Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita joiden ainoa paras ystävä on oma puoliso?
12.03.2022 |
Ja miltä teistä tuntuu se, kun ei ole oikein muita läheisiä? minua itseä usein pelottaa, jos menetän puolison,että miten sitten pärjään.
Kommentit (36)
Vierailija kirjoitti:
Eikö tuo ole luonnollisin ja paras tilanne?
ÖN mutta myös pelottava
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole kuin kumppani. Menetys olisi hirveä mutta olen myös yrittänyt ajatella että pärjäisin myös yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö tuo ole luonnollisin ja paras tilanne?
ÖN mutta myös pelottava
Älä pelkää, usko vain. Nauti elämästä nyt, kun kaikki on hyvin.
Olen kohtalotoverisi. Lapsuudenkotini oli henkisesti niin väkivaltainen ja fyysisestikin, etten ole toisen vanhempani kanssa ollut tekemisissä pariinkymmeneen vuoteen ja toisen kanssa soittelen pari kertaa vuodessa. Harrastuksiini liittyvästä yhdistystoiminnasta olen saanut kavereita, mutten ehkä heitä ihan ystäviksi sanoisi. Koronan aikaan olen eristäytynyt aiempaakin enemmän ja lisäksi puolisoni, avio-, asuu toisessa maassa. Jos hän kuolee, tämä oli siinä.
Ainut ystäväni on kyllä joo oma puoliso.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kohtalotoverisi. Lapsuudenkotini oli henkisesti niin väkivaltainen ja fyysisestikin, etten ole toisen vanhempani kanssa ollut tekemisissä pariinkymmeneen vuoteen ja toisen kanssa soittelen pari kertaa vuodessa. Harrastuksiini liittyvästä yhdistystoiminnasta olen saanut kavereita, mutten ehkä heitä ihan ystäviksi sanoisi. Koronan aikaan olen eristäytynyt aiempaakin enemmän ja lisäksi puolisoni, avio-, asuu toisessa maassa. Jos hän kuolee, tämä oli siinä.
Mulla täysin sama! lisäksi en osaa tutustua ihmisiin enkä osaa muodostaa helpolla ihmissuhteita, kun olen tälläinen "sosiaalisesti" vammainen.. =/
Joo, sama tilanne. Toivon että kuolen ensin mutta on epätodennäköisempää. En tiedä miten pärjään yksin, olen koko aikuiselämäni ollut hänen kanssaan, kohta 25 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu. Mutta olen fatalisti eli se on sitten kohtalo jos mies kuolee äkkiä ja jättää minut yksin selviytymään. Minkäs sille sitten, c'est la vie.
Mun sukulaiset on ihan kamalia ja miehen sukulaiset ei ole koskaan välittänyt meistä kun ei ole lapsia, heidän mielestään lapsia täytyy hankkia muuten on epänormaali.
Joten jään sitten kyllä täysin yksin. Täytyy vain uskoa että kyllä siltikin pärjäisin!
Mulla on sama tilanne. Kahdestaan ollaan ja elellään. Vähitellen ollaan erakoitu muista ja introverttius on vain pahentunut. Molempien vanhempiin ollaan kuitenkin väleissä. Ja jos jäisi yksin, olisi varmaan aika palata seurakuntaan säännöllisesti. Siellä ainakin on ihmisiä, vaikka suurin osa ärsyttääkin. (Ehkä se ärstyskin väistyisi vähitellen).
Naimisissa 26 vuotta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enemmän olen kyllä huolissani miten mieheni pärjäisi kun hänkin on erakko ja introvertti joka ei osaa tutustua ihmisiin-.
Minulla on paljon hyviä ystäviä joihin luotan täysin, mutta he ovat kaikki jotenkin kaukana ja heillä on omat kuviot. Ilman kumppania arki olisi todella hiljaista. No, kaiken voi menettää, sen tiedän kyllä. Pitää olla kiitollinen nykyhetkestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pienenä varoituksena. Itse olin samassa tilanteessa ja lopulta tuli ero. Maailma siinä romahtaa ja pahasti.
Näin jälkikäteen olen saanut tietoon, että tuo on itseasiassa läheisriippuvaisen yksi oireista, eli keskitytään siihen puolisoon 100% ja kaikki muu unohtuu. Kannattaa lukea ja puuttua asiaan, ennen kuin se vaikuttaa suhteeseen todella pahasti.
Ilmoittaudun. Yhdessä ollaan oltu vähän yli 40 vuotta (olemme 56 ja 58 v.) Olemme molemmat introvertteja, minä enemmän. En oikein jaksa ihmisten seuraa, mieheni on ainoa jonka seurassa on hyvä olla. Jos menettäisin hänet, varmaan kuolisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pienenä varoituksena. Itse olin samassa tilanteessa ja lopulta tuli ero. Maailma siinä romahtaa ja pahasti.
Näin jälkikäteen olen saanut tietoon, että tuo on itseasiassa läheisriippuvaisen yksi oireista, eli keskitytään siihen puolisoon 100% ja kaikki muu unohtuu. Kannattaa lukea ja puuttua asiaan, ennen kuin se vaikuttaa suhteeseen todella pahasti.
Tiedän että oon läheisriippuvainen mutta niin on miehenikin..... Onko paha? :D
Vierailija kirjoitti:
Minulla on paljon hyviä ystäviä joihin luotan täysin, mutta he ovat kaikki jotenkin kaukana ja heillä on omat kuviot. Ilman kumppania arki olisi todella hiljaista. No, kaiken voi menettää, sen tiedän kyllä. Pitää olla kiitollinen nykyhetkestä.
Kyllä. Ei saa myöskään elää pelossa : )
no, itsellä pamahti riippuvuuspommi tuossa pari päivää sitten: ihminen jonka kanssa elin sellaisessa on/off-suhteessa 25 v ajan kuoli yllättäen sydänsairauteen. 10 vuotta oltiin liitossa, sitten erottiin ja lopulta palattiin. Kummallakaan ei muita rakastuksia joten oltiin toistemme "ainoat oikeat". Lopuksi 3 v kävin päivisin hänen luonaan mutta en jäänyt yöksi. Ystävyyttä oli mutta ei seksiä. Suunniteltiin alustavasti yhteen muuttmamista ja häitä. Ja sitten hän kuoli tosta vaan 50-vuotiaana. En voi sanoa muuta kuin loppuelämäni olen varmaankin leskimies. Eikä siinä mitään, mutta kunhan annoin esimerkin riippuvuussuhteen loppumisesta.
Vierailija kirjoitti:
Eikö tuo ole luonnollisin ja paras tilanne?
Ei ole. Jokaisella pitäisi olla ystäviä, joiden kanssa voi keskustella myös parisuhteesta. Jos puoliso on ainoa ystävä, ihminen on täysin manipuloitavissa. Hänellä ei ole ketään kenen kanssa pohtia, mikä on normaalia käytöstä toiselta osapuolelta, ei ketään kehen turvata jos parisuhteessa on ristiriitoja jne.
Ja parisuhteet joskus (usein) päättyvät. Silloin viimeistään tarvitaan ystävää avuksi.
Tuo on huono homma. Rakennat kaiken miehen varaan ja jos ero tulee, niin olet yksin.
Eikö tuo ole luonnollisin ja paras tilanne?