Mies ei halua keskustella

Ap, mulla on sama ongelma. Ja suhde taitaa vedellä viimeisiään isolta osin tämän asian takia. (Ja niitä "varsinaisia" ongelmia ei näin ollen pystytä ratkaisemaan, tämän toimimattoman kommunikoinnin takia.) En tiedä mitä pitäisi tehdä. Rakastan miestäni, hänessä on paljon muita hyviä puolia ja on vaikea lähteä suhteesta tämän asia takia, vaikka eihän suhde voi ilman edes jokseenkin toimivaa kommunikointia voida hyvin.

Mies tulkitsee lisäksi vähänkään negatiivisen asian ja mun pienenkin mielen pahoittamisen usein suurena syytöksenä häntä kohtaan ja usein sitten hermostuu tällaisessa tilanteessa, (vaikka itse olisinkin rauhallinen ja puhuisin ihan nätisi.) En ole mikään joka asiasta mieleni pahoittaja, vaan mielestäni hyvinkin joustava, rento ja kärsivällinenkin. (Ehkä liiankin joustava, kun asiaa mietin, ja kun sitten jossain kerrankin haluaisin että toimittaisiin toisin, tai sanon eriävän mielipiteeni, niin se ei käy ja mies ottaa asian syytöksenä, loukkauksena tms..) Mitä tällainen oikein on? Miehessä on paljon ihania puolia. Hän on rakastava, luotettava, huumorintajuinen, vastuuntuntoinen, taitava monessa asiassa, ottaa minut hyvin huomioon sosiaalisissa tilanteissa muiden ihmisten seurassa jne. Neuvoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikään ei ole niin rasittava ilmiö kuin nainen jolla on taipumusta läheisriippuvuuteen, heikko itsetunto ja tarve keskustella ihan vain kun ei kestä olla yhtään yksin tai hiljaisuudessa ja jos on vielä sellainen että vahtii jokaista liikettäsi idiootinilme kasvoillaan yrittäen lukea ajatuksiasi ja sitten tulee kyselemään oliko niin vai näin niin ehdoton turn/off. Jos vielä joka keskusteluun sisältyy jonkinlainen lause mihin sisältyy tuentarve niin on sellaiset mielentervysongelmat tiedossa paketin mukana ettei kinosta.

Miksi sitten teet lapsen sellaisen naisen kanssa? 

En tee. Enkä seurustele. Enkä edes pane.

No niin. Miksi sitten otat kantaa ap:n tilanteeseen? Jostain syystä hänen miehensä on keksinyt lisääntyä naisen kanssa, joka sinun mielestäsi ei ole parisuhdemateriaalia? Arvailisit mieluummin, miksi mies on sellaista saanut päähänsä jos kerran tilanne on niin ilmiselvän päätön hänen kannaltaan? 

Vierailija kirjoitti:

Mikään ei ole niin rasittava ilmiö kuin nainen jolla on taipumusta läheisriippuvuuteen, heikko itsetunto ja tarve keskustella ihan vain kun ei kestä olla yhtään yksin tai hiljaisuudessa ja jos on vielä sellainen että vahtii jokaista liikettäsi idiootinilme kasvoillaan yrittäen lukea ajatuksiasi ja sitten tulee kyselemään oliko niin vai näin niin ehdoton turn/off. Jos vielä joka keskusteluun sisältyy jonkinlainen lause mihin sisältyy tuentarve niin on sellaiset mielentervysongelmat tiedossa paketin mukana ettei kinosta.

Varmasti kuvaamasi käytös onkin rasittavaa ja mahdotonta. Sanoitkin että kyse sellaisessa on läheisriippuvuudesta ja itsetuntoongelmita. Normaalia kommunikoinnin tarvetta se ei ole. Uskoisin että aloituksessa on kuitenkin kyse siitä, ainakin oman tulkintani peruteella. Toimiva keskusteluyhteys on parisuhteessa kuitenkin yksi tärkeä perusasia. Ja se, että ei voi ilmaista itseään ja normaaleja elämän asioita aika vapaasti ja turvallisesti, eikä tarvi pelätä toisen reaktioita tai torjuntaa.

