Miten selvitä pahimmasta paniikkijaksosta

Vierailija kirjoitti:

minkä ikäisenä noi oireet alkoi? minkä ikäinen olet nyt?

Ensimmäiset oireet tuli 9-vuotiaana kun olin koulukiusattu ja koin myös fyysistä väkivaltaa. Nyt olen 36vuotias. On ollut paljon hyviä kausia myös.

En valitettavasti osaa kertoa mitään auttavaa kamalaan tilanteeseesi. Mutta halusin silti sanoa, että toivottavasti löydät jostain apua ja elämäsi muuttuisi hiljalleen paremmaksi. Voimia sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

minkä ikäisenä noi oireet alkoi? minkä ikäinen olet nyt?

Ensimmäiset oireet tuli 9-vuotiaana kun olin koulukiusattu ja koin myös fyysistä väkivaltaa. Nyt olen 36vuotias. On ollut paljon hyviä kausia myös.

tää kuulostaa hyvältä. siis tämä, että pelkotila on ollut välillä pois. se kertoo siitä, että se voi mennä taas jossain välissä vekka. olet vasta 36, tosi nuori siis. toivoa on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

minkä ikäisenä noi oireet alkoi? minkä ikäinen olet nyt?

Ensimmäiset oireet tuli 9-vuotiaana kun olin koulukiusattu ja koin myös fyysistä väkivaltaa. Nyt olen 36vuotias. On ollut paljon hyviä kausia myös.

Myös minulla, joka olen nyt kehittämässä pelkotilaa, on taustalla fyysinen väkivalta. Se tuli aivan yöstä ja yllätyksenä (ei siis edes kotiväkivaltaa tai mitään tyypillistä, vaan totaalisen yllättävä juttu). Meidän kahden tilanteista tulee vääjäämättä mieleen, että pelkotilat olisivat kytköksissä fyysiseen väkivaltaan. Ja fyysinen väkivalta on yhtä primitiivistä ja ikiaikaista kuin toi pelolla eläintä tulevilta fyysisen uhan tilanteilta suojeleva mantelitumakekin.

Vierailija kirjoitti:

Terapia on pahasta, sehän on vähän kuin haavaa pidettäisiin jatkuvasti auki, ronkittaisiin venyteltäisiin sen sijaan että annettaisiin sen arpeutua ja muuttua näkymättömäksi.

Riippuu terapiasta ja tapauksesta. Itse halusin "ronkkia" traumani läpi, koska niistä oli koko elämä pitänyt vaieta ja esittää kuin kaikki olisi ollut hyvin. Terapiassa kuitenkin samalla rakennettiin perusturvallisuutta, minkä ansiosta traumojen muistijälki ei ole enää hallitsemattomana ja kauhistuttavana mielessä, vaan olen hyväksynyt ne tapahtumat osaksi elämänhistoriaani ja saanut niiltä rauhan.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin niin kovasti töihin. Mulla olisi ihan hyviä mahdollisuuksia koulutukseni pohjalta ja kotikaupungissa töitä riittää. Itkettää kun ei pääse. Siihen vielä kauheat syyllistämiset päälle kun ajatellaan että se olisi vain loisimista tai laiskottelua. Jos joku auttaisi minua sen verran että tekisin ensin vaikka osa-aikaista työtä niin voi kuinka kiitollinen olisin. Hullu juttu, mutta totta: antaisin vaikka puolet  palkastani sille joka minut ylös auttaa tästä tuskasta. ap

Pystyisitköhän ehkä osallistumaan ammatilliseen kuntoutukseen... Erilaiset kuntoutuskurssit koostuvat työharjoittelusta, jossa voi esim. testata työkykyä, ja jos sen vaikka todetaan juuri nyt riittävän osa-aikatöihin, ohjaajat auttavat sua työnhaussa ym. Mä sain tuolta todella ystävällistä ja auttavaista kohtelua. Olin ollut pitkään sairauksien takia poissa työelämästä, ja tota kautta pääsin matalahkolla kynnyksellä taas kokeilemaan työntekoa. Sai vähän itseluottamustakin kun huomasi, että kykenee sentään johonkin. Eikä ollut maailmanloppu, kun ei aina jaksanut ja joutui ottamaan sairaslomaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapia on pahasta, sehän on vähän kuin haavaa pidettäisiin jatkuvasti auki, ronkittaisiin venyteltäisiin sen sijaan että annettaisiin sen arpeutua ja muuttua näkymättömäksi.

