus hälvenee.

Terepeuin kanssa kokeiltiin just noita altistus leikkejä, esim. mun piti esitellä itseni ryhmälle ja sanoa heistä jotain kivaa. En tiedä, mutta alkoi hävettää vain enemmän. Ja sitten mun piti korottaa ääntäni esim. huoneessa, yms. muuta "altistumista" . Pelot ovat edelleen ihan samat..

Nyt vähän empatiaa pelkääviä kohtaan!

Vierailija kirjoitti:

Kun asia on niin että tahdon itse hieman rohkaistua ja päästä takaisin elämään kiinni. Paljon on pitänyt jättää asioita väliin pelkäämisen takia, mm harrastuksia joihin en ole uskaltanut mennä. Nyt tosin hieman ymmärrän enemmän kaikkea koska sain äskettäin add diagnoosin. Ap

Add:n liitännäisenä tulee välillä myös as. Autismin kirjolle on varsinkin naisilla tyypillistä tuo että sitä hoidetaan sosiaalisten tilanteiden pelkona, mutta ne altistamiset ynnä muut vain pahentavatkin oireilua ja hoitavat tahot kohauttelee olkiaan.

Terapeuttien pitäisi unohtaa se pelko ja alkaa hoitaa sen ihmisen sielua/mieltä. Se on kasvanut väärään suuntaan, pois päin rakkaudesta ja itsen hyväksynnästä.

Vierailija kirjoitti:

Kun asia on niin että tahdon itse hieman rohkaistua ja päästä takaisin elämään kiinni. Paljon on pitänyt jättää asioita väliin pelkäämisen takia, mm harrastuksia joihin en ole uskaltanut mennä. Nyt tosin hieman ymmärrän enemmän kaikkea koska sain äskettäin add diagnoosin. Ap

Minulla on myös AD(H)D, joka aiheuttaa epätarkoituksenmukaista ärsykkeiden yliprosessointia sosiaalisissa tilanteissa. Katsekontakti saa aivoni sekaisin, ja minun on todella vaikea samaan aikaan keskittyä henkilön puheeseen. Pitkään tulkitsin tämän ujoudeksi, mutta kaikki minut hyvin tuntevat ovat ihmetelleet, kun olen maininnut olevani ujo.

Yliprosessointi pistää aivot laukalle ja uhkaskannerimoodiin, mikä puolestaan saa aivotoimintani jumiin ja tulee hermostunut, turhautunut, ahdistunut, avuton, panikoiva ja fyysisesti ylikierroksilla oleva olo. Tai sitten imeydyn kuormituksen takia jonkinlaiseen semiautistiseen tilaan.

Tuntuu että olotilani on aina joko yli- tai alivirittynyt ja harvoin optimaalinen. Tämä on ollut tärkeä oivallus: minä vain reagoin luontaisesti näin. Altistaminen voi tuoda tietynlaista itsevarmuutta, mutta ei se juuri muuta psykofyysistä reagointiani, joka ei riipu esimerkiksi haitallisista pinttyneistä ajattelumalleista.

Mulla on tuota ihan samaa, eikä se mene mihinkään iän mukana. En tosin ole käynyt terapiassa. Pelkään sitäkin :D

Onhan se kuluttavaa kun ei voi elää sellaista elämää kuin haluaa. Aina on pieni ahdistus mukana minne meneekin. Stressaan paljon tilanteita etukäteen ja saatan töksäytellä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Luulen että tähän voisi auttaa ns. siedätys hoito, jossa ihmistä altistetaan sosiaalisille tilanteille. Siihen yhdistetty terapia jossa ihminen alkaa oivaltamaan, ettei sosiaalisissa tilanteissa ole mitään pelättävää. Oletko yksinäinen ja oletko ehkä erakoitunut? Joskushan nämä ovat ihmispelkoisia.

Myös lääkkeillä tätä voidaan hoitaa, mutta haittapuolena kaikkien tunteitten katoaminen samalla.

Ajattelisin että fiksu ihminen ymmärtäisi asian, että ei tarvitse pelätä muita ihmisiä. Mikä siinä pelottaa? Pelkäätkö nolaavasi itsesi vai pelkäätkö että joku vahingoittaa sinua?

Fiksu ihminen tajuaa että pelolle on syyt. Kokemukset elämässä. On tullut kohdattua pahuutta jota ei ole päässyt karkuun koska on ollut pakko asua samassa kodissa, olla samassa päiväkodissa, koulussa jne. Ette tiedä millaista pahuutta on olemassa kun itse olette eläneet turvassa.

Vierailija kirjoitti:

Ei siitä pääsee oikein eroon. Kai se on joku sisäinen juttu, ettei hyväksy itseä ja miettii liikaa mitä muut ajattelee. Mutta ei se lähde pois jos vaan miettii " minäpä en enää mieti mitä muut ajattelee" Silti se pelko kummittelee aina mukana. 

Samaa mieltä tuosta, että itsensä hyväksymättömyys aiheuttaa sosiaalisia pelkoja, mutta itsensä voi oppia hyväksymään. Mikä sosiaalisissa tilanteissa tarkalleen pelottaa? Itseäni ennen jännitti se, että osaanko vastata mitään vai jumittaako aivot. Mutta ymmärrän nyt, että vaikka olisin todella hidas vastaamaan ja jumittaisin, niin ei se tee minusta yhtään huonompaa ihmistä.

