Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Aikaisempi burn-out ja jäänyt pelko työelämää kohtaan. Mitä tehdä?
19.03.2022 |
Olin nuorempi ja innostunut uudesta työstäni ennen kuin uuvuin. Halusin antaa kaikkeni, kehittyä ja tulla erinomaiseksi tekijäksi.
Siinä samalla minut huomattiin ja minuun uskottiin, annettiin vastuuta ja lisätöitä.
Tein sitten kahta vuoroa vuorokauden aikana. Aanuvuorosta iltavuoroon, täydellä teholla aina. Jossain vaiheessa luulin, että minä en uuvu vaan saan töistä lisää voimaa. En edes osannut kuvitella millaista loppuunpalaminen on, ajattelin, ettei niin voisi itselleni käydä.
Väsymyksen tullessa puskin aina vain kovempaa ja syytin itseäni jos olin itkuinen tai huonolla tuulella. Kaikki oli annettava itsestään, huulta purren vain tehtävä paremmin ja parenmin.
Tulihan se sieltä sitten. Masennuin pahasti, väsähdin niin etten enää tajunnut ympäröivästä maailmasta. Hävetti niin, että irtisanoin itseni koska ajattelin, ettei minusta ole mihinkään koska väsyin. Koska olisi pakko vain jaksaa ja minä koin olevani heikko yksilö, joka ei ansaitse töitä. Se meni ihan yli.
Oppi oli se. Sen jälkeen olen väsynyt paljon helpommin, stressaan enemmän ja pelkään työntekoa. Olen varovainen.
Edelleen haluan olla hyvä työntekijä ja syyllistän itseäni herkästi mutta varon myös paljon. En enää uskalla joustaa liikaa tai stressata työn takia.
Pelottaa sitten kun täytyy mennä kunnolla työelämään kiinni. Tällä hetkellä opiskelen ja teen hyvin satunnaisesti töitä.
Jotenkin nuo vuodet olivat vain niin hulluja ja kiireettä täynnä, että ahdistaa jos joutuu siihen myllyyn takaisin. Jätti vaikutuksen.
Miten saisin taas itsevarmuutta ja tarmoa takaisin? Halua kehittyä jne?
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä, mikä auttaa mutta itselläni sama. Paloin täysin loppuun, ja nyt välttelen vain töitä kuin mikäkin lusmu, mikä tietysti tuo lisää syyllisyyden taakkaa. Haaveilen itseni elättämisestä sellaisilla keinoilla, ettei tarvitse olla normityöelämässä vaan jossa on täysin oman itsensä herra(tar).
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mikä auttaa mutta itselläni sama. Paloin täysin loppuun, ja nyt välttelen vain töitä kuin mikäkin lusmu, mikä tietysti tuo lisää syyllisyyden taakkaa. Haaveilen itseni elättämisestä sellaisilla keinoilla, ettei tarvitse olla normityöelämässä vaan jossa on täysin oman itsensä herra(tar).
Kyllä, sama juttu.
Pahinta, että olen vielä nuori ja pitäisi jaksaa. Se on asia, että tavallaan pitäisi olla aivan kunnossa ja paiskia hommia, vielä kun raajat ja pää jotenkuten toimii.
Täytyy palata työelämään, elättää itsensä. Se kuitenkin pelottaa tosi paljon välillä.
En jaksaisi enää sitä stressiä mutta varmaan se on vain kestettävä.
Harmittaa, että joskus luulin olevani suunnilleen kuolematon ja että kyllä minä jaksan! - tyylillä.
Toki menestyin mutta ei se pitkälle kantanut kuitenkaan. Siinä meni isot hienot asiat sivusuun kun uuvuin.
Takana loistava tulevaisuus, siltä se tuntuu.
No..
Onneksi toisaalta olen nuori, joten voin tästä nousta. Kun vain uskoisi itseensä ja olisi se päättäväisyys olemassa. Oma soturiluonne vain menetti merkityksensä tuon kokemuksen jälkeen ja elämä vaikeutui kun vedin maton jalkojeni alta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa ihan minulta, tosin jatkan työssä edelleen. Tuttuja tuntemuksia.
Hakeuduin yksinkertaisesti vain paljon helpompiin töihin. Ja osa-aikaiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voiko nuorikin sairastua työuupumukseen? Hah! Laiskuutta ennemminkin.
