Olenko outo (epäilemättä kyllä monellakin tapaa)

Mutta jos uusi tuttava tuo minulle useinkin esille runsasta kavereidensa ja monien menojensa määrää, niin se saa minut hyvin luontaisesti perääntymään. Kai se perimmiltään menee ajatuskulkuna näin, eli jos toisella on niin paljon "elämää elämässään", niin mihin hän edes tarvitsisikaan minua? Ei siis kaivatuksi ainakaan seuraksi ja oikeita kuulluksi tuleviksi haluavia punnittuja ajatuksia jakamaan tai olemaan yhdessä ilman kellon vilkuilua. Olen vain en-mikään-niin-erikoinen, joten tuollaisessa tulisi pian jotenkin kilpailunmaku suuhun, tai siis oletus että pitäisi alkaa kilvoitella henkilön ajasta ja huomiosta jotta sitä koskaan edes olisi yhdessä, mikä ei tunnu ollenkaan innostavalta. Kunhan mietin.