Traumoja liikuntatuntien huutojaosta

Minulla myös on jäänyt traumoja koululiikunnasta 90-luvun lopulta ja 2000-luvun alulta. Olin yleensä se viimeinen joka valittiin joukkueisiin. Ja allekirjoitan täysin sen, että arvosanoja jaeltiin enemmän harrastuneisuuden ja suoritusten (esim kuntotesti parin kk välin joiden tulokset kirjattiin paperille) mukaan. Koululiikunnan takia minulle tuli kauhea viha liikuntaa kohtaa. En halunnut aloittaa mitään liikuntaharrastusta, vaikka välillä alitajuisesti joku lji houkutteli. Kesti todella kauan, ennen kuin tajusin että se viha oli vaan vihaa koululiikuntaa kohtaan, ja pelko aloittaa liikkuminen oli vain sitä, että pelkäsin jonkun tulevan arvostelemaan suoritustani ja mollaamaan. Liikunnanopeillani kun oli taipumusta tuollaiseen. Nykyään rakastan liikkumista ja ärsyttää, että meni niin monta vuotta, että pääsin yli koululiikuntatraumoista.

Minäkin olin aina viimeiseksi valittu. Se sai minussa aikaan sen, etten edes yrittänyt. Tyyliin väistelin sitä palloa. Halusin mielummin, että kaikki näkevät minun olevan huono tahallaan, kuin tahattomasti. Olin ihan kunnon silmätikku, niin muiden oppilaiden, kuin myös opettajan toimesta. Kyllä siitä joku jälki minuun jäi.

[quote author="Vierailija" time="27.07.2015 klo 11:22"]

Minulla myös on jäänyt traumoja koululiikunnasta 90-luvun lopulta ja 2000-luvun alulta. Olin yleensä se viimeinen joka valittiin joukkueisiin. Ja allekirjoitan täysin sen, että arvosanoja jaeltiin enemmän harrastuneisuuden ja suoritusten (esim kuntotesti parin kk välin joiden tulokset kirjattiin paperille) mukaan. Koululiikunnan takia minulle tuli kauhea viha liikuntaa kohtaa. En halunnut aloittaa mitään liikuntaharrastusta, vaikka välillä alitajuisesti joku lji houkutteli. Kesti todella kauan, ennen kuin tajusin että se viha oli vaan vihaa koululiikuntaa kohtaan, ja pelko aloittaa liikkuminen oli vain sitä, että pelkäsin jonkun tulevan arvostelemaan suoritustani ja mollaamaan. Liikunnanopeillani kun oli taipumusta tuollaiseen. Nykyään rakastan liikkumista ja ärsyttää, että meni niin monta vuotta, että pääsin yli koululiikuntatraumoista.

[/quote]

Mulla on vähän sama. Kuvittelin kauan, että vihaan liikuntaa, vaikka todellisuudessa vihasin vain koululiikuntaa. No, en edelleenkään ole himoliikkuja, mutta pikkuhiljaa olen kuitenkin tajunnut, että liikunta voi olla kivaakin ja että myös minulla on mahdollisuus saada tuloksia siinä. Mutta pallopeleihin en edelleenkään koske, traumat liikuntatunneista ovat liian isot. Onneksi on muitakin lajeja.

Toivon sydämestäni, että opettajat tajuaisivat, miten suuri vaikutus koulussa saaduilla kokemuksilla on oppilaan tulevaisuuteen. Moni muistelee vielä vuosien tai vuosikymmenten päästä, kuinka tuli valituksi joukkueeseen viimeisenä ja tunsi itsensä maailman huonoimmaksi yksilöksi. Monelta romuttuu itsetunto ja menee kaikki into liikuntaan. Ei siis ole todellakaan sama, että miten niitä joukkueita jaetaan.

Minä olin aina innoissani, kun liikuntatunneilla tehtiin jotain sellaista, missä ei tarvinnut jakaa joukkueita, eikä minun siis tarvinnut kärsiä viimeiseksi jäämisestä. Olin aina tyytyväinen, kun oli esimerkiksi tanssia, hiihtoa tai suunnistusta. Noita ei tosin ollut ollenkaan niin usein kuin pallopelejä. Mistä tuokin muuten johtuu, että kaikki muut lajit jäävät pallopelien varjoon? Meillä oli ehkä 80 % tunneista jotain sählyä ja koripalloa, ja loppuosaan yritettiin hätäisesti mahduttaa kaikki muu.

