Mun mies ei ole kahteen vuoteen sanonu mulle mitään positiivista

Jätä se narsku!

Ihan hyvin sulla vielä menee. Meillä tuo aika on jo lähemmäs kuutta vuotta....

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvin sulla vielä menee. Meillä tuo aika on jo lähemmäs kuutta vuotta....

Selvisikö lopulta syy miksi ei sanonut?

Ap

Meillä ei ole sanonut vuosikymmeniin. Pärjää sitä ilmankin.

Hän ei vaikuta tyytyväiseltä elämäänsä, jos kerran ”valittaa vaan”. Entäpä jos lähtisit miettimään, millaiset asiat voisivat lisätä teidän molempien onnellisuutta? Onnellinen kumppani sanoo toiselle mukavia asioita ihan spontaanisti, tai ainakin hänen kanssaan pystyy rakentavasti keskustelemaan asiasta,

Olen lähipiirissäni nähnyt ihan liikaa vastaavia tapauksia, joissa kumpikin on onneton pikkulapsiaikana, kummallakin on toiveita ja odotuksia puolison toiminnasta mutta niistä ei ikinä oikein päästä tekoihin syystä tai toisesta. Ja sitten erotaan ja lapset joutuvat elämään matkalaukkuelämää ja luovimaan eksien ja nyksien ja näiden lasten ja eksännyksien menojen ja suunnitelmien sekasotkussa.

Selvittäkää asianne! Etsikää ratkaisuja! Keskittykää tekemään toisenne onnelliseksi! Kysy mieheltäsi, mitä hän juuri nyt eniten kaipaisi. Ota tavoitteeksi pelastaa avioliittonne ja tehdä teistä onnellinen perhe. Älä luovuta ennen kuin jokainen kivi on varmasti käännetty.

Ainako pitäisi joka jutun takia erota? En ymmärrä.

Miksette yritä korjata välejänne?

Meilläkin on joskus riitoja ja erimielisyyksiä miehen kanssa mutta yleensä kehuu mua vähintään viikoittain, jopa päivittäin välillä. Ja mä kehun häntä.

Aika omituinen suhde jos ei mitään kivaa toisesta keksi.

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvin sulla vielä menee. Meillä tuo aika on jo lähemmäs kuutta vuotta....

jos kotona ei koskaan saa positiivista huomiota se haetaan viimein muualta. Ero siitä seuraa mutta tietää ainakin mitä ei halua ja itsekunnioitus palautuu

Aika monesti täysin aliarvioitu asia on itseään haittaavan kohdan mainitseminen puolisolle. Kerro, että tuo painaa sinuaja olisi paljon helpompaa, jos muistaisi edes ajoittain kehua jostakin. Ja tämä kiittäminen on myös kaksisuuntainen tie. Siihen jurnuttamiseen ja hiljaa olemiseen on niin helppo tottua ajan mittaan, että sille tulee sokeaksi.

Jos tuosta huolimatta tilanne jatkuu, niin sitten voi alkaa miettimään onko se sellaista, jota haluaa pitemmän päälle kestää.

Mitä tapahtui silloin kaksi vuotta sitten, jolloin hän lakkasi sanomasta positiivisia asioita?

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole sanonut vuosikymmeniin. Pärjää sitä ilmankin.

hyi vellihousut!vuosikymmeniä??

Downton Abbeyn vanha rouva sanoi tuntevansa montakin onnellista pariskuntaa, jotka eivät ole puhuneet vuosiin keskenään mitään.  Mutta siinä tapauksessa molempien pitäisi olla hiljaa ja varmaankin asua erillään.

Oletko miettinyt, että olet ehkä tuottanut miehelle pettymyksen tai hän on sinulle jostakin vihainen, jolloin on vaikea keksiä mitään mukavaa sanottavaa. Tiedätkö yhtään, mikä häntä vaivaa? Mitä hän toivoisi puolisoltaan? Viekö pikkulasten hoitaminen teiltä kaiken ajan ja energian? Mitä teette ihan kahdestaan? Milloin ja missä voitte keskustella teihin kahteen liittyvistä asioista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole sanonut vuosikymmeniin. Pärjää sitä ilmankin.

hyi vellihousut!vuosikymmeniä??

No vasta 15 vuotta.

Jos asioista keskustelu ei tilannetta paranna on varmaan aika lähteä eri suuntiin.

Olin itse pitkään sen koulukunnan jäsen, että käännän kaikki kivet ja katson kaikki kortit.

Ei toimi, jos puoliso ei ole sitoutunut samaan, vaan joudut kääntelemään kiviä ja katsomaan kortteja yksin.

Yritin tätä tehdä kunnes olin niin lopen uupunut, että itkin, en jaksa enää.

