Mihin uskoa tarvittaisiin, jos Jumalan olemassaolo olisi varmaa ja tiedettävää?

Raamattu on ihmisten kirjoittama kirja.

Sille, että vakuuttuneisuuden tunne ei ehkä aina riipu pelkästään kyseistä uskomusta tukevan todistusaineiston vahvuudesta, voi olla ehkä olemassa rationaalisia syitä. 

Yksi esimerkki tällaisesta tilanteesta olisi kuuluisa Pascalin vedonlyönti, jonka mukaan jumalaan uskominen olisi järkevää, vaikka todistusaineisto jumalan olemassaolon puolesta olisi äärimmäisen niukkaa.

Toinen mahdollisuus olisi ehkä uskomusten rooli ihmisen toiminnanohjauksessa. Esimerkiksi huippufutariksi tuleminen voi olla erittäin harvinaista, mutta tullakseen huippufutariksi henkilön täytyisi uskoa pystyvänsä tulemaan sellaiseksi, vaikka tätä tukevaa todistusaineistoa ei vielä olisikaan kertynyt.

Kolmas mahdollisuus voisi olla uskomusten sosiaalinen rooli, eli vahvasti asiaansa uskovat ihmiset saattaisivat olla kiinnostavampia tai vakuuttavampia. Ketään ei tuskin kiinnosta kutsua keskusteluohjelmaansa henkilöä, joka on sitä mieltä, että on 10% mahdollisuus että maa onkin muodoltaan 0,01% oletettua litistyneempi pallo, mutta henkilö, joka väittää kivenkovaan maan olevan kolmen kilometrin paksuisen raviradan muotoinen saattaisi saada kutsun showhun. 

Talvisodassa ja jatkosodassa moni rukoili, että säilyisi hengissä, mutta paljon oli niitä, joiden rukoukseen ei vastattu, vaan kuolo korjasi.

Pitäisi käyttää sanaaa luulevainen uskovaisen asemesta

Vierailija kirjoitti:

Uskonto on mennyt pilalle sen väärinkäsityksen takia että uskonnossa tärkeintä on uskominen. Ei jeesus sanonut opetuslapsille, että uskokaa Jumalaan, vaan luottakaa Jumalaan. Martti Luther sanoi "sola fide". Hän ei tarkoittanut että usko riittää, vaan luottaminen Jumalaan riittää. Käännöskukkanen on muuttanut uskonnon luonteen täysin. Ei kristittyjen pidä tyhmentää itseään uskottelemalla itselleen epäilyttävän omituisia väitteitä, vaan heidän pitää luottaa Jumalaan. Sana "uskonto" pitäisi korvata paremmalla.

Hmm, eikö johonkin luottaminen edellytä sitä, että myös uskot tähän tahoon? En ihan heti näe, miten olisi mahdollista luottaa johonkin, jonka olemassaoloon ei usko. Ja kuten toisessa hyvin mielenkiintoisessa viestissä sanottiin, niin ei ehkä ole edes yleistä sanaa sellaiselle henkilölle, joka uskoo jumalaan, mutta ei "luota" häneen tai muuten palvo häntä, joten tällainen kanta on varmaankin melko harvinainen.

Oman elämäni kriiseissä oma uskoni on horjunut ja monesti on mielessä käynyt ajatus, että onko Jumalaa olemassa ollenkaan.

Kuitenkin todellisissa hätätilanteissa kun olen rukoillut Jumalalta apua, Hän on aina auttanut eikä ole kertaakaan jättänyt minua pulaan.

Jotenkin sen aina sitten unohtaa ja kun tulee uusi kriisi niin ensimmäisenä tulee mieleen ne samat epäilykset.

Tulee mieleen se Raamatun kohta, kun sairaan pojan isä huusi Jeesukselle "Minä uskon; auta minun epäuskoani".