Minua ei valittu viimeiseksi, vaan melko alkupäässä, sillä olin nopea ja ketterä, tosin pienikokoinen. Silti mullakin on tuosta huutojaosta huonot muistot. Ensinnäkin koska hävetti se, että aina ne samat valittiin viimeiseksi, ja heillä oli selvästi kurja olla kun odottivat vuoroaan. Eikä siinä perkeleen jaossa ollut edes mitään taktiikkaa liikunnallisuuden suhteen. Huutajat oli vaan niin mielikuvituksettomia ja tapojen orjia, että valitsivat aina samat viimeiseksi, vaikkei ne viimeiset olleet edes huonoja liikunnassa, ainakaan kaikissa lajeissa. Toisekseen, vaikka ei itse ollut viimeisten joukossa, niin joutuihan sitä omaakin sijoitusta silti jännäämään, ja joskus saattoi tipahtaa arvoasteikossa. Joten ihan saatanasta kaikkien kannalta koko huutojako. Opettaja, joka sellaista harjoittaa, pitäisi huutoäänestää muihin töihin.

[quote author="Vierailija" time="27.07.2015 klo 12:06"]

Minua ei valittu viimeiseksi, vaan melko alkupäässä, sillä olin nopea ja ketterä, tosin pienikokoinen. Silti mullakin on tuosta huutojaosta huonot muistot. Ensinnäkin koska hävetti se, että aina ne samat valittiin viimeiseksi, ja heillä oli selvästi kurja olla kun odottivat vuoroaan. Eikä siinä perkeleen jaossa ollut edes mitään taktiikkaa liikunnallisuuden suhteen. Huutajat oli vaan niin mielikuvituksettomia ja tapojen orjia, että valitsivat aina samat viimeiseksi, vaikkei ne viimeiset olleet edes huonoja liikunnassa, ainakaan kaikissa lajeissa. Toisekseen, vaikka ei itse ollut viimeisten joukossa, niin joutuihan sitä omaakin sijoitusta silti jännäämään, ja joskus saattoi tipahtaa arvoasteikossa. Joten ihan saatanasta kaikkien kannalta koko huutojako. Opettaja, joka sellaista harjoittaa, pitäisi huutoäänestää muihin töihin.

[/quote]

Kyllä, huutojakoja harjoittavat opettajat pitäisi huutoäänestää muualle. Eivät ole ihan tehtäviensä tasalla, eivätkä ymmärrä tai halua ymmärtää omaa vastuutaan.

[quote author="Vierailija" time="27.07.2015 klo 09:55"]Tuntui, että koulussa ajateltiin monia asioita jotenkin kohtalonomaisesti, että jos et ole hyvä, niin sitten et ole. Tosiaan olisi satsaus nuorten tulevaisuuteen, jos he ymmärtäisivät jo siellä yläkoulussa, että he voivat oppia vaikka sitä esiintymistä, vaikka eivät siinä vielä hyviä olisikaan.[/quote]

Tämä!

Ujona, arkana ja hitaasti oppivana yksilönä voin allekirjoittaa tämän täysin. Se, etten osannut matikkaa tarkoitti etten tule koskaan osaamaankaan. Se, että uskalsin liikunnassa kokeilla vasta viimeisenä esim. telinevoimistelussa pukille hyppäämistä tai minulla kesti kerätä rohkeuteni että saan laskettua jyrkän alamäen suksilla alas tarkoitti, etten ole hyvä liikkumaan. 

Meillä yläasteella oli vielä niin, että ne keillä oli englannin numero seitsemän tai alle, menivät omaan ryhmään ja saivat opettajakseen elämään kyllästyneen pian eläkeikäisen naisen joka ei osannut pitää kuria eikä opettaa. Ne, joilla oli kahdeksasta kymppiin arvosana, saivat opettajaksi innostavan tyypin joka järjesti myös keskusteluopetusta oppilaille natiivin puhujan johdolla. Mitä kummaa? Eikö niitä heikompia olisi juurikin pitänyt innostaa oppimaan? No, ei Suomessa. 

