Kolmekympin kriisi, kertokaa omia tarinoita!

[quote author="Vierailija" time="14.08.2015 klo 17:43"][quote author="Vierailija" time="14.08.2015 klo 17:20"]

Kyllä oman tilan puute, se että ne 'ongelmat' vain jatkuvat puheista huolimatta. Nyt on kaikki muuttunut meidän välillä muttei hänen päässä.toisesta en usko, sillä hän on tosi usein kotona ja meillä on edellenkin seksiä n viikon välein molempien aloitteesta, mut ei suutelua, pelkkä pano..

[/quote]

Suostuisiko mies parisuhdeterapiaan? Avioliittoleirille? Tai edes säännöllisille treffeille sun kanssa? Jos ei halua muiden edessä ruotia ongelmia, suostuisiko yrittämään löytää toistenne hyviä puolia uudelleen? Onko sun mahdollista lähteä lasten kanssa viikonlopuksi jonkun ystävän luo kyläilelmään? Voihan olla, että muutama päivä yksin kotona saisi miehen ahdistuksen helpottaman? 
[/quote]
Ei suostu. Hän luovutti, ei jaksa enää yrittää, olen yrittänyt saada hänet sinne. Itse käy välillä kaverilla yöks. Hän on nyt niin 'sokea' kaikille sanoille ja mun teoille.

Kuulostaa tutulta. Mulla iski keväällä kun olin pari kk päälle 30. Joku semmonen ahdistus ja paniikki, että tuonko miehen kanssa pitäis olla loppuelämä!? Näin vaan kaikkia vikoja tässä meidän yhteisessä elämässä ja miehessä varsinkin...kaikkien muiden miehet alkoi näyttää tosi paljon paremmilta kuin oma. Siis sekä ulkonäöllisesti että luonteiltaan. En kuitenkaan kehenkään ihastunut. No, kyllähän mies näki että mä olin kriisin vallassa. Ja lopulta saatiin puhuttua asioista hyvässä hengessä. Se helpotti. Mutta joku kumma levottomuus mua vieläkin vaivaa... ihmeellinen polte ja elämän nälkä...pitäis yhtäkkiä kokee kaikkee uutta! Mutta onneks on lapset ja se mies, niin ei tuu tehtyä mitään ihan hullua!

Up

Up

[quote author="Vierailija" time="14.08.2015 klo 17:41"]

Ihmiset eroaa ja ottaa kohta uuden puolison. Ja valtaosa ottaa toisella kierroksella ihan samanlaisen pellen tai kääkän kuin mitä oli eka puolisokin. Ja sit ollaan mukamas niin paljon parempaan suhteeseen päästy. Minua joskus ihan hämmästyttää miten ihmiset oikein löytääkään niitä entisen lähes tarkkoja kopioita. Mutta mullapa ei kolmenkympin kriisissä ollut vielä puolisoa. Se kriisi oli sitten sitä, että heräsin todella miettimään, että alan olla aika vanha, enkä oo onnistunut pariutumaan. Olin kyllä ihan riittävässä miesten suosiossa, mutta niistä ei vaan ikinä syntynyt mitään pysyvää. Kriisin kautta päädyin katsomaan peiliin ja analysoimaan, että missä menee pieleen. Tajusin sen verran, että vikaa on oltava minussa, koska minä olen näissä epäonnistuneissa suhteissa se yhdistävä tekijä. Analysoin, että mitä hyvää oli hyvissä suhdeyritelmissä ja mitä huonoa oli huonoissa. Sen tuloksena oli pakko todeta, että viehätyin vääränlaisista miehistä, ja halusin elämänkumppanilta jotain muuta. Opettelin sitten viehättymään sellaisista miehistä, joilla oli tarjota niitä arvoja, joita oikeasti kaipasin. Ja jo 31-vuotiaana vietettiin meidän häitä. Tietysti joskus tuli mieleen, että enkö olisi voinut pohtia noinkin yksinkertaista asiaa vähän aiemmin. Mutta lohdutan itseäni sanonnalla: "parempi myöhään kuin ei milloinkaan".

[/quote]

Mulla täsmälleen sama juttu. Nyt olen pitkästä aikaa ihastunut itseni ikäiseen, enkä 20 vuotta vanhempaan. Parempaan suuntaan menossa :)