Se pelko on vaan omissa ajatuksissa. Kun pääset mieluisaan työpaikkaan ja saat tehdä mielekästä työtä, niin se pelko katoaa. Ei se työelämä oikeasti vaadi aamusta iltaan epäinhimillistä paahtamista. Se tulee jokaisesta itsestä, joka siihen lähtee. Jos työpaikalla vaaditaan epäinhimillistä rehkimistä, niin silloin se ei ole oikea paikka työskennellä ja on aika hakea uutta. Olen itsekin romahtanut aikanaan ja pelännyt töihin menemistä. Jääminen siihen paikkaan, jossa romahdin, oli väärä. Jouduin työtyömäksi yt:ssä ja sitä myötä pätkätöihin ja uudelleen koulutukseen. Huomasin, että tämä kaikki uuden kokeminen, uudet ihmiset yms. eheytti minua paljon enemmän kuin mikään sairasloma ja varsinkaan jääminen vanhaan paikkaan. Erityisesti olen löytänyt uusia mukavia ystäviä, joita vanhasta paikasta ei jäänyt jäljelle yhtään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin ja tuostakin on aikaa jo 4 vuotta.
Sen jälkeen uuvuin vielä kerran työhön ja siitäkin on jo 2-3 vuotta.
Nykyään uuvun jo ihan olemassaolosta välillä.Terapiaan olen hakeutumassa. Taustalla niin paljon kaikenlaista, joka varmasti ollut myös yksi osasyy kaikkeen käyttäytymiseen ja itsensä syyllistämiseen.
Ap
Oletko varmistanut, ettei pohjalla ole mitään sairautta, esim. kilpirauhasen vajaatoimintaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin ja tuostakin on aikaa jo 4 vuotta.
Sen jälkeen uuvuin vielä kerran työhön ja siitäkin on jo 2-3 vuotta.
Nykyään uuvun jo ihan olemassaolosta välillä.Terapiaan olen hakeutumassa. Taustalla niin paljon kaikenlaista, joka varmasti ollut myös yksi osasyy kaikkeen käyttäytymiseen ja itsensä syyllistämiseen.
Ap
Oletko varmistanut, ettei pohjalla ole mitään sairautta, esim. kilpirauhasen vajaatoimintaa.
On sekin. Syön thyroxinia ja arvot nykyään ok.
Myöskin ferrit nykyään ok.
Luulen, että vaikeat menneisyyden ajat enneminkin ovat ne avainasiat tähän toistuvaan uupumiseen.
On taustalla niin paljon kaikenlaista, hyvin epänormaalia. Alkoholismia, seksuaalista hyväksikäyttöä, väkivaltaa, hylkäämistä, vanhempien mt-ongelmia ja omat oireilut tuosta kaikesta. Luulen, että ehkä ne ovat hiljalleen painaneet alas kun en ole suostunut käsittelemään tarpeeksi tai ainakaan ammattilaisen kanssa.
Tässä juuri yritänkin saada kuntoutuspsykoterapiaan myöntävän päätöksen.
Ehkä se olisi avain tähän kaikkeen, en tiedä mutta ainakin toivoa olisi.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin siis, vanhempien alkoholismia jne.
Ei omaa vaan lapsuus oli aikamoista draamaa ja selviytymistä. Ilmeisesti se jätti stressitilan päälle ja olen yrittänyt paikata sitä hullulla työnteolla jne. En tiedä.
Toisaalta tuntuu, että mitä vain teen, niin se ei riitä ja inhoan itseäni. Jotain on päässä vialla.
Ap
Haluaisit olla loisena tekemättä mitään? Kuinka kehtaat!! Häpeä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, sanoit liki huomaamattasi sen itsekin "Toisaalta tuntuu, että mitä vain teen, niin se ei riitä ja inhoan itseäni."
TUO on se syy, miksi muserrut. Olet elänyt lapsuuden ja elämän, jossa et ole saanut rakkautta ja arvostusta. Susta on kasvanut (ymmärrettävästi) ihminen, joka etsii muiden hyväksyntää suorittamalla. Yrität ostaa rakkautta yrittämällä aina vain enemmän.
Vaikka onnistuisit työssäsi ja jaksaisit äärettömästi, et ikinä pääsisi tuohon lopputulokseen. Puhumattakaan siitä, että eihän kukaan jaksa loputtomiin suorittaa, joten totta kai palat loppuun. Mutta on tärkeää tajuta, että sua ajaa tohon kierteeseen toi sun perimmäinen tavoite. Ja kun sä et sitä rakkautta ja hyväksyntää saa ja vielä päälle epäonnistut, totta kai sä inhoat itseäsi.
On ihan järkeenkäypää, että ihminen yrittää saada rakkautta ja hyväksyntää ja arvostusta. Sun olisi pitänyt saada toi kaikki lapsena. Ei ole sun vika, että sun lapsuus oli niin surkea. Mutta nyt sun täytyy tajuta, että sä et voi saada noita asioita suorittamalla. Lapsuus meni jo. On onneksi muita tapoja saada se lapsuudesta jäänyt vaje paikattua kuin suorittaminen ja ihmisten hyväksynnän ostaminen sillä tavalla ... ja kun olet löytänyt ne tavat, kerro mullekin.
