Mikä mua "vaivaa"?
Mulla on ollu viime aikoina mieli vähän maassa. Tai oikeastaan mieli maassa tavanomaista enemmän, sillä useat näistä mun "ongelmista" on jatkunut jo pitkään. Mutta ne on aika lieviä...
Kirjoitan tarkemmin seuraavaan viestiin, jotta voin tehdä sen koneella.
Kommentit (18)
Okei, elikkäs siis. Olen joistain näistä yrittänyt itse selviytyä olemalla vain reipas ja vain menemällä ahdistaviin tilanteisiin. Mutta olen silti menossa juttelemaan ammattiauttajalle. Haluan kuitenkin kuulla eka vähän teidän mielipiteitä, onko mulla tavallaan edes asiaa sinne. Olen 20-vuotias.
1. Sosiaaliset tilanteet ahdistaa
- Kuvittelen aina välillä, että ihmiset inhoaa ja halveksii minua. Yleensä en kuitenkaan oleta noin rankkoja mielipiteitä, vaan yksinkertaisesti ajattelen, ettei minusta pidetä tai ettei minuun haluta tutustua tai haluta porukkaan tai olen jotenkin vaivaksi tai seurani on vaivaannuttavaa. Tämä johtaa välttämiskäyttäytymiseen. Myöhästelen yliopistosta, ettei minun tarvitsisi hengailla opiskelutovereiden kanssa ja tuntea noita tunteita. Välttelen koulun ravintolaan menoa, jos tiedän että siellä on mahdollisesti paljon porukkaa tai opiskelutovereita.
Kuitenkin olen päättänyt olla erakoitumatta, joten käyn esim. ainejärjestön bileissä. Tuntuu kuitenkin, etten kestä olla muiden seurassa ilman, että alkoholia on tarjolla. Juon aika paljon kun menen ulos. Yksin en tapahtumiin uskalla mennä, koska pelkään, että siellä on tuttuja. Joten olen aika paljon kotona. Ystäviä minulla ei uudella paikkakunnalla ole, mitä nyt yhtä opiskelutoveria voin ehkä kutsua kaverikseni. Muut on enemmän hyvänpäiväntuttuja tai bilekavereita, mutta en kuulu heidänkään joukkoon. Mutta tulemme toimeen.
Kaupassa käynti tms. ei oikeastaan ahdista.
Sosiaalista erakoitumista harrastin jotenkin ala-asteen lopusta/yläasteen alusta lähtien. En käynyt oikein missään ja en yrittänytkään tutustua ihmisiin, mitä nyt pariin ihmiseen tutustuin vähän paremmin heidän sinnikkyytensä ja ystävällisyytensä takia. Lukiossa pyrin olemaan vähemmän juro, mutta en sielläkään oikein osannut tutustua ihmisiin.
Ala-asteella ja tarhassa minulla oli vielä paljon kavereita. Olen ujo, tai olen ainakin ollut ujo, mutta en sellaisella "punastun" -tavalla, vaan enemmänkin olen ollut sellainen arka, sähisevä kissa, joka enemmänkin mulkoilee muita. Tästä tavasta (tai ujoudesta) pääsin mielestäni lukiossa eroon ja nykyään pyrin hymyilemään.
Usein tuntuu, että maailma menee liian nopeaa. Ihmiset tutustuvat toisiinsa enkä minä huomaa missä välissä. Sitten tunnen itseni vähän ulkopuoliseksi ja luulen, että selkäni takana tapahtuu jotain ja minut tarkoituksella jätetään ulos. Ja sitten välttelen. Vaikka ne joskus antaa signaaleja, että ne haluaisi minut mukaan.
2. Tulevaisuus vaikuttaa synkältä
- En oikein tiedä mitä tekisin opiskelujeni kanssa, motivaatio on kadonnut, en halua opiskella tätä alaa mutta tuntuu etten ole tarpeeksi hyvä, että pääsisin mihinkään muualle, koen olevani huonompi kuin muut, en kyllä edes oikein tiedä mitä haluan. Pelkään, etten koskaan saa uusia ystäviä ja vanhat kaikkoavat kun heidän elämänsä menee eteenpäin ja he löytävät uusia ystäviä, kun taas minä junnaan paikallaan. Olen jotenkin estynyt seksuaalisesti (minulla on libido mutta en tunne seksuaalista vetoa), harvoin ihastun ja jos ihastun, en uskalla tunnustaa ja ihastukseni on todella laimeaa, tyyliin "tuon kanssa olisi kiva viettää loppuelämä". Olen neitsyt ja pelkään, että olen neitsyt koko loppuelämäni. Pelkään, etten koskaan saa poikaystävää ja omaa perhettä ja jään ihan yksin.