Mielestäni liikunnasta ei tarvitsisi myöskään antaa numeroa. Tarkoitus pitäisi olla saada lapset liikkumaan, eikä arvostella taitoja. Minulla on tytär joka vihaa kaikenlaista liikuntaa koulun takia

Mä oon syntynyt loppuvuodesta ja oon aina ollut tosi lyhyt ja siro. En ollut muutenkaan mikään suosittu oppilas, aina viimeisten joukossa just huutojaossa. Joskus pääsin ekojen joukossa jos bestikseni pääsi valitsemaan joukkueita. Muuten mua ei halunnut kukaan pesäpallossakaan kun en osunut sillä mailalla siihen palloon. Sitten yläasteella olin edelleen pieni ja siro. Muistan kun mentiin kaikki kasilla keskustelemaan opettajan kanssa liikunnan numerosta sekä omista liikuntatottumuksista. Sain seiskan, koska olin kuulemma liian heiveröinen että ansaitsisin numeron kahdeksan todistukseen.

Eipä ole paljon joukkuelajit kiinnostaneet näin aikuisiällä. Pelkään sitä, että jos epäonnistun niin mua syytetään kuten ala- ja yläasteella tyyliin "vittu miks et osunu siihen palloon", "oltais voitettu jos toi ei ois epäonnistunut". :(

39 jatkaa: Olen nykyään intohimoinen kamppailulajin harrastaja. Parasta on saada kehittyä omassa tahdissa vyön tummentuessa tässä samalla. Kaikki on vain minusta kiinni ja omasta onnistumisesta, ei ole mitään ikäviä joukkuejuttuja. Jos onnistun, se on omaa ansiota samoin kuin epäonnistuminen vain on vain minusta kiinni :). Olen yllättynyt, miten oon löytänyt iloa liikkumisesta! Suosittelen muitakin kokeilemaan, lajit ovat vapaita ulkonäköpaineistakin kun jos kisata haluaa niin on omat painoluokat eri painoisille.

Mut valittiin yleensä vikana myös. Paitsi silloin kun olin hyvä jossain urheilulajissa. Esim. Jääkiekossa koska olin nopea luistelemaan kun harrastin joskus muodostelmaluistelua

Meidän lukiossa käytettiin tota ainakin VIIME vuonna kun vielä olin siellä. Ja kyseessä nuorehko, kolmekymppinen miesopettaja. Olin kyllä ihmeissäni, sillä olin siinä uskossa että ei kai tuota menetelmää enää käytetä missään...

[quote author="Vierailija" time="05.08.2015 klo 11:54"]

Minulla oli 3.-6. luokalla aivan kamala miesopettaja. Nämä kaikki tapahtuivat 2000-luvun alussa:

- Liikuntatunnilla jako tapahtui hyviin ja ei-niin-hyviin. Hyvät pelaajat pelasivat opettajan johdolla (kun lumet suli, pelattiin vain pesäpalloa) ja me huonommat jouduttiin pitämään niitä neonkeltaisia huomioliivejä päällä ja katsomaan muiden liikuntatuntia kentän laidalta.
- Kun kokeita palautettiin, opettaja kirjoitti pistemäärät taululle ja yksitellen piti mennä laittamaan rasti sille kohdalle, jossa oma pistemäärä oli. Opettaja yritti aina keksiä jotain "hassunhauskaa" sanottavaa niistä, jotka olivat saaneet huonot pistemäärät.
- Lukukauden lopussa opettaja kirjoitti kolmen parhaan ja kolmen huonoimman keskiarvon saaneen oppilaan nimet taululle. 
- Sanoi todella loukkaavia ja typeriä juttuja oppilaille ja kuittasi kaiken "mustalla huumorilla". Opettaja sanoi minua porsaaksi, koska minulla oli pinkki paita päällä, mutta luokan koviksethan siitä vasta innostuivat haukkumaan, koska olin muutenkin pullea lapsi. Kuljin nimellä "porsas" yläasteen loppuun asti.
- Kiusaamiset ratkaistiin aina huutoäänestyksellä. Opettaja tuli aamulla luokkaan sanoen, että nyt on Jobin postia. "Markun" äiti soitti, että "Joonas" kiusaa markkua. Sitten yritettiin "ratkaista" tilannetta koko luokan voimin. Oikeasti kiusaaminen jatkui kahta kauheampana tunnin loputtua.
- Hiihtokilpailuissa opettaja jakoi "onnenpotkuja" niille, jotka sitä eniten tarvitsivat (ts. lihavat ja nörtit saivat kaikki onnenpotkut). Sain "onnenpotkun" joka vuosi, vaikka olin ihan hyvä hiihdossa. En ole hiihtänyt vuoden 2003 jälkeen.

