Mun mies ei ole kahteen vuoteen sanonu mulle mitään positiivista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvin sulla vielä menee. Meillä tuo aika on jo lähemmäs kuutta vuotta....

jos kotona ei koskaan saa positiivista huomiota se haetaan viimein muualta. Ero siitä seuraa mutta tietää ainakin mitä ei halua ja itsekunnioitus palautuu

Näinhän se menee.

Jos kotona ei ole ruokaa, syödään ulkona.

Minunkin mieheni on lakannut puhumasta, vastakaikua en saa tunteilleni mistään, seksiä ei ole.

Ja arvatkaapa mitä, olen yrittänyt puhua, huomioida, vuoteessa olen yrittänyt parhaani, mutta mikään ei toimi.

Erohan tästä tulee, mutta olen luvannut itselleni, että jos tapaan kivan miehen, lähden tämän kelkkaan olipa ero valmis tai ei.

En jaksa enää sinnitellä ilman mitään vastakaikua, vastavuoroisuutta, seksiä. Ja haluan antaa samoja asioita toiselle, en jaksa enää yrittää kun mieheni vain kääntää aina selän.

Olette varmasti molemmat hyvin onnettomia. Onkohan mies sairas? Masentunut? Eihän tuo normaalilta kuulosta. Tai ehkä hänellä on uusi kumppani mietittynä, muttei uskalla itse tehdä aloitetta eroon?

Joskus tilannetta ei voi enää millään korjata, ja silloin se on vain hyväksyttävä. Mutta tarvitsetko lähtöön todella uuden kumppanin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos asioista keskustelu ei tilannetta paranna on varmaan aika lähteä eri suuntiin.

Olin itse pitkään sen koulukunnan jäsen, että käännän kaikki kivet ja katson kaikki kortit.

Ei toimi, jos puoliso ei ole sitoutunut samaan, vaan joudut kääntelemään kiviä ja katsomaan kortteja yksin.

Yritin tätä tehdä kunnes olin niin lopen uupunut, että itkin, en jaksa enää.

Mieheni on jo pitkään porskuttanut menemään omassa elämässään, työt ja harrastukset edellä, puhumattomana, kommunikoimattomana, huomioimatta minua ja lapsia mitenkään. Kodinhoitoon ei juurikaan osallistu, jopa ne kuuluisat pihatyöt ja auton huollot ovat jääneet harteilleni. Eikä tietenkään halua erota, vaan minä olen uskomattoman itsekäs kun olen tuonut esille, että tilanne on kestämätön ja vie lopulta eroon.

Ja nyt se on tulossa, en vain jaksa enää. Pitkään mietin sitä, että mistä tiedän milloin kivet on kaikki käännetty ja viimeinenkin kortti katsottu. Uskoin, että vielä löytyisi yksi kivi, yksi kortti, aina vielä se yksi.

Sitten tajusin, että tätä voi verrata pikemmin elvytystilanteeseen, kukaan ei jaksa elvyttää yksin kovin kauan, ja vaikka paikalla olisi millainen crash team tai ensihoitotiimi, elvytys lopetaan jossain vaiheessa. Syke palaa ja potilas toimitetaan jatkohoitoon tai elvytyksestä luovutaan.

Tajusin, että hittoon kivet ja kortit, olen elvyttänyt toimimatonta liittoa yksin jo kauan, ja itken uupumustani, nyt täytyy lopettaa.

Lapset ovat jo teinejä, ja nähneet yksinäistä vanhemmuuttani, yksinäisyyttä parisuhteessa, äidin loputonta uhrautumista ja uupumista aivan liikaa.

Lapsillekin parempi, että saavat, toivottavasti, onnellisen, tasapainoisen ja tyytyväisen äidin.

Mieheni ei ole mikään lapsi, vaan lähes 50-vuotias mies, hänelläkin in vastuu itsestään, perheestään, parisuhteestaan, kaikki vastuut hän on kaatanut minulle. Ja näännyn taakkani alle. Mutta minun ei ole pakko näännyttää itseäni, vaan voin ottaa kannettavakseni vain ne vastuut, jotka minulle oikeasti kuuluvat.

Liitto ei tainnut vastata kummankaan teistä odotuksia. Muistatko vielä suhteen alkuajat? Oliko teillä yhteisiä harrastuksia, samoja unelmia? Pystytkö näkemään, missä vaiheessa asiat muuttuivat? Vai eikä mies alun alkujaankaan halunnut perhettä tai sellaista elämää, jonka rakensitte?

