Tunteita kun isovanhempi suosii vain yhtä lastenlasta.

Tilanne on se että muistan lapsuudestani kun oman isäni äiti "SUOSI" vanhinta lapsenlastaan. Varsinaista suosimista en muista mutta muistan äitini monesti valittaneen kun mummon mielestä se "Erkki" on niin hieno poika jne jne vaikka asuukin kaukana (au-lapsi, senkin muisti aina mainita) ja naapurissa asuu kolme muuta lastenlasta mutta me ei olla mitään. Mitään.

No, nyt tilanne on se että äidilläni on kolme lastenlasta. Vanhin on veljeni oma ja kaksi muuta minun. Veljeni tyttö on niin mahtava ja älykäs ja sitä pyydetään aina mummolaan yökylään. Hänelle ostetan uudet reput ja talvikengät mummon toimesta ja meidän lapset saa (jos hyvin käy) ne vanhat käyttöönsä sitten aikanaan. Tuntuu tosi kurjalta (kuten esim. eilen oltiin kaikki mummolassa ja vanhin lapsenlapsi sai lahjaksi erinäisiä tavaroita ja omat lapseni katsoivat vierestä eivätkä saaneet mitään. Tai tilanne oli eilen näillä lapsenlapsilla edennyt jossain leikissä siihen että veljeni lapsi oli saanut toiset lapset itkemään kun ei ollut suostunut leikkimään jotain leikkiä. (on vanhempi ja siksi ihan ymmärrettävää ettei jaksaisi pienempien kanssa leikkiä mutta tällä on myös siskopuolia joiden kanssa luulisi tottuneen leikkimään). Veljenikin totesi lapselleen että pitää ottaa kaikki leikkiin mukaan että vanhempana tämä varmasti osaa ottaa pienemmätkin huomioon niin mummi kiiruhti paikalle kertomaan kun mun lapset on vaan niin herkkiä eikä tuollaisesta tarvi ruveta itkemään :(

Joskus yritän kehua mummille että tosi hienosti meidän vanhin lapsi esim. piirtänyt tällaisen kortin niin heti mummo on kertomassa kuinka se se veljeni lapsikin piirsi tämän ikäisenä vaikka ja mitä. Kerran oli tilanne jossa äitini suureen ääneen voivotteli kuinka meidän esikoinen on vahinkolapsi. LAPSEMME KUULLEN!! :o Soitin jälestä päin hänelle itkien että miten hän voi puhua noin että puhuuko hän veljenikin lapsen kuullen että tämä on vahinko (kuten oli aikoinaan) ja oli kyllä kauhuissaan että no ei ja pyysi anteeksi puheitaan. Silti kun aloin odottamaan toista lastani niin ensimmäinen kysymys oli että oliko vahinko :(

Karseinta tässä tilanteessa on ehkä kuitenkin se että vaikka veljeni lapsi on mun KUMMITYTTÖNI niin näen nykyään jo punaista jos joku mainitseekin hänen nimensä? En voi enää sietää koko lasta (ajatuksen tasolla) ja ihan huomaamtta (tai nyt sen huomaan kun mieheni asiasta huomautti!!!) olin alkanut jopa syrjimään tätä lasta jos sattui olemaan kylässä. Esim. leikkiessä pidin automaattisesti vähän omieni puolta tai huomautin jos tämä veljeni lapsi otti kolmatta pullaa j omani eivät olleet saaneet edes enssimmäistä pullaa syötyöä. Tuollaisia pieniä juttuja mutta varmasti lapselle isoja ja hävetti jälkeenpäin tosiaan kun mieheni asiasta huomautti. Lapseni kuitenkin puhuvat ihaillen tästä serkustaan usein ja joskus tiuskaisen että antakaa nyt jo olla siitä puhuminen, ihan tavallinen lapsi sekin vaan on.

Tästä tekstistä ei varmaan kukaan saanut mitenkään päin selvää mutta mietin usein onko tämä omassa päässäni kuten äidilläni ehkä joskus aikoinaan, pitäisikö tästä puhua esim. äidilleni (tiedän että kieltää ja varmasti suuttuu) vai olla hiljaa vaa ja hyväksyä että ensimmäinen lapsen lapsi on aina se ensimmäinen lapsenlapsi. Millaisia kokemuksia, elämän tositilanteita ja ratkaisuja teillä on ollut?

(Kaikki lapset on tyttöjä, jos sillä nyt mitän väliä on ja ikähaarukalla 2-8-vuotiaita)