3. Jokseekin epämääräinen olo, en tavallaan osaa hahmottaa itseäni
- En oikein tiedä kuka olen ja mitä haluan. Siis tiedän kyllä, kuka olen... En osaa selittää. Musta tuntuu, että mun identiteetti on jotenkin epäselvä. Joskus ajatukset puuroutuu päässä, ikään kuin en jaksaisi ajatella ja ajattelu olisi liian hidasta.
Olen aina ollut taipuvainen eskapismiin, nykyäänkin vietän paljon aikaa pääni sisällä, omassa haavemaailmassani. Teininä en oikein kokeillut uusia asioita ja etsinyt itseäni (tai no totta kai, mutta en kokeillut erilaisia rooleja yms) vaan lähinnä vain olin koneella, katsoin telkkaria, luin kirjoja, yöt ja aamut haaveilin. Joskus mietin, että olinkohan teininä masentunut. Paras ystäväni oli hylännyt minut, nukuin aika paljon ja olin väsynyt, olin vihainen ja aggressiivinen (löin pari kertaa ystävääni), olin aika apaattinen, itkin aina toisinaan paljon ja saatoin joskus olla niin vihainen ja surullinen yhtä aikaa ja itkin kun raivosin vanhemmilleni. Pidin sitä normaalina teini-ikänä. En ollut suosittu koulussa. Koin häpeää. Mutta minulla oli kyllä kaksi läheistä ystävää ja muutama kaveri.
Kaiken kaikkiaan koen olevani jumissa ja pelkään, että jos en nyt tee jotain, niin elämäni ei tästä mihinkään muutu ja... niin. En halua sen olevan tälläistä.
Viime aikoina olen ollut tavallista enemmän maassa, ilon aiheita ei ole juuri ollut, paras ystäväni tuntuu koko ajan etääntyvän minusta, ahdistaa alkava yliopisto, sosiaaliset kuviot ja opiskelu ja tuleva yksinäisyys (olen viettänyt kesän vanhempieni luona). Olen omassa kodissani lähinnä koneella ja katson telkkaria, en tapaa muita vain kuin bileissä ja koulussa jos on luentojen välissä aikaa ja oikeat ihmiset sattuu olemaan paikalla.
Olen totta kai syyllistynyt vähän googletteluun. Itse epäilin ensin estynyttä persoonallisuushäiriötä, mutta ajattelin sen sitten olevan vähän liian rajua. Sitten mietin dystymiaa (pitkäaikainen masentuneisuus). Sitten mietin, että ehkä tämä on epätyypillistä masennusta. Sitten mietin, että ei tässä mitään diagnoosia etsitä, vaan ehkä olen vain astetta herkempi ihminen.
Yksi nettikaverini sanoi, että ehkä kyseessä on kaksisuuntainen mielialahäiriö (tai siitä se lievempi versio oikeastaan), koska joskus mulle kuitenkin tulee niitä normaaleja tai "riehakkaita" jaksoja ja tää mun "masentuneisuus" on kuitenkin melko jaksottaista, mitä nyt tulee aina muutaman viikon välein (nyt on kyllä kestänyt jo 1-2 kuukautta). Sellaisia riehakkuusjaksoja tulee aina välillä kun olen hyvin levoton ja itsevarma ja saattaa kestää muutamasta tunnista muutamaan päivään, yleensä ehkä n. 2 päivää. Itse en kuitenkaan usko, että kyseessä on kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Keskittymisvaikeuksia on myös jonkin verran.
[quote author="Vierailija" time="06.09.2015 klo 00:53"]
Söpö nimimerkki <3
[/quote]
Kiitos, Wikipedian satunnaisesta artikkelista sen itselleni hankin :D
[quote author="Vierailija" time="06.09.2015 klo 01:19"]
Minne eksyit Sarvikala?
[/quote]
Kirjoittamaan romaania.
Olen jotenkin turtunut tilanteeseen. Uppoudun nettiin ja katson Netflixiä ja tadaa, huolet kaikkoavat. Sitten kuitenkin kun havahdun, ahdistaa vähän ja pelkään, että elän elämäni ohitse. Mutta en oikein uskalla elää. Olen jotenkin arka.