Minua aina mietityttävät nämä erot. Tosin teillä on jo niin isot lapset, että tuskin heitä enää hetkauttaa, vaikka asumisjärjestelyt ja ihmiset ympärillä vaihtuvatkin. Mutta pikkulapsivaiheessa moni ero tuntuu niin turhalta. Kun saisi apua väsymykseen, kohtuuttomiin odotuksiin ja puolison kanssa kommunikointiin, asiat voisivat olla korjattavissa. Ja lasten takia sitä toivoisi, että korjattavissa olevat asiat korjattaisiin.

Olen sama, jota lainasit.

En tiedä halusiko mies oikeasti liittoa ja lapsia, mutta innokkaasti oli alussa mukana.

En tiedä miksi vetäytyi n. 10 vuotta sitten ja kyllä, olen kysynyt, keskustellut, tukenut, pyytänyt, ehdottanut pariterapiaa, ja antanut omaa tilaa, antanut harrastaa ja todellakin tehnyt kaikkeni.

Ja minun olisi pitänyt lähteä tästä aikoja sitten.

Todella olin tuon koulukunnan jäsen, että kivet käännetään ja kortit katsotaan, mutta tehtyäni turhaa työtä aivan liian pitkään, mieleni on muuttunut.

Pikkulapsiaikanakin saa erota ja pitää erota, jos liitto on huono ja koko perhe kärsii.

Eivät lapset hyödy mitään siitä, että elävät vanhempien surkean liiton varjossa.

Minunkin olisi pitänyt lähteä tästä jo vuosia sitten.

Lisäksi mielestäni tässäkin kaadetaan vain lisää työtä ja vastuuta naisten niskoille. Jos mies on vastuuton lusmuilija, enemmänkin kuin lisälapsi perheessä, naisenko pitäisi vielä yrittää enemmän, tehdä vielä lisää työtä? Menin itsekin tähän lankaan ja kadun kyllä, että tuhlasin aukaa ja energiaa mieheen, joka ei yksinkertaisesti kantanut omaa vastuutaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos asioista keskustelu ei tilannetta paranna on varmaan aika lähteä eri suuntiin.

Olin itse pitkään sen koulukunnan jäsen, että käännän kaikki kivet ja katson kaikki kortit.

Ei toimi, jos puoliso ei ole sitoutunut samaan, vaan joudut kääntelemään kiviä ja katsomaan kortteja yksin.

Yritin tätä tehdä kunnes olin niin lopen uupunut, että itkin, en jaksa enää.

Mieheni on jo pitkään porskuttanut menemään omassa elämässään, työt ja harrastukset edellä, puhumattomana, kommunikoimattomana, huomioimatta minua ja lapsia mitenkään. Kodinhoitoon ei juurikaan osallistu, jopa ne kuuluisat pihatyöt ja auton huollot ovat jääneet harteilleni. Eikä tietenkään halua erota, vaan minä olen uskomattoman itsekäs kun olen tuonut esille, että tilanne on kestämätön ja vie lopulta eroon.

Ja nyt se on tulossa, en vain jaksa enää. Pitkään mietin sitä, että mistä tiedän milloin kivet on kaikki käännetty ja viimeinenkin kortti katsottu. Uskoin, että vielä löytyisi yksi kivi, yksi kortti, aina vielä se yksi.

Sitten tajusin, että tätä voi verrata pikemmin elvytystilanteeseen, kukaan ei jaksa elvyttää yksin kovin kauan, ja vaikka paikalla olisi millainen crash team tai ensihoitotiimi, elvytys lopetaan jossain vaiheessa. Syke palaa ja potilas toimitetaan jatkohoitoon tai elvytyksestä luovutaan.

Tajusin, että hittoon kivet ja kortit, olen elvyttänyt toimimatonta liittoa yksin jo kauan, ja itken uupumustani, nyt täytyy lopettaa.

Lapset ovat jo teinejä, ja nähneet yksinäistä vanhemmuuttani, yksinäisyyttä parisuhteessa, äidin loputonta uhrautumista ja uupumista aivan liikaa.

Lapsillekin parempi, että saavat, toivottavasti, onnellisen, tasapainoisen ja tyytyväisen äidin.

Mieheni ei ole mikään lapsi, vaan lähes 50-vuotias mies, hänelläkin in vastuu itsestään, perheestään, parisuhteestaan, kaikki vastuut hän on kaatanut minulle. Ja näännyn taakkani alle. Mutta minun ei ole pakko näännyttää itseäni, vaan voin ottaa kannettavakseni vain ne vastuut, jotka minulle oikeasti kuuluvat.

Ootko lukenut Narsistin keskustelutyyli-ketjun? Saattaisit löytää sieltä vertaistukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvin sulla vielä menee. Meillä tuo aika on jo lähemmäs kuutta vuotta....

jos kotona ei koskaan saa positiivista huomiota se haetaan viimein muualta. Ero siitä seuraa mutta tietää ainakin mitä ei halua ja itsekunnioitus palautuu

Näinhän se menee.

