Missä iässä koit tulleesi kunnolla aikuiseksi eli milloin koit, että varhaisaikuisuus/myöhäisteini-ikä on päättynyt?

Vierailija kirjoitti:

En tajua näitä, jotka kokee myöhäisteini-iän päättyvän kohdallaan keski-iässä…Eivät taida vastata ihan tosissaan tai ymmärtää kysymystä.

Kyse oli myös varhaisaikuisuudesta.

About 28-vuotiaana oli sellainen tunne, etten ihan täysin feikkaa olevani aikuinen, vaan oikeasti olen. Siinä vaiheessa oli yksi tutkinto, talolaina ja vakkarityö ollut jo muutamia vuosia, mutta elämä oli sellaista haparointia kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

36-vuotiaana. Tuota ennen elämä meni taistellessa mielenterveyttä kuntoon, ja vuosien terapioiden jälkeenkin kului vielä kolme vuotta ihan omaa aikaa, että aloin viimein pärjätä töissä, aloin pärjätä ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Tajusin jo aika kauan aikaa sitten, että olen n. 9 vuotta kehityksessä jäljessä. Ihmettelin pari- ja vielä kolmekymppisenäkin, kuinka monet lapsetkin olivat minua edellä asioissa. Tiesivät esimerkiksi mistä pitävät ja osasivat ilmaista itseään. No minä osaan nyt 37-vuotiaana viimeinkin.

Minustakin on aina tuntunut että olen suurin piirtein tuon verran kehityksestä jäljessä! Ehkä johtuu isäni kuolemasta kun olin noin 10 v ja ikään kuin joku osa "aikuistui" silloin, lakkasin esim leikkimästä ja muutuin todella kyyniseksi. Mutta ilmeisesti jäinkin sitten normaalista kehityksestä jälkeen.

Ai, meitä on muitakin! Jouduin aikuistumaan juurikin n. 10-vuotiaana, kun äitini päätti alkaa elää nuoruuttaan (hän oli 40) ja en saanut enää olla tarvitseva lapsi. Halveksuin ystäviäni joille äidit tekivät voileipää ja heiltä kyseltiin miten pärjäävät. Vasta nyt 40-vuotiaana olen tajunnut että se on ihan normaalia, ei yleensä 10-vuotiaan oleteta vaan pärjäävän. Onneksi olen ymmärtänyt jättää lapset tekemättä, niin ei tarvitse kostaa eteenpäin tätä hommaa.

Kun 50v tuli täyteen, ajattelin, että kyllähän tässä pitäisi jo alkaa tuntemaan itsensä aikuiseksi. Aika heikosti on kuitenkin onnistunut se.

N52

Minusta tuntuu välillä, että 21v tyttäreni on aikuisempi kuin minä.

t. ikiteini

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tajua näitä, jotka kokee myöhäisteini-iän päättyvän kohdallaan keski-iässä…Eivät taida vastata ihan tosissaan tai ymmärtää kysymystä.

Kyse oli myös varhaisaikuisuudesta.

Ja kunnolla aikuisena olemisesta. Itse miellän kunnollisen aikuisuuden alkaneen kohdallani kun mm. muutot maasta toiseen ja kansainvälinen ura alkoivat sujua ns. vasemmallakin kädellä.

Suuri vaihtelu vastauksissa selittynee tulkinta eroilla sekä suurilla eroilla ihmisten elämissä.

Se 35-vuotias, joka ei bilettänyt

Ei ole tullut vastaan.  Alusta asti yhtä pikkuvanha tai ikinuori, miten vain.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole tullut vastaan.  Alusta asti yhtä pikkuvanha tai ikinuori, miten vain.

Ja vastannut itsestäni että sikäli kyllä.

Kun sain ensimmäisen kerran pillua.

En vieläkään. Täytän loppukesästä 37. On joo lapsi, on asuntolaina ja aviomies. Silti tuntuu että olen ihan teini vielä.