Olen iloinen joistain asioista. Auringonpaiste voi saada minut hyvälle tuulelle tai se, kun riipun riippumatossa tai koiran kanssa oleminen. Mutta viime aikoina ilonikin on ollut jotenkin melankolista. Koira ja ylipäätänsä ihmisen tai olennon rakastaminen saa mut iloiseksi. Koira kun selvästi rakastaa eikä se ajattele kuin ihmiset. Se ei tuomitse.
Olen tälläinen tuuliviiri mitä tunteisiin tulee. Mutta siis, aina on jaksoja jolloin se perusvire on alakuloinen ja apaattinen.
Varmaan joku naisten tyypillinen ongelma: odotat ihmeitä ja kuvittelet elämän olevan satua.
Ikävää toki, että koet asioidesi olevan huonosti, mutta minusta tuo ei kuulosta kovin pahalta: sinulla on opiskelupaikka (suurin osa ihmisistä vain tekee jotakin, ei siinä useimmilla mitään kummoisia intohimoja ole), ystäviä ilmeisesti on - tai ainakin se yksi jonka pelkäät etääntyvän (ole tiiviimmin tekemisissä sen kanssa)... miehestä en huolisi, sen voin luvata lähes 100% varmuudella, jotkut vain ihastuvat harvemmin ja hitaammin - ehkä sinä olet yksi heistä... lapsia sinulla on aikaa saada vielä yhtä pitkään kuin olet nyt elänyt.
En kuvittele elämän olevan satua. Onko liikaa pyydetty ettei tuntisi itseään koko ajan ulkopuoliseksi tai ahdistuneeksi/epävarmaksi sosiaalisessa kanssakäymisessä tai kokisi että elämällä on jokin tarkoitus tai että saisin kaipaamaani muutosta, mitä en osaa itse saavuttaa.
Tuo opiskelupaikkajuttu on kyllä totta, mutta tuntuu jotenkin... ahdistavan "vankilamaiselta" että minun loppuelämäni määrittävät valinnat joita tein 19-vuotiaana. Ja jotka jo vuoden (tai oikeastaan muutaman kuukauden) jälkeen totesin "vääriksi".
Mutta odotan kyllä ihmeitä. Ja tiedän, että elämä on avoinna ja että minulla on kaikki hyvin. Silti. Silti kaikki tuo ja mietin että suuttuuko ne mulle ja heittää pois koska ihmisillä on oikeitakin ongelmia.
Paikkakunta jossa asun tuntuu vankilalta.
Olet vielä hyvin nuori. Minua vaivaavat samat asiat, tai vaivaavat ja vaivaavat, vaikka olen kaksi kertaa vanhempi. Niihin tottuu. Ulkopuolisuus on osa minua. Olen outo lintu. Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, ja mieti vähemmän sitä, mitä muut ajattelevat. Jokainen miettii kuitenkin lähinnä itseään.
Eli diagnoosini on, ettei sinua mikään vaivaa. Hyvää yötä, kaikella ystävyydellä.
[quote author="Vierailija" time="06.09.2015 klo 05:10"]
Olet vielä hyvin nuori. Minua vaivaavat samat asiat, tai vaivaavat ja vaivaavat, vaikka olen kaksi kertaa vanhempi. Niihin tottuu. Ulkopuolisuus on osa minua. Olen outo lintu. Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, ja mieti vähemmän sitä, mitä muut ajattelevat. Jokainen miettii kuitenkin lähinnä itseään. Eli diagnoosini on, ettei sinua mikään vaivaa. Hyvää yötä, kaikella ystävyydellä.
[/quote]
Okei, kiitos. Saanko kysyä vielä millaista sun elämä on? Onko perhettä, ystäviä? Oletko koskaan käynyt juttelemassa ammattiauttajalle sun ulkopuolisuuden tunteesta? :)
Vielä siitä, että joo, mulla on ystäviä. Kaksi hyvää ystävää. Mutta uuden elämäntilanteen johdosta me ollaan väkisinkin etäännytty vähän ja ne ovat uudella paikkakunnalla saaneet rutkasti uusia ystäviä ja heidän elämänsä on todella kiireista, toisin kuin minun. Viestittelemme kyllä Whatsapissa. Toisen parhaan ystävän kanssa oltiin yhdessä miltei joka päivä ennen, mutta nykyään näen sitä ehkä pari kertaa kuukaudessa parin tunnin ajan, kun se on niin paljon uusien kavereidensa kanssa (siis vaikka oltaisiinkin samalla paikkakunnalla koko ajan, esim. nyt kesällä). Sen takia mua ahdistaakin niin paljon, kun koko ajan mietin, että se on kyllästynyt muhun ja kohta se ei jaksa olla mun kanssa uudestaan. Koska näin mulle kävi mun ala-asteen kaverin kanssa. Uusia kavereita en ole saanut uudelta opiskelupaikkakunnalta sen kummoisemmin.