Jos kotona ei ole ruokaa, syödään ulkona.

Minunkin mieheni on lakannut puhumasta, vastakaikua en saa tunteilleni mistään, seksiä ei ole.

Ja arvatkaapa mitä, olen yrittänyt puhua, huomioida, vuoteessa olen yrittänyt parhaani, mutta mikään ei toimi.

Erohan tästä tulee, mutta olen luvannut itselleni, että jos tapaan kivan miehen, lähden tämän kelkkaan olipa ero valmis tai ei.

En jaksa enää sinnitellä ilman mitään vastakaikua, vastavuoroisuutta, seksiä. Ja haluan antaa samoja asioita toiselle, en jaksa enää yrittää kun mieheni vain kääntää aina selän.

Olette varmasti molemmat hyvin onnettomia. Onkohan mies sairas? Masentunut? Eihän tuo normaalilta kuulosta. Tai ehkä hänellä on uusi kumppani mietittynä, muttei uskalla itse tehdä aloitetta eroon?

Joskus tilannetta ei voi enää millään korjata, ja silloin se on vain hyväksyttävä. Mutta tarvitsetko lähtöön todella uuden kumppanin?

Jos mies on narsisti, on toinen usein niin sekaisin ja väsynyt, ettei jaksa edes erota normaalisti. Tuossa ainakin monta kohtaa osui narsismiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvin sulla vielä menee. Meillä tuo aika on jo lähemmäs kuutta vuotta....

jos kotona ei koskaan saa positiivista huomiota se haetaan viimein muualta. Ero siitä seuraa mutta tietää ainakin mitä ei halua ja itsekunnioitus palautuu

Näinhän se menee.

Jos kotona ei ole ruokaa, syödään ulkona.

Minunkin mieheni on lakannut puhumasta, vastakaikua en saa tunteilleni mistään, seksiä ei ole.

Ja arvatkaapa mitä, olen yrittänyt puhua, huomioida, vuoteessa olen yrittänyt parhaani, mutta mikään ei toimi.

Erohan tästä tulee, mutta olen luvannut itselleni, että jos tapaan kivan miehen, lähden tämän kelkkaan olipa ero valmis tai ei.

En jaksa enää sinnitellä ilman mitään vastakaikua, vastavuoroisuutta, seksiä. Ja haluan antaa samoja asioita toiselle, en jaksa enää yrittää kun mieheni vain kääntää aina selän.

Olette varmasti molemmat hyvin onnettomia. Onkohan mies sairas? Masentunut? Eihän tuo normaalilta kuulosta. Tai ehkä hänellä on uusi kumppani mietittynä, muttei uskalla itse tehdä aloitetta eroon?

Joskus tilannetta ei voi enää millään korjata, ja silloin se on vain hyväksyttävä. Mutta tarvitsetko lähtöön todella uuden kumppanin?

En tarvitse, ero tulee nyt joka tapauksessa.

Mutta haluan. Olen sinnitellyt tässä liitossa yksin niin pitkään, että kaipaan aivan valtavasti toisen aikuisen kanssa puhumista, koskettamista, asioiden jakamista, tunteiden vastavuoroista näyttämistä ja jakamista.

Että olisin minä, aikuinen nainen, tärkeä toiselle omana itsenäni, ja toinen olisi tärkeä minulle omana itsenään.

Olen ollut niin kauan pelkkä huoltaja, perheen äiti, näkymätön kotitalouskone, ja työmuurahainen, joka hoitaa kaiken.

Toivin, että jossain olisi oikeasti hyvä mies minuakin varten ja saisin antaa ja vastaan ottaa rakkautta ja hitusen romantiikkaakin.

Sulla on sentään mies. Monet ei saa ees miestä ja osa ei pysty saamaan edes lapsia. Mieluummin oisin tilanteessasi kuin lapseton sinkku mitä nyt oon.

Näitä ketjuja lukiessani mietin, että pitäisi olla laissa kiellettyä tehdä lapsia ennen kuin on asuttu yhdessä vähintään viisi vuotta.

Niin moni on naimisissa ihmeellisen mykän murjottajan ja ”narsistin” kanssa nykyään, ja kilvan näitä kannustetaan eroamaan. Kuka käski mennä yhteen niin itselle sopimattoman ihmisen kanssa ja vielä tekemään tämän kanssa useita(!) lapsia? Miten tilanteen on annettu mennä tuohon jamaan?

No ku pitää joku ukko saada nalkkiin ja otetaan narsku.

