Äidin kaipuu. kuulodtaa nösdöltä valittamiselta varmasti

monen mielestä mutta kirjoitan kuitenkin. Äitini kuoli jo useampi vuosi sitten ollessani melko nuori joten olen hänen kuolemastaan surutyöni tehnyt. Jäin yksin, isäni kuoli lapsuudessani ja sisaruksia ei ole. Minulla on oma perhe ja se on tosi tärkeä, mieheni on seissyt rinnallani vaikeina hetkinä. Mutta nyt se itsesääli osuus: sukujuhlat, mieheni puolen perhejuhlat, ystävien puheet vanhemmistaan ja sisaruksistaan aiheuttavat minussa surumielisyyttä ja kateuttakin, olen jotenkin juureton ja yksin, ihan kuin minulta puuttuisi jotain mitä muilla on. Sukulaiset asuvat kaukana ja ovat minulle tärkeitä, mutta en itse ole heille kovinkaan merkityksellinen, ystävälisiä toki ovat niin kuin normaalisti ollaan. Näen heitä lähinnä kesälomalla kun menen käymään, asumme satojen kilometrien päässä heistä.

Olen menestynyt töissä, ja viime aikoina varsinkin kovan työn seurauksena tullut paljon hyvää seurausta, ihan siis näkyvää. Iloitsen asiasta totta kai mutta tuntuu ettei kukaan jaa sitä kanssani aidosti. Esim. näin appivanhempiani tämän menestyksen jälkeen ja he eivät mitenkään edes noteeranneet asiaa, täysin ignoorasivat. Pärjään kyllä ilman heidän huomiotaan mutta nyt on jotenkin itsesäälinen olo, ihan kuin kukaan ei välittäisi ja ei voi jakaa menestystään niin kuin oman äidin kanssa aina aikaisemmin tein. Miehellä on hankaluuksia omassa työtilanteessaan ja tuntuu kuin olisi vähän kateellinen jopa.

Sekavaa selostusta, mutta pointti on se että kaipaan äitiäni, keskusteluja hänen kanssaan ja sitä äidinrakkautta ja kannustusta mitä häneltä sain. Ikävää, että yhteinen polkumme ei ollut kovin pitkä. Ystäviä minulla on ja heidän kanssaan minulla on hyvät välit mutta silti näin aikuisena kaipaan omaa äitiäni ja toivoisin että minulla olisi sisaruksia. Isää en osaa kaivata, hän kuoli ollessani hyvin nuori enkä muista häntä lainkaan.

Onko muilla samanlaisia kokemuksia?