Vierailija kirjoitti:
Niin siis, vanhempien alkoholismia jne.
Ei omaa vaan lapsuus oli aikamoista draamaa ja selviytymistä. Ilmeisesti se jätti stressitilan päälle ja olen yrittänyt paikata sitä hullulla työnteolla jne. En tiedä.
Toisaalta tuntuu, että mitä vain teen, niin se ei riitä ja inhoan itseäni. Jotain on päässä vialla.
Ap
Sen hullun työnteon sijasta kehotan jättämään taakse ne vanhat draamat. Älä vaan turhaan roikota mukana ihmisiä, jotka aiheuttavat sinulle sitä pahaa oloa. Itse en pitänyt isääni yhteyttä vuosiin, koska en halunut kokoa niitä loukkauksia ja pahaa oloa hänen taholtaan. Tiedän, että se vaatii aikaa ja kypsyy enemmänkin iän myötä, ettei muiden synnit ole sinun taakkojasi. Uskon, että kaikki kääntyy kuitenkin vielä hyväksi.
Mää niin ymmärrän sua! Oon itsekin kolme kertaa palanut loppuu, ja jälkeenpäin ajateltuna ehkä se eka kerta vaan jatku tuohon kolmanteen lopulliseen.
Mutta aloitin silloin psykoterapian, ja se on pelastanut hengen. Voin sanoa että se kolmen vuoden terapia oli todella, todella rankka.. ja se ei todellakaan ollut mitään päiväkahvittelua vaan tuli kaikkia muitakin oireita. Mutta se kannatti.
Paradoksi, jonka kävin läpi oli lopulta että irtaannuin perheestäni kokonaan ja jäin yksin. Mutta vaikka jäin yksin, niin en ole enää yksinäinen. Ja tuon läpikäyminen on kyllä välillä ajanut hulluuden partaalle, voi luoja että oon itkenyt.
Opin kuitenkin sen, että tuo suorittaminen oli sitä että halusin vaan viimein kelvata. Oikeasti hain kehuja työnantajalta, työkavereilta, mutta en itse älynnyt että ne työympäristöt oli sairaita. Sairaita niin kuin mun lapsuuden perhe, eli oikeasti toistin vain traumaani kunnes uuvuin.
Se, että sä pelkäät ja väsyt, on minun mielestä hyvä merkki. Sun keho on tullut nyt sinun ystäväksi hidastaa elämää. Koska huomasit varmaan miten käy kun pitää itsensä liian kiireisenä? Sulla on nyt pettämätön kumppani, kuuntele ja varjele sitä. Oot varmasti levon nyt ansainnut kun oot koko ikäsi juossut.
Usko minua kun sanon, että sä oot riittävä ja hyvä tässä hetkessä. Sä tuut selviytymään tästäkin, oot selvinnyt jo paljosta. Nyt on vaan se aika pysähtyä, antaa aikaa ja löytää se oma minä sen kaiken kuoren alta.
Toivon sulle aivan älyttömästi tsemppiä matkaan. Kaikki järjestyy.
Normaalia työelämää tuo on nykyään. Kerran myös palanut loppuun ja nyt haistatan esimiehelle tarpeen tullen. Minkä se mulle enää voi kun pienen kuoleman olen jo kokenut? Potkutko, hah hah?
Työelämä on se mikä nykynuoret uuvuttaa. Nuoret luulevat että tämmöistä se tyelämä nyt sitten on. Ei ole! Sadistit pikkupomot imevät kuiviin kaikki, jotka ei älyä että ei kannata tehdä mitään muuta kuin aivan välttämätön. Extratöistä ei nykyään edes makseta.
Olen täysi saman kokenut. Ihan samat fiilikset. Nyt teen osa-aikaista työtä mutta silti hirmuisesti säästelen itseäni ja pelkään uupumuksen uusiutumista. Ja väsynkin kyllä nykyään helposti - toisin kuin niinä hulluina vuosina kun olin kaikkivoipa ja paras ja duunia painettiin aamusta iltaan, joskus öisinkin. Mutta romahduksen jälkeen olen kyllä vuosi vuodelta tullut parempaan kuntoon, joten uskoisin että toivoa on toipua ennalleen vielä joskus. :)
Alue: Aihe vapaa
Niin ja tuostakin on aikaa jo 4 vuotta.
Sen jälkeen uuvuin vielä kerran työhön ja siitäkin on jo 2-3 vuotta.
Nykyään uuvun jo ihan olemassaolosta välillä.
Terapiaan olen hakeutumassa. Taustalla niin paljon kaikenlaista, joka varmasti ollut myös yksi osasyy kaikkeen käyttäytymiseen ja itsensä syyllistämiseen.
Ap