Noniin, ilman sisarusta kasvaneesta lapsesta ei tule aina itsekästä

Ei tuu itsekästä. Ainakin lapsena sellaiset joilla on sisaruksia tappeli omaisuudesta ja kinasteli jatkuvasti jostain leluista ja vaatteista.

Minä olen kasvanut ilman sisarusta, ja joskus mietin että mistä lienee olen sitten saanut taidon ainakin yrittää ottaa muut huomioon? Joskus myös harmittaa ainoan lapsen leima, kun itse kuitenkin koen tilanteeni enemmän yksinäisenä kuin suoranaisesti pahana itsekkyyden ilmentymänä. 

Tämä verrokki on tietenkin kapea, mutta miehelläni on kolme sisarusta, ja kyllä se olen minä joka välillä huomautan (siis miehelle, en kaikkien kuullen) että mitä jos vähän miettisit muitakin ja mitä jos et ihan tuota sanoisi ääneen? Sisaruksensa ovat vähän samanlaisia, sellaisia että tuntuu kuin heiltä puuttuisi joku tietty solu aivoista joka ottaa huomioon toisten tunteet ja tilanteet. 

Minulla itsellä on kolme lasta ja kasvatukseni kulmakivi välillä liiallisuuksiin asti - myönnän - on se muiden huomioon ottaminen, oman vuoron odottaminen ja käytöstavat. Minä opin ne päiväkodista, ja uskon että myös luonteella on tähän suuri merkitys. Isäni olisi hemmotellut minut pilalle, ja äiti ei olisi antanut koskaan mitään ylimääräistä (ei kehujakaan), joten olen sompaillut siinä välissä koko ikäni. 

Kuka niin väittää? Muistan lukeneeni tutkimuksen, jossa päinvastoin ilman sisarusta kasvaneet ovat epäitsekäämpiä kuin sisarusten kanssa kasvaneet.  Yksi lapsi saa tarpeeksi huomioo, eikä joudu taistelemaan paikasta auringossa. 

[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 10:23"]Kuka niin väittää? Muistan lukeneeni tutkimuksen, jossa päinvastoin ilman sisarusta kasvaneet ovat epäitsekäämpiä kuin sisarusten kanssa kasvaneet.  Yksi lapsi saa tarpeeksi huomioo, eikä joudu taistelemaan paikasta auringossa. 
[/quote]
Monet täällä av:lläkin väittävät niin. Ap