Itse onnistuin nuorenakin vain vastaavia miehiä tapaamaankin eli aluksi tietty oli positiivistakin ilmapiiriä, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna kyllähän ne harvinaisen puolilämpöisiä oli alussakin. Ei siis tosiaan ollut mitään "jalat alta"-lirkutuksia eikä muutakaan ylistystä jota narskut käyttää vaan enemmänkin sellaista tyytymistä puolin ja toisin kun joku oli kiva olla. Tavallaan hassusti tuli nopsaan sellainen vanha aviopari-moodi jossa ollaan enemmänkin totuttu toisiimme ja vain kavereita kuin rakastuneita. Paitsi ettei oltu oikein kavereitakaan vaan etenkin mies viipotti mennä kavereineen milloin missäkin.

En kyllä tajua kuinka noita tuli katseltua useampiakin. Jotenkin sitä vaan kuvitteli tuon olevan normaalia ja tavallaan aikuismaistakin ettei nyhjätä yhdessä 24/7 kuin teinit.. Samanlaista se tuntui olevan kaikilla muillakin ja vasta jälkeenpäin sen(kin) tajusi, ettei nämä ihmiset eläneet oikein millään muullakaan tavalla samalla aaltopituudella itseni kanssa. Ja ei siis olleet mitään päihdeporukoita tai muutenkaan huonoja ihmisiä vaan ainoastaan erilaisia.

Itse olen melko konservatiivinenkin vaikka eihän sitäkään nuorena oikein ymmärtänyt, että tuostahan se johtui kun monikin asia oli itselle no-no tai ainakin "ei kiinnosta", mutta kun muutkin meni ja teki niin sitä sitten yritti mukautua.

Ei ole enää aikoihin ihmetyttänyt miksi sitä itselle sopivaa kumppania ei tullut tavattua. Harmittaa se kuitenkin.

Ja ap. LÄHDE!!!! Et varmasti halua että omilla lapsillasi on täysin vinksahtanut kuva rakkaudesta ja parisuhteesta kun he aloittaa seurustelut ynnä muut. Ja sen mallin tuossa teidän perheessä nyt saa, ettei ainakaan molemminpuolin ole tarpeellista olla edes mukava saati sitten näyttää rakkauttaan ja arvostustaan puolisolleen.

Keskustelu on menossa siihen, mitäs läksit-tyyliin ja narsisteista on ketjuja jo useita.

Tämän ketjun kirjoittajissa on niitä, jotka kertovat miehen muuttuneen hyvän alun jälkeen, esim pikkulapsiaikana.

Olipa sillä murjottaja-puolisolla taustalla mitä hyvänsä, ei kukaan tuo huonoja puoliaan esiin alussa, toiset voivat piilotella niitä pitkäänkin.

Tai sitten se murjottaja on masentunut, autismin kirjolla ja perhe-elämässä oireet vahvistuvat tai mitä hyvänsä. Ja nyt tulee se mutta. Aikuisella ihmisellä, joka on kuitenkin niin oikeustoimikelpoinen, että on parisuhteeseen lähtenyt ja lapsiakin saanut, on vastuu omasta käytöksestään ja sen seurauksista.

Joku kysyy miten tilanne on päästetty niin pitkälle, no varmaan niin, että vastuuntuntoinen, empaattinen ja kaikin tavoin aikuinen puoliso on yrittänyt kaikkensa aivan viimeiseen asti.

Vierailija kirjoitti:

Sulla on sentään mies. Monet ei saa ees miestä ja osa ei pysty saamaan edes lapsia. Mieluummin oisin tilanteessasi kuin lapseton sinkku mitä nyt oon.

Voi apua. Itsekin olen lapseton ikisinkku ja ainakin lapsettomaksi tulen jäämäänkin, mutta tuollaisen puolimykän jurottajan ja kiukuttelijan kanssa saman katon alle mua ei saisi mistään hinnasta.

Tuollaisen kanssa eläminen on aivan kamalaa kun ikinä et tiedä mistä toinen seuraavaksi keksii pahoittaa mielensä. Ja silloinkin kun ei ole erityisemmin huonolla tuulella on silti vain huonoa seuraa jonka koko olemus huutaa ärtymystä, halveksuntaa ja välinpitämättömyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Sulla on sentään mies. Monet ei saa ees miestä ja osa ei pysty saamaan edes lapsia. Mieluummin oisin tilanteessasi kuin lapseton sinkku mitä nyt oon.

Tämä juuri on se ajatusvinouma, joka pitää ihmisiä ihan kieroutuneissa suhteissa. Yksin itsekseen on miljoona kertaa paremmin kuin yksin huonossa liitossa, jossa on vain toisen työrukkanen. Ja siis kokemuksesta puhun.