Vierailija kirjoitti:

Siinä noin 25-26v. Liittyy sellaseen henkiseen kypsymiseen. Ennen tuota olin tosi epävarma itsestäni ja kaikesta. Tuossa iässä ajatukset jotenkin rauhoittui ja koen, että kypsyin siinä kohtaa. Opiskelen ja olen lapseton sinkku eli ihan sisäistä kypsymistä ja kehittymistä oli ja itseni hyväksymistä sellaisena kuin olen. Töitä olen tehnyt koko täysi-ikäisyyden ajan.

Nyt olen 29

Tämä vastaa ehkä parhaiten kysymykseen aikuisuudesta. Muut merkit omasta asuntolainasta,  biletyksestä, lapsista  ovat enemmän ulkopuolelta tullutta sanelua. 

27v isyyden myötä.

M40

Enemmän tuntuu siltä, että olin teini-ikäisenä enemmän aikuinen kuin olen nyt 42-vuotiaana. Jotenkin kääntynyt päälaelleen koko homma.

Jos keski-iässä tuntee itsensä yhä teiniksi, lienee vertauskuvallinen ilmaisu. Luin keski-iässä nuoruuden päiväkirjoja ja vaikka tietyt tapahtumat ovat pääni sisällä tarinoina yhä tänä päivänäkin, niin ne ovat jalostuneet vuosien varrella vastamaan sitä sisäistä ääntän, joka siellä nyt tarinaa kertoo. Päiväkirjan teksti oli kuin toisen ihmisen tekstiä!

Peräänkuuluttaisin silti myös ulkoisten asioiden vaikutusta aikuistumiseen. Kyllä ne ”tuuppaa” seuraavaan elämänvaiheeseen jossa on otettava esim. vastuuta tai saa ottaa vastuuta ja näin muutos vauhdittaa henkistä kypsymistä.

Joskus 24-25 -vuotiaana. Silloin tuli terveysongelmia, ja jouduin hoitamaan täysin omatoimisesti niihin liittyviä asioita, esim. soittelemaan ajanvarauksia ja käymään tutkimuksissa yliopistollisessa sairaalassa. Sen kautta huomasin, että olin tullut aikuiseksi.

Olessani 12-vuotias tiesin olevani jo aikuinen mies vaikka asuin yhä vanhempien luona niin pidin silti melko paljon huolta itsestäni ja hoidin esimerkiksi koulunkäynnin täysin itsenäisesti koska vanhemmat keskittyivät paljon vain työhönsä eikä heillä ollut juuri lainkaan aikaa reippaalle autistiselle tytölle minun.

Tiedän tapauksen, jossa äiti matkusti satojen kilometrien päähän yliopistossa opiskelevan lapsensa korona-rokotukseen henkiseksi tueksi. Tuossa kohtaa kävi mielessä, että olisikohan aika hieman tuupata kohti aikuisuutta…

Oon 34, vakityö, vuokrakämppä, parisuhde, puolisolla lapsia.

Ekan kerran alkoi tuntua aikuismaiselta kun aloin osallistua puolison lasten elämään, mutta nyt ovat jo teinejä ja tullaan todella hyvin toimeen. Ei tunnu aikuiselta vieläkään!

Varmaan pitäisi olla oma lapsi että se aikuisuuden taakka syntyisi.

Täällä on aika monenlaisia määritelmiä aikuisuudelle. Olen nyt 26 ja pari kk sitten havahduin siihen, että sanana aikuisuus tuntuu hyvältä. Vapaus ja vastuu tuo mulle ajatuksena voimaa. Edelleen mietin rakkausasioita kuin 16-vuotias, mutta vaihtelevan positiivisella kehityksellä olen irtautunut muiden ilkeistä sanoista. Koen aikuisuuden olevan juuri sitä ettei mieti muiden sanomisia liikaa, ne ei mene tunteisiin koska itse tietää millainen on. Hassuttelu, biletys, perhe, ura ja raha-asiat ei mielestäni liity siihen onko aikuinen vai ei.