Pakko pitää itsensä kasassa lasten vuoksi

Vaikka sisälläni olen aika hajalla ja itkeskelen salaa. Kaksi vuotta olen elänyt epäelämää koronan takia ja ollut ainakin talviaikaan vain kotona. Elämä on pienentynyt ja ihmiskontaktit jääneet vähiin ja klo elämästä on kadonnut. Pelko on varjostanut elämää. Olen ollut jo valmiiksi siis huonoissa kantimissa niin fyysisesti kuin henkisesti. Nyt sitten pienen toivon pilkahduksen ilmettyä tuli tämä sota. Olen pahoillani kaikkien siitä suoraan kärsivien puolesta, mutta samalla kärsin myös itse.
Tuntuu, että romahdan pian. Omasta keski-ikäisestä itsestäni enää viis, mutta koen suurta tuskaa teini-ikäisten lasteni ja heidän tulevaisuuden vuoksi. Onko sitä tulevaisuutta meillä kenelläkään? Ja jos on, niin onko se yhtä tuskaa.
Päätin nyt lakata pelkäänästä ainakaan koronaa enää ja alan mennä ja tehdä asioita, joista nautin ennen koronaa. Ryhmäliikunnasta, tapahtumista jne. Tämä kotiin linnoittautuminen ja pelossa eläminen on tehnyt minusta aran, toimintakyvyttömän ja heikon ihmisraunion. Voin äärettömän huonosti ja en voi jatkaa enää näin.
Toivon maailmaan rauhaa.