Riippuu terapiasta ja tapauksesta. Itse halusin "ronkkia" traumani läpi, koska niistä oli koko elämä pitänyt vaieta ja esittää kuin kaikki olisi ollut hyvin. Terapiassa kuitenkin samalla rakennettiin perusturvallisuutta, minkä ansiosta traumojen muistijälki ei ole enää hallitsemattomana ja kauhistuttavana mielessä, vaan olen hyväksynyt ne tapahtumat osaksi elämänhistoriaani ja saanut niiltä rauhan.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin niin kovasti töihin. Mulla olisi ihan hyviä mahdollisuuksia koulutukseni pohjalta ja kotikaupungissa töitä riittää. Itkettää kun ei pääse. Siihen vielä kauheat syyllistämiset päälle kun ajatellaan että se olisi vain loisimista tai laiskottelua. Jos joku auttaisi minua sen verran että tekisin ensin vaikka osa-aikaista työtä niin voi kuinka kiitollinen olisin. Hullu juttu, mutta totta: antaisin vaikka puolet  palkastani sille joka minut ylös auttaa tästä tuskasta. ap

Pystyisitköhän ehkä osallistumaan ammatilliseen kuntoutukseen... Erilaiset kuntoutuskurssit koostuvat työharjoittelusta, jossa voi esim. testata työkykyä, ja jos sen vaikka todetaan juuri nyt riittävän osa-aikatöihin, ohjaajat auttavat sua työnhaussa ym. Mä sain tuolta todella ystävällistä ja auttavaista kohtelua. Olin ollut pitkään sairauksien takia poissa työelämästä, ja tota kautta pääsin matalahkolla kynnyksellä taas kokeilemaan työntekoa. Sai vähän itseluottamustakin kun huomasi, että kykenee sentään johonkin. Eikä ollut maailmanloppu, kun ei aina jaksanut ja joutui ottamaan sairaslomaa.

Olen ollut aikaisemmin muutamalla ja kyllähän ne täysin turhia tietenkin on. Ei siellä mitään kuntoutusta ole, eikä palkkaa tule vaikka työn tekee normaalisti. Nöyryyttäviä. Mielummin kokeilisin keikkatyötä jos vain kykenisin. ap

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut aikaisemmin muutamalla ja kyllähän ne täysin turhia tietenkin on. Ei siellä mitään kuntoutusta ole, eikä palkkaa tule vaikka työn tekee normaalisti. Nöyryyttäviä. Mielummin kokeilisin keikkatyötä jos vain kykenisin. ap

Ikävää, että sulla oli noin huonoja kokemuksia.

Miksi et kykenisi keikka työhön? Otat 2 keikkaa viikossa jotain parin tunnin juttuja.

Mä aloin parantua kunnolla vasta siten, että olin syönyt lääkkeitä vuosia ja menin terapiaan vasta niiden lopettamisen jälkeen. Lääke tasoitti mieltä jonka ansiosta sain pääni jotenkuten järjestykseen. Ei psykoterapiaa edes kaikista sairaimmille myönnetä. 

Oletko kokeillut kannabista tai psykedeelejä? Minulla taikasienet avasivat aivan uusia ovia mieleni syövereihin ja yrtti auttoi paitsi unettomuuteen, niin myös ymmärtämään afroamerikkalaista jazz-musiikkia, "jatsia".