Luojan kiitos kyseinen opettaja jäi eläkkeelle, kun me lähdimme yläasteelle...

[/quote]

mistä näitä sikiää? kyllä ne soveltuvuuskokeet on todella tarpeen opettajiksi haluaville, eikä nekään kuitenkaan seulo pois kaikkia idiootteja.

Kiipeilin lapsena puissa, liikuin paljon metsässä, kävin äitini kanssa valtamassa, pyöräilin pitkiä matkoja ja nautin rauhallisesta hiihtämisestä pakkashangella. Ainoat lajit joissa erittäin hentona ja pienikokoisena pärjäsin oli suunnistus ja telinevoimistelu. Varsinkaan joukkuelajeissa en pärjännyt yhtään ja aina oli tappelu kuka joutuu ottamaan minut joukkueeseensa. Mitään joukkueurheilua en harrasta edelleenkään, hyi olkoon! Meinasin lopettaa liikkumisen vuosiksi ja minulla on edelleen aikuisena vartalökompleksi. Onnekseni olen löytänyt itselleni monta uutta mieleistä lajia, ja yksikään näistä ei ole joukkueurheilua vaikka lajia voikin harrastaa sekä yksikseen että muiden seurassa.

[quote author="Vierailija" time="27.07.2015 klo 02:42"]

[quote author="Vierailija" time="27.07.2015 klo 01:39"]

Liikunnanopetus oli muutenkin vähän kummallista. Jotenkin sain yläasteella liikunnasta sellaisen kuvan, että jos et ole siinä luonnostaan hirveän hyvä, niin voi voi. Tunneilla ei koskaan opetettu mitään asioita, esimerkiksi sääntöjä tai tekniikkaa, vaan sanottiin, että "tuossa on pallo, pelatkaa". Tuntuu hullulta, kun eihän esimerkiksi matikantunnillakaan sanota vain, että "tuossa on lasku, laskekaa", vaan niitä asioita opetellaan raauhassa. :D Luonnollisesti tunneilla loistivat ne, jotka harrastivat jotain lajia vapaa-aikanaan. Meillä tais kyllä olla täysin ammattitaidoton opettaja, nyt sen tajuan.

[/quote]

Koulussa on joitenkin asioiden suhteen vallalla aika käsittämättömiä ajattelutapoja. Toinen asia, mikä mulle tulee mieleen - ja joka myös jakaa oppilaat suosituihin ja ei-suosituihin - on esitelmien pito tai "puheoppi". Meille ei ainakaan koskaan opetettu esiintymisen teoriaa tai vaikkapa esiintymisjännityksen käsittelyä. Oppilaat vaan heitettiin luokan eteen ja sanottiin "pidä esitelmä". Tottakai sitten jotkut selvisivät tosi hyvin ja joillakin meni kamalan huonosti. Itse ymmärsin vasta yliopiston puheviestinnän kurssilla, että esiintymistaitoakin voi harjoitella!!!

Miksi sitä esiintymistä, puhetaitoa tai vaikka väittelyä ei voitaisi opettaa lapsille sensijaan että osa luokasta (ne luonnostaan ei-hyvät esiintyjät) altistetaan kamalille kokemuksille? Ihan turha sanoa että aikaresurssit eivät riitä, tässä on nimittäin sellainen asia joka vaikuttaa monella vielä vuosikymmenien päästä eli siihen uhrattu aika olisi todellakin tärkeää.

[/quote]

Todellakin! Tässä on asia, johon tulisi kiinnittää huomiota. Yläasteen esitelmäkokemuksien jälkeen mulle on jäänyt vuosikausiksi fiilis, että olen huono esiintyjä ja että jotkut muut ovat siinä luonnostaan hirveän hyviä. Minäkin ehkä vasta yliopistossa tajusin, että esiintymisessäkin voi kehittyä. Yliopistossa oli myös tarjolla kursseja esiintymistä jännittäville. Ei tosiaan yläasteella puhuttu mitään mistään sellaisesta.