Kaipa se on niin, että todellinen usko kasvaa koettelemusten kautta. Näen, että noissa tienristeyksissä on ihmisellä kaksi mahdollista vaihtoehtoa: kääntää selkänsä Jumalalle ja hylätä usko ihmisten keksimänä harhana tai sitten luottaa siihen, että Jumalalla on suunnitelma ja Hän on luvannut auttaa vaikkei sitä itse ymmärrä miksi asiat menee tietyllä tavalla. Ainoastaan Jumalaan ja Hänen rakkauteensa ja hyvyyteensä turvaamalla tässä elämässä on toivoa. Kerran se usko sitten vaihtuu näkemiseksi kun tästä maailmasta on aika lähteä.

Vierailija kirjoitti:

Uskoa tarvittaisiin edelleen, jotta Jumala voi erottaa vääräuskoiset oikeauskoisista ja lähettää edellä mainitut Helvettiin.

Itse asiassa, uskon sijaan pitäisi puhua palvomisesta tms., mikäli Jumalan olemassaolo olisi kiistaton fakta.

Mikä muuten on teologiassa nimitys ihmiselle, joka uskoo Jumalan olemassaoloon, mutta ei ideologisista syistä (esim. Jumalan sadismin vuoksi) suostu kumartamaan tätä? Antiteisti?

En tiedä, onko termiä henkilölle, joka ei suostu palvomaan jumalia, mutta dysteisti olisi kai henkilö, joka uskoo jumalien olevan pahoja, ja misoteisti henkilö, joka vastustaa tai vihaa jumalia. Antiteisti on tieteekseni henkilö, joka asettuu aktiivisesti teismiä vastaan, verrattuna ateistiin, joka vain ei usko jumaliin.

Meitä ihmisiä aivopestään elämämme aikana niin monella rintamalla, että kyllä tuon uskomisenkin sitä taustaa vasten ymmärtää, vaikkei siinä todellisuuspohjaa olekaan.

Vierailija kirjoitti:

Jumala on ikuinen, varmasti voisi käyttää sekunnin siihen että sanoisi Moi taivaasta. Sitten ei tarvitsisi uskoa enää mihinkään. Aika paskamaista että ihmiset arvuuttelee tätä tuhansia vuosia ihan turhaan.

Et ole lukenut Raamattua. Jos ihminen ei usko, se ei usko, vaikka ihminen tulisi Helvetistä kertomaan maan päälle.

Kun tempaus tapahtuu, selityksiä keksitään kyllä asialle.

Valvokaa ja olkaa valppaina

S.B. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskonto on mennyt pilalle sen väärinkäsityksen takia että uskonnossa tärkeintä on uskominen. Ei jeesus sanonut opetuslapsille, että uskokaa Jumalaan, vaan luottakaa Jumalaan. Martti Luther sanoi "sola fide". Hän ei tarkoittanut että usko riittää, vaan luottaminen Jumalaan riittää. Käännöskukkanen on muuttanut uskonnon luonteen täysin. Ei kristittyjen pidä tyhmentää itseään uskottelemalla itselleen epäilyttävän omituisia väitteitä, vaan heidän pitää luottaa Jumalaan. Sana "uskonto" pitäisi korvata paremmalla.

Hmm, eikö johonkin luottaminen edellytä sitä, että myös uskot tähän tahoon? En ihan heti näe, miten olisi mahdollista luottaa johonkin, jonka olemassaoloon ei usko. Ja kuten toisessa hyvin mielenkiintoisessa viestissä sanottiin, niin ei ehkä ole edes yleistä sanaa sellaiselle henkilölle, joka uskoo jumalaan, mutta ei "luota" häneen tai muuten palvo häntä, joten tällainen kanta on varmaankin melko harvinainen.

Itse olen kristitty, mutta en ole ikinä voinut uskoa Raamatun olevan kirjaimellisesti totta. Siitä huolimatta pidän kiinni kristinuskosta. Voin siis sanoa että luotan tähän elämäntyyliin ja siihen että se on minulle hyväksi, mutta voin silti yhtä aikaa olla epäileväinen Raamatun suhteen. Jos uskominen olisi se kaikkein tärkein asia uskonnossa, kokisin olevani huono uskovainen. Eikä ihminen voi itse päättää mihin uskoo ja mihin ei. Mutta voit silti viettää uskonnollistä elämää, ihan vain luottaen siihen. Uskonto on minulle jotain mitä teen.

