Itkeekö kukaan muu vielä vuosien päästä vanhemman kuolemasta haudalla?

Itse en, mutta et varmasti ole ainut.

Kyllä. Haudalla käyminen on vaikea paikka. En käy kovin usein, en vain pysty. Ei ole mun tapa. Muistelen v. 2014 kuollutta äitiäni muilla tavoin.

Isäni kuoli 1998 ollessaan 69 -vuotias. En itke hänen haudallaan, itken hänen monin tavoin vaikeaa elämäänsä.

Varmaan aika monikin, jos on ollut normaalit vanhemmat. Itse odotan vaan että kuolevat pois täältä, mutta mikäs pahan tappaisi.

Vanhempani ovat vielä edessä mutta voin kuvitella että kuoleman jälkeen tulen aina itkemään heidän haudoillaan. Itkettää jo nyt kun mietin heidän kuolemaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani ovat vielä edessä mutta voin kuvitella että kuoleman jälkeen tulen aina itkemään heidän haudoillaan. Itkettää jo nyt kun mietin heidän kuolemaansa.

elossa siis, ei edessä

sama

Sama. En käy usein, koska välttelen tunteitani.

Äitini kuoli äkillisesti vuonna 2014, 64-vuotiaana. Meillä oli hyvät ja lämpimät välit, edelleen joskus tulee itku kun haudalla käyn.

En itke enkä ole nyt käynyt haudalla varmaan kuuteen vuoteen. 

Kävin äidin haudalla viimeksi joulun aikaan ja vaikka hänen kuolemastaan on jo n.15v niin itkin, koska suru jota tunnen siitä ettei hän näe mitä nyt jo nuorille aikuisille lapsilleni kuuluu, on musertava, hän oli äärettömän ylpeä mummo ne muutamat vuodet jotka ehti sellainen olla.

Äiti kuoli ollessaan 47v.

En käy haudoilla, en ole ikinä ymmärtänyt tätä ns. tapaa. Muistelen muuten. En itke.

Isä kuoli 89 ja rakkain äiti 91 .Aina itken kun vaan ajattelenkin heitä , puhumattkaan haudalla käynnistä!

Rakkaita velipoikia suren erityisen paljon . Itken joka päivä kun kaipaan heitä.

En ensin itkenyt vaikka voimille ottikin. Nyt 15 vuotta myöhemmin tuli itku kun ensimmäisen kerran sain puhua aiheesta hetken jonkun sellaisen kanssa joka kuunteli.

Äitini kuoli 2015 enkä ole kertaakaan käynyt haudalla. En ole varma löytäisinkö edes hänen leposijaa 🤔.

Olen ollut sadoissa hautajaisissa työssä, missään ei ole itketty.  Naurettu on jos on perintöä ollut tiedossa.  

Vierailija kirjoitti:

Kävin äidin haudalla viimeksi joulun aikaan ja vaikka hänen kuolemastaan on jo n.15v niin itkin, koska suru jota tunnen siitä ettei hän näe mitä nyt jo nuorille aikuisille lapsilleni kuuluu, on musertava, hän oli äärettömän ylpeä mummo ne muutamat vuodet jotka ehti sellainen olla.

Äiti kuoli ollessaan 47v.

Ei vaan voi olla totta. Oma rakas äiti kuoli 62 vuotiaana, joten olen elänyt hänen yli jo runsaasti. 

Ois vaan niin kiva puhua äidille nyt kun ymmärtää asiat paremmin. 

Alkkiksen tytär kirjoitti:

Äitini kuoli 2015 enkä ole kertaakaan käynyt haudalla. En ole varma löytäisinkö edes hänen leposijaa 🤔.

Nämä ihmiset pitäisi polttohaudata jos ei kukaan välitä.

Itkisin ehkä, jos kykenisi. Rakastin isääni suuresti, mutta hänet tavallaan vietiin minulta pois jo useita kertoja ennen hänen kuolemaansa. Silloin se isoin suru olisi kohdattu, mutta muut aikuiset tietenkin mitätöivät kateuksissaan lapsensa surua, eli äitini ja sittemmin isäni uusi. Olin niin pieni alkuperäisen isän poismenemisen aikana, että kun silloin ei tuettu suruprosessissa se varmaankin jotenkin koteloitui. Varsinkin, kun sain isän vielä uudelleen elämääni, mutta uudet poismenemiset tavallaan ruokkivat menetystunnetta.

Ja siis isäni ei itse ”mennyt pois”, vaan naiset hänen elämässään määräilivät häntä, enkä minä ollut siinä niille k*sipäille tärkeä. Isäni rakasti minua ja piti aina yhteyttä hyvin, ilman naisia. Halusi pitää heidän aikanaankin, mutta nainen määräsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani ovat vielä edessä mutta voin kuvitella että kuoleman jälkeen tulen aina itkemään heidän haudoillaan. Itkettää jo nyt kun mietin heidän kuolemaansa.

elossa siis, ei edessä

sama

Älä sure etukäteen, nauti kaikesta ajasta jonka saat heidät pitää. Puhu asioista avoimesti, ettei jäisi mitään isoja käsitteelmättömiä asioita. Itse surin etukäteen ja touhusin kaikkea liikaa, hypin lääkäreiden silmille hotoja vaatien. Olen toki pyytänyt anteeksi.

 Nyt sisarusten kanssa pidämme isää ja äitiä mukana, muitelemme hyvia asioita, mitä se sanoisivat tässä ja tässä tilanteessa.

 Olen myös onnellinen etteivät he Espanjan taudin ajan eläneenä ja sodat käyneinä ole tätä helvettiä nyt näkemässä.

Joskus itkettää omat asiat siinä, eli kun on vaikeaa, niin nousee mieleen se turva, jonka koti ja vanhemmat aikoinaan tarjosivat, ja nyt on vaan itse selvittävä kaikesta.  Onko se sitten itsesääliä.