Miehen kyky kokea empatiaa???

No tuskinpa kukaan tajuaa minkätakia miehesi itkee tuulilasin perään muu kuin miehesi. Aika vaikea kenenkään pään sisään on mennä, monilla kun se kasvatus ja lapsuuskin on voinut olla aivan mitä hyvänsä, niin kuinka sekaisin sitä kukin on päästään vaikea lähteä spekuloimaan.

Kyllä itse ainakin tunnen empatiaa kavereita kohtaan... Jos heilt on esim. Bensa loppu tai kaatu mopol ja tuli mopoon ja uuteen kypärään hirmu naarmut...JA SIT NAURAN HJIELVETIST NIILLE KOSK OON PERSREIKÄ!!!!!!! :DD

Ajattelin suhtautuvani kunnioittavasti kaikkiin niihin ilmiöihin, joita ymmärrän. Ehkä en aina lohduttavasti, mutta toista ihmistä kunniottavasti kyllä.

En nimittäin pysty itse ymmärtämään, miksi joku ihminen pitäisi tappaa (siis tahallisesti), joten sitä ilmiötä en ymmärrä, enkä siten pystyisi kunniottamaan tai lohduttamaan tappajaa, joka on tehnyt tekonsa tahallaan.

Sen sijaan: Olen ollut tilanteessa, jossa ystäväni ajoi erään ihmisen kuoliaaksi autollaan, koska ei kerta kaikkiaan havainnut suojatielle astunutta jalankulkijaa ajoissa. Silloin tuin ystävääni, sillä tiesin hänen järkyttyneen tapahtumasta suunnattomasti, ajautuneen itsetuhoisiin ajatuksiin, ja halusin hänen käsittävän, ettei hän ole oikeasti mikään "tappaja". Kysymyksessä oli kuolemantuottamus liikenteessä ja niin autoilija kuin kävelijäkin todettiin tapahtumaan yhtä lailla syyllisiksi. Ymmärsin kaikkia osapuolia.

Mutta tosiaan, mitään muuten vaan tahallaan tappamista, tai edes välinpitämättömyyksissään tappamista en pysty ymmärtämään sillä tavoin, että voisin tekijää kunnioittaa.

En kai ihan oudolta kuulosta?

Ap

Riippuu vähän. Jos kaikki on naisella aina huonosti, niin kai sitä voi vähän miettiä, että onko sitä kiva katsella. 

[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 16:52"]

Väitän, että jotkut miehet eivät osaa näyttää tunteitaan vaikka tuntisivat ties mitä, se on myös yksi näistä sukupuolten rooliodotuksista, kun lapsesta asti miehiä kehoitetaan tukahduttamaan tunteensa voi miehestä kasvaa tuollaisessa ilmapiirissä tunnevammainen joka tukahduttaa kaikki tunteensa, siitä tulee tapa.

Oikean naisen kanssa näitä lukkoja voi aueta, kun on naisen kanssa johon luottaa. Ainakin oma lapsuus oli täynnä tätä ole mies ja miehet ei itke, kaikki padotaan sisään skeidaa, ympäristö täynnä samanlaisia miehiä. Ei ihme, jos joistakin tulee tunnevammaisia, kun heidät on niin kasvatettu.

M35v

[/quote]

Olen samaa mieltä. Pidin itseäni tosi outona, kun koin erilaisia tunteita asioista, kun eihän miesten niin kuulu tuntea. Näihin kuului myös rakkauden tunne. Sitten se lukko vaan aukes, kun oikea ihminen tuli mun elämään. Ja mopo karkas käsistä sen saman tien :)

M39

Naisilta tuntuu aika usein menevän empaatian tunteminen ja empaattinen käyttäytyminen sekaisin.

Tosiasiassa miehet ja naiset ovat yhtä empaattisia, mutta kulttuuri on sellainen, että naisia rohkaistaan korostamaan empaattisuuttaan ja miehiä vähättelemään. 

AP'n miehestäkään on paha tämän tekstin perusteella sanoa, että onko kyse siitä, ettei hän tunne empatiaa vai siitä, että nimenomaan tuntee ja ahdistuu AP'n käytöksestä.

Ajattelen siis, että tahallisesti tehty paha teko ei pääsääntöisesti ansaitse ymmärrystä. Kattaen tahallisuuden asteikolla dolus determinatus - dolus directus - dolus eventualis.

Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen, niin ehkä tuohon pääsääntöön on kuitenkin olemassa poikkeuksia, esim. itsesuojelun vuoksi tehty teko.

Useimmiten ikävimmät teot, etenkin parisuhteen sisällä, ovat mielestäni niitä, jotka voidaan arvioida täyttävän vain dolus eventualis -kriteeristön. Silloin nimittäin se toinen osapuolilöytää aina perusteita toiminnalleen, selityksiä ja taas lisää selityksiä. Ja lopulta se syytön osapuoli tuleekin syyllistetyksi, kun ikävästi toista syyttelee, mukamas ilman syytä.

Ap

Höpsistä. Ihmisiä on erilaisia, niin miehiä kuin naisia. Oma mieheni on varsin empaattinen surulleni, kukaan ei koskaan ole tukenut minua niin luentavasti kuin hän.

Itse taas menen enemmän puihin mieheni ahdistuksesta ja surusta. Kai minä olen se vähemmän empaattinen puoliso meistä, toki siis tunnen pahaa oloa ja myötäelän hänen tuskaansa, mutta en osaa olla niin tukeva ja luonnollinen kuin mieheni.

Mullakin oli niin, että exän kanssa en olisi jaksanut tukea häntä koko ajan, kun välillä tuntui että koko ajan ex tarvitsi jotakin. Halusi ihan loputtomasti puhua ja puhua ja puhua.

Nyt mulla on sitten mies, joka haluaisi joka päivälle vaan aurinkoa ja hip heijaa -olotilaa. Oma olotilani taas lähentelee jo epätoivoa, kun en saa mitään vastakaikua ns. syvällisemmille ajatuksille ja olotiloilleni. Nyt minusta on tullut se "puheen kerjääjä"...