Tuntui, että koulussa ajateltiin monia asioita jotenkin kohtalonomaisesti, että jos et ole hyvä, niin sitten et ole. Tosiaan olisi satsaus nuorten tulevaisuuteen, jos he ymmärtäisivät jo siellä yläkoulussa, että he voivat oppia vaikka sitä esiintymistä, vaikka eivät siinä vielä hyviä olisikaan.

[quote author="Vierailija" time="27.07.2015 klo 01:25"]Sama. Paitsi etten ollut viimeinen vaan viimeisten joukossa, ennen jotain läskejä ym. Sitten joukkuepeleissä yritettiin aina passittaa "puolustukseen".
[/quote]

Minä olin silloin punkero, joten olin usein se viimeinen.

Kuinka inhosinkaan urheilua!

Ja juuri minunlaisenihan olisi pitänyt päästä hyötymään urheilusta. Koulu epäonnistui pahasti, eikä aikuisenakaan mikään urheilu kiinnostaa. Nousee vain koulumuistot mieleen.

Olin aina lähes viimeinen joukkuejaossa. En silloin paljon välittänyt, vaikka niin olikin. En yleensäkään piitannut urheilusta tuon taivaallista. Mutta jäljestäpäin olen ajatellut, että tuollainen jako on todella huono juttu lapsen ja nuoren kehitykselle. Viimeksi valitut omaksuvat ajatuksen, että he ovat viimeisiä. Sillä voi olla kauaskantoiset vaikutukset. Itse olin lukuaineissa hyvä ja se kompensoi huonoa menestystä liikunnassa. Mutta tuollainen joukkuejako on erityisen haitallinen siksi, että se tekee paremmuusjärjestyksen niin näkyväksi. Luokkakaverit pohtivat kuka valitaan seuraavaksi eli liikunnassa huono oppilas tulee jatkuvasti arvioiduksi huonoksi kavereidensa toimesta. 

Käsittääkseni tällaisista jaoista on luovuttu. 

Muistan sen ikkuisesti kun luokkamme ainot punkerokin valittiin huutojaossa ennen minua ja olin siis viimenen.Aina.
Eipä paljoo joukkuelajit kiinnosta näin myöhemminkään.Saati oikein mikkään urheilu.Kaikki mahollinen innostus tapettiin peruskoulussa tasokkaasti

Ei tuo systeemi taida olla enää kovinkaan paljon käytössä, ehkä jollain vanhimmilla opeilla.

Reiluin on se että kaikki riviin ja sitten lasketaan, 1,2,3---- ja on ykkösten joukkue, kakkosten joukkue jne. 

Tässä ope voi käyttää omaa pelisilmää sitten valitsemalla sen numerojaon, niin ettei tulisi ylivoimaisia joukkueita.

Traumat tuosta ja koululiikunnasta ylipäänsä täälläkin. Kesti toistakymmentä vuotta koulun jälkeen ennen kuin tajusin, että liikunta voi olla kivaakin ja että sitä harrastamalla saa itselleen paremman olon.

Edesmennyt vaarini oli kansa- ja myöhemmin peruskoulunopettaja ja hän aikanaan antoi huutojaon mennä noin puoleen väliin ja jakoi jäljelle jääneet puoliksi joukkueiden välillä. Tuolla menetelmällä saa tasaväkisemmät joukkueet kuin jako kahteen -menetelmällä, on helppo opettajalle ja kukaan ei jää viimeiseksi yksin. En tajua miksi tuota ei käytetä enemmänkin.

Koululiikunnan ongelma on ilmeisesti se, että liikunnanopettajat ovat niitä entisiä liikuntatuntien parhaita oppilaita, joilla on hyvät muistot tunneista, kun sai kehuja ja huomiota. Mitä sitä hyvää systeemiä muuttamaan. Paha vain, että liikunnallisesti vähemmän lahjakkaat tarvitsisivat sitä koululiikuntaa paljon enemmän kuin ne valmiiksi liikuntaa harrastavat. Koululiikunnan tavoitteena pitäisi minusta ehdottomasti olla liikunnan ilon sytyttäminen mahdollisimman moneen oppilaaseen esittelemällä erilaisia lajeja ja tarjoamalla positiivisia kokemuksia myös niille huonommille. Mitä väliä jollain Cooperin testin tuloksella on? Aktiiviliikkujat pystyvät kyllä seuraamaan kehittymistään vaikka omissa treeneissään tai muuten omalla ajalla.