Olen introvertti, mutta en kovin paljoa, sillä tarvitsen paljon sosiaalisia kontakteja (mielellään päivittäin tai ainakin suurimman osan viikkoa, ehkä 2 päivää voin olla ilman) mutta ongelma on siinä, ettei minulla niitä oikeastaan ole koska... no, en tiedä miksi ei ole. Olen kai laiska tai jotain, en tiedä miten niitä luodaan. Ystäväni ovat lapsuudenystäviä.
Olen tosi herkkä hylkäämiselle, minkä takia aloinkin yhdessä vaiheessa epäillä epätyypillistä masennusta. Sen lisäksi olen lihonut viim. vuoden aikana n. 5 kg ja söin useammin karkkia ja vanukkaita, ikään kuin palkitakseni/lohduttaakseni itseäni: maanantaina, kun koulu alkoi ja sitten viikon loppupuolella, kun koulu loppui. Taas yhdestä viikosta selvitty.
Unen määrästä en oikein osaa sanoa mitään, koska mikä on paljon? Olen yläasteelta saakka tarvinnut ne 10 tunnin yöunet ja olen vain pitkäuninen. Mutta esim. tänä yönä nukahtaminen oli vaikeaa ja heräsin hieman aikaisemmin kuin yleensä.
Sen lisäksi, että ajatukset joskus tuntuu liian hitailta muotoutuakseen, joskus tuntuu kuin ne menisi niin kovaa vauhtia etten saisi niistä kiinni.
Sen lisäksi mulla on yleensä "pakkoajatuksia", esim. jotain vähänkin negatiivista tapahtuu niin ajattelen muutaman minuutin välein "haluun tappaa itteni" tai vaihtoehtoisesti "haluan tappaa jonkun", vaikka siis en TIETENKÄÄN halua tappaa itseäni tai jotain muuta. Lisäksi osa mun "haaveiluista" on jokseekin väkivaltaisia, missä hakkaan ja potkin jotain ihmistä.
Mutta luultavasti tää just selittyy mun nuoruudella ja ihan vaan mun perusluonteella. Ajattelen liikaa ja olen liian herkkä. Mut meen silti juttelemaan, että saan vähän tolkkua mun elämään.
Kuulostat kovin samanlaiselta kuin yksi ystäväni, tai ainakin osa ajatuksistasi kuulostaa kovin samanlaisilta. Hän on kyllä (ollut) masentunut, mutta osittain uskon, että kuten edellinen sanoi, se on luonnekysymys myös, ja samaten liittyy tähän ikään, parikymppisenä meistä monikaan ei ole muutenkaan vielä täysin "valmis", ja minullekin muutamat noista sun ajatuksista on tullut mieleen huonolla hetkellä. Mutta uskon että kun tästä vielä vähän vanhenee, niin tavallaan sopeutuu maailmaan ja saa lisää itsevarmuutta ja oppii hyväksymään itsensä paremmin... Voithan koittaa saada lähetteen psykologille jonne pääsisit puhumaan asioistasi?
[quote author="Sarvikala" time="06.09.2015 klo 12:02"][quote author="Vierailija" time="06.09.2015 klo 05:10"]
Olet vielä hyvin nuori. Minua vaivaavat samat asiat, tai vaivaavat ja vaivaavat, vaikka olen kaksi kertaa vanhempi. Niihin tottuu. Ulkopuolisuus on osa minua. Olen outo lintu. Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, ja mieti vähemmän sitä, mitä muut ajattelevat. Jokainen miettii kuitenkin lähinnä itseään. Eli diagnoosini on, ettei sinua mikään vaivaa. Hyvää yötä, kaikella ystävyydellä.