Vierailija kirjoitti:

S.B. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskonto on mennyt pilalle sen väärinkäsityksen takia että uskonnossa tärkeintä on uskominen. Ei jeesus sanonut opetuslapsille, että uskokaa Jumalaan, vaan luottakaa Jumalaan. Martti Luther sanoi "sola fide". Hän ei tarkoittanut että usko riittää, vaan luottaminen Jumalaan riittää. Käännöskukkanen on muuttanut uskonnon luonteen täysin. Ei kristittyjen pidä tyhmentää itseään uskottelemalla itselleen epäilyttävän omituisia väitteitä, vaan heidän pitää luottaa Jumalaan. Sana "uskonto" pitäisi korvata paremmalla.

Hmm, eikö johonkin luottaminen edellytä sitä, että myös uskot tähän tahoon? En ihan heti näe, miten olisi mahdollista luottaa johonkin, jonka olemassaoloon ei usko. Ja kuten toisessa hyvin mielenkiintoisessa viestissä sanottiin, niin ei ehkä ole edes yleistä sanaa sellaiselle henkilölle, joka uskoo jumalaan, mutta ei "luota" häneen tai muuten palvo häntä, joten tällainen kanta on varmaankin melko harvinainen.

Itse olen kristitty, mutta en ole ikinä voinut uskoa Raamatun olevan kirjaimellisesti totta. Siitä huolimatta pidän kiinni kristinuskosta. Voin siis sanoa että luotan tähän elämäntyyliin ja siihen että se on minulle hyväksi, mutta voin silti yhtä aikaa olla epäileväinen Raamatun suhteen. Jos uskominen olisi se kaikkein tärkein asia uskonnossa, kokisin olevani huono uskovainen. Eikä ihminen voi itse päättää mihin uskoo ja mihin ei. Mutta voit silti viettää uskonnollistä elämää, ihan vain luottaen siihen. Uskonto on minulle jotain mitä teen.

Ymmärrän tuon kannan, ja kyllä varmaan uskonnollinen elämäntyylikin voi määritellä uskovaisen, mutta jos tarkoituksesi oli ottaa kantaa tuohon luottamisen ja uskomisen eroon, niin en yhäkään ihan näe, miten voit luottaa johonkin tahoon jonka olemassaoloon et usko. Mutta jos viestisi ei ollut tarkoitus ottaa kantaa tuohon kysymykseen, niin en mitenkään itse siis pyrkinyt korostamaan uskomusten roolia uskonnossa, vaan pohdin vain, mitä merkitystä tuolla uskomisen ja luottamisen erolla on.

Olen saanut paljon todisteita Jumalan olemassaolosta. Raamatun mukaiseen jumalaan en tosin usko.

S.B. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

S.B. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskonto on mennyt pilalle sen väärinkäsityksen takia että uskonnossa tärkeintä on uskominen. Ei jeesus sanonut opetuslapsille, että uskokaa Jumalaan, vaan luottakaa Jumalaan. Martti Luther sanoi "sola fide". Hän ei tarkoittanut että usko riittää, vaan luottaminen Jumalaan riittää. Käännöskukkanen on muuttanut uskonnon luonteen täysin. Ei kristittyjen pidä tyhmentää itseään uskottelemalla itselleen epäilyttävän omituisia väitteitä, vaan heidän pitää luottaa Jumalaan. Sana "uskonto" pitäisi korvata paremmalla.

Hmm, eikö johonkin luottaminen edellytä sitä, että myös uskot tähän tahoon? En ihan heti näe, miten olisi mahdollista luottaa johonkin, jonka olemassaoloon ei usko. Ja kuten toisessa hyvin mielenkiintoisessa viestissä sanottiin, niin ei ehkä ole edes yleistä sanaa sellaiselle henkilölle, joka uskoo jumalaan, mutta ei "luota" häneen tai muuten palvo häntä, joten tällainen kanta on varmaankin melko harvinainen.

