Saanko koskaan enää nautintoa elämästä?

Kun mietin elämääni, tuntuu, että se on vain päivästä toiseen selviytymistä ja hurraamista, että jälleen päivän lähempänä kuolemaa. Ontto, ahdistunut, seksuaalisesti turhautunut.

Olen ollut jo yli 10 v. suhteessa, joista yli varmaan 8 enemmän tai vähemmän onnettomana, vaikka kumppanini on oikeasti hyvä mies. Olen yrittänyt päättää suhdetta mutta meillä lapsi, joka vaikeuttaa eroa ja lisäksi mies on ollut niin rikki, etten ole pystynyt siihen. Rehellisyyden nimissä mun pitää myöntää, että mua pelottaa myös, ettenniskenttä kelpaa kellekään muulle, minut on hylätty /torjuttu elämässäni niin monta kertaa, että en näe toisenlaista tulevaisuutta itselleni sinkkuna. Ja mulla on tosi pahoja vaikeuksia käsitellä torjutuksi tulemista. Siitä tulee särkynyt sydän ja viimeisetkin itsekunnioituksen rippeet huuhdellaan vessasta alas.

Haaveilen päivittäin rakastumisen tunteesta, mun sielussa on niin iso reikä, että siihen sattuu koko ajan. Olen ihanstunutkin useaan otteeseen suhteen aikana, mutta suurin osa on ollut "salaisia, yksipuolista ihastuksia" ja pari sellaista, jossa kundi on tiennyt kiinnostuksestani ja lopulta torjunut/hylännyt mut.

Haluan haluta seksiä ja miestä ja kokea tajunnanräjäyttävää seksiä ja ehkä nautintoa. Tuntea olevani elossa. Miehen kanssa seksi on aika tylsää, ei ole tyydyttävää ja tuntuu pakkopullalta.

Mitä ihmettä mun pitäisi tehdä elämäni kanssa? Jos vain voisin oppia rakastamaan itseäni, mutta jokainen pettymys vain vahvistaa mun itsevihaa.

Onko kukaan päässyt tällaisesta kierteellä pois?

Kiitti kaikille etukäteen.