Sarvikala

Kaksitoistavuotiaana minulla ei enää ollut nukkumaanmenoaikaa, mitä nyt iskä saattoi tulla joskus sihahtamaan, että nyt nukkumaan jos olin liian myöhään valveilla. Yleensä menin arkisin nukkumaan vähän ennen 11 ja viikonloppuisin 12-01. Olen yökyöpeli. Kahdeksanvuotiaana nukkumaanmenoaikani oli 10 ja yleensä pyörin sängyssä valveilla 11 saakka.

Nykyään olen nuori aikuinen ja menen nukkumaan arkisin n. 11-12 välillä ja viikonloppuisin 01-02 välillä, ellen sitten ole ulkona kavereiden kanssa jolloin saattaa mennä myöhempään.

Olen kuitenkin ihan kiltti ja empaattinen ihminen, ei minulla ole mitään aikomusta toteuttaa niitä. Ja se on vaan hakkaamista ja potkimista, en leikkele ihmisiltä raajoja ja kiduta henkihieveriin ja fantasoi ihmisten satuttamisesta useaa tuntia. Se on lähinnä muun haaveilun ohella muutaman minuutin ajan.

[quote author="Vierailija" time="06.09.2015 klo 05:10"]

Olet vielä hyvin nuori. Minua vaivaavat samat asiat, tai vaivaavat ja vaivaavat, vaikka olen kaksi kertaa vanhempi. Niihin tottuu. Ulkopuolisuus on osa minua. Olen outo lintu. Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, ja mieti vähemmän sitä, mitä muut ajattelevat. Jokainen miettii kuitenkin lähinnä itseään. Eli diagnoosini on, ettei sinua mikään vaivaa. Hyvää yötä, kaikella ystävyydellä.

[/quote]

Okei, kiitos. Saanko kysyä vielä millaista sun elämä on? Onko perhettä, ystäviä? Oletko koskaan käynyt juttelemassa ammattiauttajalle sun ulkopuolisuuden tunteesta? :)

Vielä siitä, että joo, mulla on ystäviä. Kaksi hyvää ystävää. Mutta uuden elämäntilanteen johdosta me ollaan väkisinkin etäännytty vähän ja ne ovat uudella paikkakunnalla saaneet rutkasti uusia ystäviä ja heidän elämänsä on todella kiireista, toisin kuin minun. Viestittelemme kyllä Whatsapissa. Toisen parhaan ystävän kanssa oltiin yhdessä miltei joka päivä ennen, mutta nykyään näen sitä ehkä pari kertaa kuukaudessa parin tunnin ajan, kun se on niin paljon uusien kavereidensa kanssa (siis vaikka oltaisiinkin samalla paikkakunnalla koko ajan, esim. nyt kesällä). Sen takia mua ahdistaakin niin paljon, kun koko ajan mietin, että se on kyllästynyt muhun ja kohta se ei jaksa olla mun kanssa uudestaan. Koska näin mulle kävi mun ala-asteen kaverin kanssa. Uusia kavereita en ole saanut uudelta opiskelupaikkakunnalta sen kummoisemmin.

Olen introvertti, mutta en kovin paljoa, sillä tarvitsen paljon sosiaalisia kontakteja (mielellään päivittäin tai ainakin suurimman osan viikkoa, ehkä 2 päivää voin olla ilman) mutta ongelma on siinä, ettei minulla niitä oikeastaan ole koska... no, en tiedä miksi ei ole. Olen kai laiska tai jotain, en tiedä miten niitä luodaan. Ystäväni ovat lapsuudenystäviä.

Olen tosi herkkä hylkäämiselle, minkä takia aloinkin yhdessä vaiheessa epäillä epätyypillistä masennusta. Sen lisäksi olen lihonut viim. vuoden aikana n. 5 kg ja söin useammin karkkia ja vanukkaita, ikään kuin palkitakseni/lohduttaakseni itseäni: maanantaina, kun koulu alkoi ja sitten viikon loppupuolella, kun koulu loppui. Taas yhdestä viikosta selvitty.

Unen määrästä en oikein osaa sanoa mitään, koska mikä on paljon? Olen yläasteelta saakka tarvinnut ne 10 tunnin yöunet ja olen vain pitkäuninen. Mutta esim. tänä yönä nukahtaminen oli vaikeaa ja heräsin hieman aikaisemmin kuin yleensä.

Sen lisäksi, että ajatukset joskus tuntuu liian hitailta muotoutuakseen, joskus tuntuu kuin ne menisi niin kovaa vauhtia etten saisi niistä kiinni.

Sen lisäksi mulla on yleensä "pakkoajatuksia", esim. jotain vähänkin negatiivista tapahtuu niin ajattelen muutaman minuutin välein "haluun tappaa itteni" tai vaihtoehtoisesti "haluan tappaa jonkun", vaikka siis en TIETENKÄÄN halua tappaa itseäni tai jotain muuta. Lisäksi osa mun "haaveiluista" on jokseekin väkivaltaisia, missä hakkaan ja potkin jotain ihmistä.

Mutta luultavasti tää just selittyy mun nuoruudella ja ihan vaan mun perusluonteella. Ajattelen liikaa ja olen liian herkkä. Mut meen silti juttelemaan, että saan vähän tolkkua mun elämään.

En kuvittele elämän olevan satua. Onko liikaa pyydetty ettei tuntisi itseään koko ajan ulkopuoliseksi tai ahdistuneeksi/epävarmaksi sosiaalisessa kanssakäymisessä tai kokisi että elämällä on jokin tarkoitus tai että saisin kaipaamaani muutosta, mitä en osaa itse saavuttaa.

Tuo opiskelupaikkajuttu on kyllä totta, mutta tuntuu jotenkin... ahdistavan "vankilamaiselta" että minun loppuelämäni määrittävät valinnat joita tein 19-vuotiaana. Ja jotka jo vuoden (tai oikeastaan muutaman kuukauden) jälkeen totesin "vääriksi".

Mutta odotan kyllä ihmeitä. Ja tiedän, että elämä on avoinna ja että minulla on kaikki hyvin. Silti. Silti kaikki tuo ja mietin että suuttuuko ne mulle ja heittää pois koska ihmisillä on oikeitakin ongelmia.

Paikkakunta jossa asun tuntuu vankilalta.

Olen jotenkin turtunut tilanteeseen. Uppoudun nettiin ja katson Netflixiä ja tadaa, huolet kaikkoavat. Sitten kuitenkin kun havahdun, ahdistaa vähän ja pelkään, että elän elämäni ohitse. Mutta en oikein uskalla elää. Olen jotenkin arka.

Olen iloinen joistain asioista. Auringonpaiste voi saada minut hyvälle tuulelle tai se, kun riipun riippumatossa tai koiran kanssa oleminen. Mutta viime aikoina ilonikin on ollut jotenkin melankolista. Koira ja ylipäätänsä ihmisen tai olennon rakastaminen saa mut iloiseksi. Koira kun selvästi rakastaa eikä se ajattele kuin ihmiset. Se ei tuomitse.

Olen tälläinen tuuliviiri mitä tunteisiin tulee. Mutta siis, aina on jaksoja jolloin se perusvire on alakuloinen ja apaattinen.