Itse olen kristitty, mutta en ole ikinä voinut uskoa Raamatun olevan kirjaimellisesti totta. Siitä huolimatta pidän kiinni kristinuskosta. Voin siis sanoa että luotan tähän elämäntyyliin ja siihen että se on minulle hyväksi, mutta voin silti yhtä aikaa olla epäileväinen Raamatun suhteen. Jos uskominen olisi se kaikkein tärkein asia uskonnossa, kokisin olevani huono uskovainen. Eikä ihminen voi itse päättää mihin uskoo ja mihin ei. Mutta voit silti viettää uskonnollistä elämää, ihan vain luottaen siihen. Uskonto on minulle jotain mitä teen.

Ymmärrän tuon kannan, ja kyllä varmaan uskonnollinen elämäntyylikin voi määritellä uskovaisen, mutta jos tarkoituksesi oli ottaa kantaa tuohon luottamisen ja uskomisen eroon, niin en yhäkään ihan näe, miten voit luottaa johonkin tahoon jonka olemassaoloon et usko. Mutta jos viestisi ei ollut tarkoitus ottaa kantaa tuohon kysymykseen, niin en mitenkään itse siis pyrkinyt korostamaan uskomusten roolia uskonnossa, vaan pohdin vain, mitä merkitystä tuolla uskomisen ja luottamisen erolla on.

Itse olen sekä ateisti että uskovainen. Myös agnostikko, kaikkea tätä yhtäaikaa. Aamupäivisin olen enemmän ateisti kuin esim illalla. Mutta enhän voi uskon antaa ohjata elämääni, silloinhan joutuisin muuttamaan arvojani kymmeniä kertoja päivässä, ateistista uskovaiseksi ja päinvastoin, ja se olisi järjetöntä. Mutta koska luotan näihin samoihin arvoihin, huolimatta siitä mihin milläkin hetkellä satun uskomaan, on luottaminen täysin eri asia kuin uskominen. Eikä luottamus tässä tapauksessa edellytä uskomista. Tuskin on olemassa uskovaista joka uskoo joka hetki 100% jumalaan. Ainoa vaihtoehto on siis vain luottaa omaan projektiinsa.

Oma uskoni sallii myös epäilyn ja etsimisen. Uskoni eroaa tietämisestäni se, että sitä minun ei tarvitse todistaa kenellekään oikeaksi tai vääräksi.  Minulle uskominen luo lohtua ja toivoa ja luottamusta tulevaan. Maailma ja elämäni on ja on ollut minulle liian kaaottinen, että voisin sen vain tiedoillani ja taidoillani tai ainoastaan järjelläni saati että älylläni pystyisin selittämään. Edesmennyttä TP Koivistoa mukaillen: Ellemme varmuudelle tiedä kuinka tulee käymään, niin uskokaamme, että käy hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

S.B. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

S.B. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskonto on mennyt pilalle sen väärinkäsityksen takia että uskonnossa tärkeintä on uskominen. Ei jeesus sanonut opetuslapsille, että uskokaa Jumalaan, vaan luottakaa Jumalaan. Martti Luther sanoi "sola fide". Hän ei tarkoittanut että usko riittää, vaan luottaminen Jumalaan riittää. Käännöskukkanen on muuttanut uskonnon luonteen täysin. Ei kristittyjen pidä tyhmentää itseään uskottelemalla itselleen epäilyttävän omituisia väitteitä, vaan heidän pitää luottaa Jumalaan. Sana "uskonto" pitäisi korvata paremmalla.

Hmm, eikö johonkin luottaminen edellytä sitä, että myös uskot tähän tahoon? En ihan heti näe, miten olisi mahdollista luottaa johonkin, jonka olemassaoloon ei usko. Ja kuten toisessa hyvin mielenkiintoisessa viestissä sanottiin, niin ei ehkä ole edes yleistä sanaa sellaiselle henkilölle, joka uskoo jumalaan, mutta ei "luota" häneen tai muuten palvo häntä, joten tällainen kanta on varmaankin melko harvinainen.