Mulla myös lapsuuden ja aikuisiän traumoja, dissoilua, keskivaikea-vakava masennus, ahdistusta ja paniikkikohtauksia. Eka terapia oli ihan karmeaa, terapeutti tiuski ja syyllisti enkä kokenut hänen osaltaan hiukkaakaan lämpöä tai empatiaa sietämättömiä olotilojani kohtaan. Tämä terapeutti traumatisoi minut pahasti ja sen jälkeen kuvittelin vaan olevani paha ihminen joka on vaan taakka kaikille ja joka ei ansaitse elää. En meinannut uskaltaa mennä uudelleen terapiaan, mutta oli pakko vielä yrittää kun omat keinot eivät riittäneet. Lääkityksen avulla (venlafaxin, yllätyin että auttoi masennuksen lisäksi traumaoireisiin rauhoittavasti) pääsin pahimmasta kuopasta ja uskalsin aloittaa uuden terapian. Alussa epäluottamus oli vahvasti pinnassa, mutta uusi terapeutti oli ihan toista maata kuin eka, ja hänen avullaan olen toipunut puolessa vuodessa huimasti! Aloittaessa BDI-testissä tuli 29 pistettä, nyt enää 11. Hyviä terapeutteja on olemassa, vaikka itsekin melkein menetin uskoni koko ammattikuntaan. Toki teen edelleen itse aktiivisesti töitä lukemalla ja erilaisilla harjoituksilla, mutta en olisi päässyt tähän pisteeseen ilman terapeutin tukea. Hyvä terapiasuhde voi olla todella parantava.

Toivon kaikille teille kärsiville parempia aikoja 💚

Itse olen joskus lievittänyt ahdistustani kuuntelemalla klassista musiikkia. Kun keskittyy siihen ja antaa sävelten maalata mieleen kuvia ja tunnelmia, pääsee ehkä hetkeksi irti niistä ahdistavista asioista.

Vierailija kirjoitti:

Miksi et kykenisi keikka työhön? Otat 2 keikkaa viikossa jotain parin tunnin juttuja.

Sitä olen suunnitellut. ap

Minkä suuntauksen terapia tuntui pahentavan tilannetta?

Vierailija kirjoitti:

Minkä suuntauksen terapia tuntui pahentavan tilannetta?

ratkaisukeskeinen terapia ja siinä tehtiin usein emdr:ää.

Vierailija kirjoitti:

Mulla myös lapsuuden ja aikuisiän traumoja, dissoilua, keskivaikea-vakava masennus, ahdistusta ja paniikkikohtauksia. Eka terapia oli ihan karmeaa, terapeutti tiuski ja syyllisti enkä kokenut hänen osaltaan hiukkaakaan lämpöä tai empatiaa sietämättömiä olotilojani kohtaan. Tämä terapeutti traumatisoi minut pahasti ja sen jälkeen kuvittelin vaan olevani paha ihminen joka on vaan taakka kaikille ja joka ei ansaitse elää. En meinannut uskaltaa mennä uudelleen terapiaan, mutta oli pakko vielä yrittää kun omat keinot eivät riittäneet. Lääkityksen avulla (venlafaxin, yllätyin että auttoi masennuksen lisäksi traumaoireisiin rauhoittavasti) pääsin pahimmasta kuopasta ja uskalsin aloittaa uuden terapian. Alussa epäluottamus oli vahvasti pinnassa, mutta uusi terapeutti oli ihan toista maata kuin eka, ja hänen avullaan olen toipunut puolessa vuodessa huimasti! Aloittaessa BDI-testissä tuli 29 pistettä, nyt enää 11. Hyviä terapeutteja on olemassa, vaikka itsekin melkein menetin uskoni koko ammattikuntaan. Toki teen edelleen itse aktiivisesti töitä lukemalla ja erilaisilla harjoituksilla, mutta en olisi päässyt tähän pisteeseen ilman terapeutin tukea. Hyvä terapiasuhde voi olla todella parantava.

Olisiko sinulla antaa vinkkiä siiihe että millanen terapeutti olisi hyvä? Ts, kerroit että hyvä terapiasuhde voi olla todella parantava, niin millainen sen suhteen pitäisi mielestäsi olla? :) tai mihin kannattaisi kiiinnittö huomiota että kävisi niinkuin sulla et löytyisi tuollainen hyvä suhde!

Onkohan tämän aloittaja enää täällä? Testataan kepillä jäätä

Sosiaaliseen ahdistukseen on paljon työkaluja! Kehosi ja mielesi on selviytymistilassa ja sitä pitää purkaa kehon kautta, vain terapia ei riitä. Minua on auttanut ihan älyttömästi sensomotorinen valmennus, kurkkaa Instasta makesense ja laramyl. Lisäksi tärinäterapia TRE purkaa tuota oloa, liikkeitä voi tehdä hyvin kotona ja on myös ihanan rentouttavaa. Paljon tsemppiä, ihan varmasti tilanne vielä muuttuu!