Kun sinut on lapsena ja nuorena tuhottu, luottamusta ei ole rakentunut, olet erilainen kuin vertaisryhmäsi jäsenet eli vaikka luokkatoverit. Joudut yhä uudelleen ja uudelleen syrjityksi, kiusatuksi, hylätyksi. Pelot pahenee ja syvenee.

Menet terapiaan ja sinulle sanotaan että mene vaan niihin tilanteisiin, pelkäät turhaan. Arvatkaa toimiiko?

Vierailija kirjoitti:

Olen jo nelikymppinen ja tuntuu että iän myötä pahenee. Käyn terapiassa ja olen saanut vain ohjeita että altistaa itsensä pikkuhiljaa. Olen tämän asian takia myös ollut työttömänä jo jonkin aikaa. Ja haluaisin rohkaistua työllistymään uudelleen. Ap

Mä tein terapiassa portaikon erilaisista tilanteista, ja aloin käydä niitä läpi helpoimmasta vaikeimpaan. Terapeutti lähti kanssani niihin tilanteisiin ja jälkeenpäin purettiin, miltä tuntui, mikä onnistui ja asetettiin huonotkin kokemukset oikeisiin mittasuhteisiin. Tarvittaessa portaikkoa päivitettiin, jos jokin askel alkoikin tuntua liian vaikealta/jos tuntui että voisi edetä suoraan haastavampaankin. En mä yksin olisi pystynyt vain lähteä sokkona altistumaan.

Aika pinnallista keskustelua.

Sosiaalinen fobia tarkoittaa, että toinen ihminen= vaara. Se reaktio tulee salamannopeasti, eikä sitä voi itse mitenkään hallita eikä lieventää. Joo, sen tajuaa itsekin että reagoi liian voimakkaasti, ja se hävettää suuresti. Pelko on niin voimakas että jalat, kädet ja koko keho tärisee, hengästyttää kuin maratonjuoksijaa ja puhuminen on vaikeaa koska, no koittakaa itse puhua kun olette ääri hengästyneitä. Tuossa kunnossa pitäisi sitten jaksaa itseään altistaa ja siedättää toisten arvioivien katseiden edessä. Mikä häpeä. Itsellä alkoi tulla lopulta kovia vatsakramppeja jännittävissä tilanteissa. Silloin tajusin että liika on liikaa eikä kukaan voi minulta enää vaatia niin kamalaa rääkkiä.

Tässä on vain tuhannes osa kaikista vaikeuksista mitä tämä tila aiheuttaa. Tämä ei ole lasten leikkiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jo nelikymppinen ja tuntuu että iän myötä pahenee. Käyn terapiassa ja olen saanut vain ohjeita että altistaa itsensä pikkuhiljaa. Olen tämän asian takia myös ollut työttömänä jo jonkin aikaa. Ja haluaisin rohkaistua työllistymään uudelleen. Ap

Mä tein terapiassa portaikon erilaisista tilanteista, ja aloin käydä niitä läpi helpoimmasta vaikeimpaan. Terapeutti lähti kanssani niihin tilanteisiin ja jälkeenpäin purettiin, miltä tuntui, mikä onnistui ja asetettiin huonotkin kokemukset oikeisiin mittasuhteisiin. Tarvittaessa portaikkoa päivitettiin, jos jokin askel alkoikin tuntua liian vaikealta/jos tuntui että voisi edetä suoraan haastavampaankin. En mä yksin olisi pystynyt vain lähteä sokkona altistumaan.

Jep. Yksi aiemmista kirjoittajista mainitsi, että harjoitukset aloitettiin ryhmän edessä puhuen. Se on aivan liian vaikea harjoitus sosiaalisten tilanteiden pelkoa kokevalle!!!!

Lapsuudesta löytyy avain. Meistä ei välitetty oikealla tavalla.

Ihan hyvä olis muistaa, että sosiaalisten tilanteiden jonkin asteista pelkoa on varmaan 99 % ihmisistä (ja lopuilla on varmasti joku pahempikin diagnoosi). Siis oikeesti kaikki jännittää jonkin verran muita ihmisiä ja julkista "esiintymistä". Oon töissä julkishallinnossa ja mulle soittavat ihmiset on usein hermostuneita ja sekoilevat sanoissaan jne. Ei oo kovin vaarallista, asiat tulee selväks puhelun aikana. 

Itse jännitän julkista esiintymistä (koulussa esitelmät oli pahin painajainen), mutta se on muuttunut helpommaksi, koska olen huomannut että töissä ihmisiä kiinnostaa mun asia, eikä suinkaan mun esiintyminen. Jossain sukujuhlissa olisi edelleen aika vaikea pitää puhe, mutta ehkä jonain päivänä sekin voi onnistua

Altistus, altistus, altistus. Lopulta et jaksa enää välittää mitä muut ajattelevat ja jos altistat itseäsi riittävästi, sosiaaliset tilanteet menevät rutiinilla, kuten hampaiden harjaus. Et ehkä opi niistä nauttimaan, mutta selviydyt.