Itse olen kristitty, mutta en ole ikinä voinut uskoa Raamatun olevan kirjaimellisesti totta. Siitä huolimatta pidän kiinni kristinuskosta. Voin siis sanoa että luotan tähän elämäntyyliin ja siihen että se on minulle hyväksi, mutta voin silti yhtä aikaa olla epäileväinen Raamatun suhteen. Jos uskominen olisi se kaikkein tärkein asia uskonnossa, kokisin olevani huono uskovainen. Eikä ihminen voi itse päättää mihin uskoo ja mihin ei. Mutta voit silti viettää uskonnollistä elämää, ihan vain luottaen siihen. Uskonto on minulle jotain mitä teen.

Ymmärrän tuon kannan, ja kyllä varmaan uskonnollinen elämäntyylikin voi määritellä uskovaisen, mutta jos tarkoituksesi oli ottaa kantaa tuohon luottamisen ja uskomisen eroon, niin en yhäkään ihan näe, miten voit luottaa johonkin tahoon jonka olemassaoloon et usko. Mutta jos viestisi ei ollut tarkoitus ottaa kantaa tuohon kysymykseen, niin en mitenkään itse siis pyrkinyt korostamaan uskomusten roolia uskonnossa, vaan pohdin vain, mitä merkitystä tuolla uskomisen ja luottamisen erolla on.

Itse olen sekä ateisti että uskovainen. Myös agnostikko, kaikkea tätä yhtäaikaa. Aamupäivisin olen enemmän ateisti kuin esim illalla. Mutta enhän voi uskon antaa ohjata elämääni, silloinhan joutuisin muuttamaan arvojani kymmeniä kertoja päivässä, ateistista uskovaiseksi ja päinvastoin, ja se olisi järjetöntä. Mutta koska luotan näihin samoihin arvoihin, huolimatta siitä mihin milläkin hetkellä satun uskomaan, on luottaminen täysin eri asia kuin uskominen. Eikä luottamus tässä tapauksessa edellytä uskomista. Tuskin on olemassa uskovaista joka uskoo joka hetki 100% jumalaan. Ainoa vaihtoehto on siis vain luottaa omaan projektiinsa.

Tämä kyllä menee ainakin minulta hieman yli hilseen. Luottaminen on eri asia kuin uskominen, kyllä, mutta kantani siis oli, että luottaminen johonkin välttämättä pitää sisällään kyseiseen asiaan uskomisen. Jos luotat koko ajan omaan projektiisi, niin myös uskot koko ajan oman projektisi olevan olemassa, mutta omaan projektiisi uskominen tai luottaminen on eri asia kuin jumalaan uskominen tai luottaminen, mitä ilmeisesti et tee koko aikaa, jos olet kerran ajoittain ateistinen ja ajoittain teistinen. Uskominen on epistemologinen eli tietoteoreettinen käsite, kun taas arvot ovat eettisiä tai arvoteoreettisia käsitteitä, joten muutokset uskomuksissa eivät välttämättä näy muutoksissa arvoissa, riippuen eettisestä näkökulmasta.

S.B. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

S.B. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

S.B. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskonto on mennyt pilalle sen väärinkäsityksen takia että uskonnossa tärkeintä on uskominen. Ei jeesus sanonut opetuslapsille, että uskokaa Jumalaan, vaan luottakaa Jumalaan. Martti Luther sanoi "sola fide". Hän ei tarkoittanut että usko riittää, vaan luottaminen Jumalaan riittää. Käännöskukkanen on muuttanut uskonnon luonteen täysin. Ei kristittyjen pidä tyhmentää itseään uskottelemalla itselleen epäilyttävän omituisia väitteitä, vaan heidän pitää luottaa Jumalaan. Sana "uskonto" pitäisi korvata paremmalla.

Hmm, eikö johonkin luottaminen edellytä sitä, että myös uskot tähän tahoon? En ihan heti näe, miten olisi mahdollista luottaa johonkin, jonka olemassaoloon ei usko. Ja kuten toisessa hyvin mielenkiintoisessa viestissä sanottiin, niin ei ehkä ole edes yleistä sanaa sellaiselle henkilölle, joka uskoo jumalaan, mutta ei "luota" häneen tai muuten palvo häntä, joten tällainen kanta on varmaankin melko harvinainen.