[/quote]
Okei, kiitos. Saanko kysyä vielä millaista sun elämä on? Onko perhettä, ystäviä? Oletko koskaan käynyt juttelemassa ammattiauttajalle sun ulkopuolisuuden tunteesta? :)
Vielä siitä, että joo, mulla on ystäviä. Kaksi hyvää ystävää. Mutta uuden elämäntilanteen johdosta me ollaan väkisinkin etäännytty vähän ja ne ovat uudella paikkakunnalla saaneet rutkasti uusia ystäviä ja heidän elämänsä on todella kiireista, toisin kuin minun. Viestittelemme kyllä Whatsapissa. Toisen parhaan ystävän kanssa oltiin yhdessä miltei joka päivä ennen, mutta nykyään näen sitä ehkä pari kertaa kuukaudessa parin tunnin ajan, kun se on niin paljon uusien kavereidensa kanssa (siis vaikka oltaisiinkin samalla paikkakunnalla koko ajan, esim. nyt kesällä). Sen takia mua ahdistaakin niin paljon, kun koko ajan mietin, että se on kyllästynyt muhun ja kohta se ei jaksa olla mun kanssa uudestaan. Koska näin mulle kävi mun ala-asteen kaverin kanssa. Uusia kavereita en ole saanut uudelta opiskelupaikkakunnalta sen kummoisemmin.
Olen introvertti, mutta en kovin paljoa, sillä tarvitsen paljon sosiaalisia kontakteja (mielellään päivittäin tai ainakin suurimman osan viikkoa, ehkä 2 päivää voin olla ilman) mutta ongelma on siinä, ettei minulla niitä oikeastaan ole koska... no, en tiedä miksi ei ole. Olen kai laiska tai jotain, en tiedä miten niitä luodaan. Ystäväni ovat lapsuudenystäviä.
Olen tosi herkkä hylkäämiselle, minkä takia aloinkin yhdessä vaiheessa epäillä epätyypillistä masennusta. Sen lisäksi olen lihonut viim. vuoden aikana n. 5 kg ja söin useammin karkkia ja vanukkaita, ikään kuin palkitakseni/lohduttaakseni itseäni: maanantaina, kun koulu alkoi ja sitten viikon loppupuolella, kun koulu loppui. Taas yhdestä viikosta selvitty.
Unen määrästä en oikein osaa sanoa mitään, koska mikä on paljon? Olen yläasteelta saakka tarvinnut ne 10 tunnin yöunet ja olen vain pitkäuninen. Mutta esim. tänä yönä nukahtaminen oli vaikeaa ja heräsin hieman aikaisemmin kuin yleensä.
Sen lisäksi, että ajatukset joskus tuntuu liian hitailta muotoutuakseen, joskus tuntuu kuin ne menisi niin kovaa vauhtia etten saisi niistä kiinni.
Sen lisäksi mulla on yleensä "pakkoajatuksia", esim. jotain vähänkin negatiivista tapahtuu niin ajattelen muutaman minuutin välein "haluun tappaa itteni" tai vaihtoehtoisesti "haluan tappaa jonkun", vaikka siis en TIETENKÄÄN halua tappaa itseäni tai jotain muuta. Lisäksi osa mun "haaveiluista" on jokseekin väkivaltaisia, missä hakkaan ja potkin jotain ihmistä.
Mutta luultavasti tää just selittyy mun nuoruudella ja ihan vaan mun perusluonteella. Ajattelen liikaa ja olen liian herkkä. Mut meen silti juttelemaan, että saan vähän tolkkua mun elämään.
[/quote] Jos sulla on tollaisia väkivaltaisia ajatuksia niin todellakin kuulut terapiaan. Ei oo normaalia!
Olen kuitenkin ihan kiltti ja empaattinen ihminen, ei minulla ole mitään aikomusta toteuttaa niitä. Ja se on vaan hakkaamista ja potkimista, en leikkele ihmisiltä raajoja ja kiduta henkihieveriin ja fantasoi ihmisten satuttamisesta useaa tuntia. Se on lähinnä muun haaveilun ohella muutaman minuutin ajan.
Etsit vielä paikkaasi. Niin oikeasti ne muutkin, vaikka se ei näy heistä. Niin kuuluukin tuossa elämänvaiheessa.
Olet myös vähän yksinäinen ja se masentaa. Olet ilmeisesti lähes kaikki illat yksin? Sinun pitäisi löytää harrastuksia, joissa tapaat iltaisin ihmisiä ja joudut juttelemaan heidän kanssaan. Vaikka joku lukupiiri tms.
On tärkeää että etsit missä "omat ihmisesi" ovat, eli ihmiset joilla on samanlaiset arvot ja mielenkiinnon kohteet. Sen jälkeen kotiudut maailmaan paremmin.
Nuo väkivaltajutut liittyy ahdistukseen. Se voi olla ihan väliaikaista.
Ahdistus ja masennus liittyy usein yhteen.
Juu, vaikea ottaa kantaa kun et kerro millaisia ongelmasi ovat... odotamme jatkoa.