Vähän vanhemman vauvan antaminen adoptioon

Ei minusta ole äidiksi. Koko raskaus oli suunnittelematon. Jo raskausaikana pohdin vauvan antamista adoptioon, mutta mies oli sitä mieltä, että omaa lasta ei anneta pois. Nyt vauvalla on ikää 10 kk. Olen lopen uupunut tähän kaikkeen. Minkäänlaista kunnon tukiverkostoa ei ole. Neuvolasta tarjottiin ensikuukausina perhetyöntekijän keskusteluapua, mutta en jaksanut keskustella, kun halusin vain nukkua aina, kun suinkin mahdollista.

Kukaan ei ymmärrä tilannetta. Vauva on ihana. Todella kaunis ja hymyilevä. Moni sanoo, että meillä on ollut onni, kun olemme saaneet näin suuren lahjan. Luonteeltaan vauva on todella aktiivinen ja voimakastahtoinen. Vauva pysyy hirveän tyytyväisenä, kun saa paljon aktiviteetteja, mutta on raskasta olla koko ajan vuorovaikutuksessa ja vaikka mies olisi paikalla, niin yleensä minä vain kelpaan. Tuntuu pahalta, kun ei edes pysty rauhassa keskustelemaan oman miehen kanssa, kun vauva vaatii huomiota koko ajan.

Täysimetin 6 kk ja imetän edelleen. Imetys onkin ainoita asioita, joissa koen onnistuneeni, vaikka se alkuvaiheessa vaatikin öisiä tuntikausien imetysmaratoneja. Mutta nyt tuntuu, että kaikki on annettu. En jaksa enää. Minusta tuntuu, ettei minulla ole hetkeäkään omaa aikaa tai aikaa hoitaa parisuhdetta. Haluan vain paeta pois tästä tilanteesta. Onko adoptio järkevää enää tässä vaiheessa vai onko jotain muita vaihtoehtoja?