Itse olen kristitty, mutta en ole ikinä voinut uskoa Raamatun olevan kirjaimellisesti totta. Siitä huolimatta pidän kiinni kristinuskosta. Voin siis sanoa että luotan tähän elämäntyyliin ja siihen että se on minulle hyväksi, mutta voin silti yhtä aikaa olla epäileväinen Raamatun suhteen. Jos uskominen olisi se kaikkein tärkein asia uskonnossa, kokisin olevani huono uskovainen. Eikä ihminen voi itse päättää mihin uskoo ja mihin ei. Mutta voit silti viettää uskonnollistä elämää, ihan vain luottaen siihen. Uskonto on minulle jotain mitä teen.

Ymmärrän tuon kannan, ja kyllä varmaan uskonnollinen elämäntyylikin voi määritellä uskovaisen, mutta jos tarkoituksesi oli ottaa kantaa tuohon luottamisen ja uskomisen eroon, niin en yhäkään ihan näe, miten voit luottaa johonkin tahoon jonka olemassaoloon et usko. Mutta jos viestisi ei ollut tarkoitus ottaa kantaa tuohon kysymykseen, niin en mitenkään itse siis pyrkinyt korostamaan uskomusten roolia uskonnossa, vaan pohdin vain, mitä merkitystä tuolla uskomisen ja luottamisen erolla on.

Itse olen sekä ateisti että uskovainen. Myös agnostikko, kaikkea tätä yhtäaikaa. Aamupäivisin olen enemmän ateisti kuin esim illalla. Mutta enhän voi uskon antaa ohjata elämääni, silloinhan joutuisin muuttamaan arvojani kymmeniä kertoja päivässä, ateistista uskovaiseksi ja päinvastoin, ja se olisi järjetöntä. Mutta koska luotan näihin samoihin arvoihin, huolimatta siitä mihin milläkin hetkellä satun uskomaan, on luottaminen täysin eri asia kuin uskominen. Eikä luottamus tässä tapauksessa edellytä uskomista. Tuskin on olemassa uskovaista joka uskoo joka hetki 100% jumalaan. Ainoa vaihtoehto on siis vain luottaa omaan projektiinsa.

Tämä kyllä menee ainakin minulta hieman yli hilseen. Luottaminen on eri asia kuin uskominen, kyllä, mutta kantani siis oli, että luottaminen johonkin välttämättä pitää sisällään kyseiseen asiaan uskomisen. Jos luotat koko ajan omaan projektiisi, niin myös uskot koko ajan oman projektisi olevan olemassa, mutta omaan projektiisi uskominen tai luottaminen on eri asia kuin jumalaan uskominen tai luottaminen, mitä ilmeisesti et tee koko aikaa, jos olet kerran ajoittain ateistinen ja ajoittain teistinen. Uskominen on epistemologinen eli tietoteoreettinen käsite, kun taas arvot ovat eettisiä tai arvoteoreettisia käsitteitä, joten muutokset uskomuksissa eivät välttämättä näy muutoksissa arvoissa, riippuen eettisestä näkökulmasta.

Minulla ei taida olla sinua tyydyttävää vastausta. Ehkä en sitten tiedä edellyttääkö luottaminen uskomista. Se mihin uskomme näkyy usein enemmän meidän käytöksessä kuin puheissa. On siis mahdotonta tarkalleen sanoa mihin kukakin uskoo, huolimatta siitä mihin sanomme uskovamme. Voihan se tietysti olla mahdollista että ilman jonkin asteista uskoa ei voi olla luottamista, mutta on tärkeää kuitenkin olla tarkkana kumman näistä asettaa korkeimmaksi ihanteeksi, sillä koko projektin luonne muuttuu riippuen kumman valitsee.

Nämä uskomisasiat on todella vaikeita. Ateistit usein sanovat etteivät usko jumalaan (mitä ikinä tällä tarkoittavatkaan), mutta heidän käytöksestänsä voi usein päätellä päinvastaista. Sama pätee uskovaisiin.