Vierailija kirjoitti:

Ap, mulla on sama ongelma. Ja suhde taitaa vedellä viimeisiään isolta osin tämän asian takia. (Ja niitä "varsinaisia" ongelmia ei näin ollen pystytä ratkaisemaan, tämän toimimattoman kommunikoinnin takia.) En tiedä mitä pitäisi tehdä. Rakastan miestäni, hänessä on paljon muita hyviä puolia ja on vaikea lähteä suhteesta tämän asia takia, vaikka eihän suhde voi ilman edes jokseenkin toimivaa kommunikointia voida hyvin.

Mies tulkitsee lisäksi vähänkään negatiivisen asian ja mun pienenkin mielen pahoittamisen usein suurena syytöksenä häntä kohtaan ja usein sitten hermostuu tällaisessa tilanteessa, (vaikka itse olisinkin rauhallinen ja puhuisin ihan nätisi.) En ole mikään joka asiasta mieleni pahoittaja, vaan mielestäni hyvinkin joustava, rento ja kärsivällinenkin. (Ehkä liiankin joustava, kun asiaa mietin, ja kun sitten jossain kerrankin haluaisin että toimittaisiin toisin, tai sanon eriävän mielipiteeni, niin se ei käy ja mies ottaa asian syytöksenä, loukkauksena tms..) Mitä tällainen oikein on? Miehessä on paljon ihania puolia. Hän on rakastava, luotettava, huumorintajuinen, vastuuntuntoinen, taitava monessa asiassa, ottaa minut hyvin huomioon sosiaalisissa tilanteissa muiden ihmisten seurassa jne. Neuvoja?

Oletko kysynyt sitä häneltä? Turhaan sinä yrität ongelmaa ratkoa hänen tilallaan, heitä pallo takaisin sinne mihin se kuuluu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, mulla on sama ongelma. Ja suhde taitaa vedellä viimeisiään isolta osin tämän asian takia. (Ja niitä "varsinaisia" ongelmia ei näin ollen pystytä ratkaisemaan, tämän toimimattoman kommunikoinnin takia.) En tiedä mitä pitäisi tehdä. Rakastan miestäni, hänessä on paljon muita hyviä puolia ja on vaikea lähteä suhteesta tämän asia takia, vaikka eihän suhde voi ilman edes jokseenkin toimivaa kommunikointia voida hyvin.

Mies tulkitsee lisäksi vähänkään negatiivisen asian ja mun pienenkin mielen pahoittamisen usein suurena syytöksenä häntä kohtaan ja usein sitten hermostuu tällaisessa tilanteessa, (vaikka itse olisinkin rauhallinen ja puhuisin ihan nätisi.) En ole mikään joka asiasta mieleni pahoittaja, vaan mielestäni hyvinkin joustava, rento ja kärsivällinenkin. (Ehkä liiankin joustava, kun asiaa mietin, ja kun sitten jossain kerrankin haluaisin että toimittaisiin toisin, tai sanon eriävän mielipiteeni, niin se ei käy ja mies ottaa asian syytöksenä, loukkauksena tms..) Mitä tällainen oikein on? Miehessä on paljon ihania puolia. Hän on rakastava, luotettava, huumorintajuinen, vastuuntuntoinen, taitava monessa asiassa, ottaa minut hyvin huomioon sosiaalisissa tilanteissa muiden ihmisten seurassa jne. Neuvoja?

Oletko kysynyt sitä häneltä? Turhaan sinä yrität ongelmaa ratkoa hänen tilallaan, heitä pallo takaisin sinne mihin se kuuluu. 

Tottakai olen kysynyt ja koittanut selvittää, ottaa puheeksi...mutta se ei ole onnistunut, koska ongelma on siinä kommunikoinnissa, joka ei siinäkään tilanteessa (kun on jokin ongelma) toimi, vaan hän reagoi jälleen kuvaamallani tavalla siinä tilanteessa..  (ottaa itseensä ja kokee syyttämisenä, suuttuu tai lukkiutuu ja ottaa etäisyyttä...)

Paradoksi on siinä; miten puhut ja koitat selvität kommunikointiongelmaa toisen kanssa, kun se ongelma on juuri kommunikointi tilanteessa jossa koitetaan selvittää jotain ongelmaa.... Olen myös miettinyt ja pohtinut pääni puhki miten itse voisin tilanteissa toimia paremmin, ja olen panostanut tähän niin hyvin kuin vain osaan. Olen mielestäni tavallisesti ihmisten kanssa ihan hyvä puhumaan ja kuuntelemaan, en mikään täydellinen joka tilanteessa itsekään, mutta kyllä ainakin perustaidot, halua sekä hyvää tahtoa löytyisi.