Mieheni on jo pitkään porskuttanut menemään omassa elämässään, työt ja harrastukset edellä, puhumattomana, kommunikoimattomana, huomioimatta minua ja lapsia mitenkään. Kodinhoitoon ei juurikaan osallistu, jopa ne kuuluisat pihatyöt ja auton huollot ovat jääneet harteilleni. Eikä tietenkään halua erota, vaan minä olen uskomattoman itsekäs kun olen tuonut esille, että tilanne on kestämätön ja vie lopulta eroon.

Ja nyt se on tulossa, en vain jaksa enää. Pitkään mietin sitä, että mistä tiedän milloin kivet on kaikki käännetty ja viimeinenkin kortti katsottu. Uskoin, että vielä löytyisi yksi kivi, yksi kortti, aina vielä se yksi.

Sitten tajusin, että tätä voi verrata pikemmin elvytystilanteeseen, kukaan ei jaksa elvyttää yksin kovin kauan, ja vaikka paikalla olisi millainen crash team tai ensihoitotiimi, elvytys lopetaan jossain vaiheessa. Syke palaa ja potilas toimitetaan jatkohoitoon tai elvytyksestä luovutaan.

Tajusin, että hittoon kivet ja kortit, olen elvyttänyt toimimatonta liittoa yksin jo kauan, ja itken uupumustani, nyt täytyy lopettaa.

Lapset ovat jo teinejä, ja nähneet yksinäistä vanhemmuuttani, yksinäisyyttä parisuhteessa, äidin loputonta uhrautumista ja uupumista aivan liikaa.

Lapsillekin parempi, että saavat, toivottavasti, onnellisen, tasapainoisen ja tyytyväisen äidin.

Mieheni ei ole mikään lapsi, vaan lähes 50-vuotias mies, hänelläkin in vastuu itsestään, perheestään, parisuhteestaan, kaikki vastuut hän on kaatanut minulle. Ja näännyn taakkani alle. Mutta minun ei ole pakko näännyttää itseäni, vaan voin ottaa kannettavakseni vain ne vastuut, jotka minulle oikeasti kuuluvat.

Non Ducor,Duco !!

Vierailija kirjoitti:

Jos asioista keskustelu ei tilannetta paranna on varmaan aika lähteä eri suuntiin.

Olin itse pitkään sen koulukunnan jäsen, että käännän kaikki kivet ja katson kaikki kortit.

Ei toimi, jos puoliso ei ole sitoutunut samaan, vaan joudut kääntelemään kiviä ja katsomaan kortteja yksin.

Yritin tätä tehdä kunnes olin niin lopen uupunut, että itkin, en jaksa enää.

Mieheni on jo pitkään porskuttanut menemään omassa elämässään, työt ja harrastukset edellä, puhumattomana, kommunikoimattomana, huomioimatta minua ja lapsia mitenkään. Kodinhoitoon ei juurikaan osallistu, jopa ne kuuluisat pihatyöt ja auton huollot ovat jääneet harteilleni. Eikä tietenkään halua erota, vaan minä olen uskomattoman itsekäs kun olen tuonut esille, että tilanne on kestämätön ja vie lopulta eroon.

Ja nyt se on tulossa, en vain jaksa enää. Pitkään mietin sitä, että mistä tiedän milloin kivet on kaikki käännetty ja viimeinenkin kortti katsottu. Uskoin, että vielä löytyisi yksi kivi, yksi kortti, aina vielä se yksi.

Sitten tajusin, että tätä voi verrata pikemmin elvytystilanteeseen, kukaan ei jaksa elvyttää yksin kovin kauan, ja vaikka paikalla olisi millainen crash team tai ensihoitotiimi, elvytys lopetaan jossain vaiheessa. Syke palaa ja potilas toimitetaan jatkohoitoon tai elvytyksestä luovutaan.

Tajusin, että hittoon kivet ja kortit, olen elvyttänyt toimimatonta liittoa yksin jo kauan, ja itken uupumustani, nyt täytyy lopettaa.

Lapset ovat jo teinejä, ja nähneet yksinäistä vanhemmuuttani, yksinäisyyttä parisuhteessa, äidin loputonta uhrautumista ja uupumista aivan liikaa.

Lapsillekin parempi, että saavat, toivottavasti, onnellisen, tasapainoisen ja tyytyväisen äidin.

Mieheni ei ole mikään lapsi, vaan lähes 50-vuotias mies, hänelläkin in vastuu itsestään, perheestään, parisuhteestaan, kaikki vastuut hän on kaatanut minulle. Ja näännyn taakkani alle. Mutta minun ei ole pakko näännyttää itseäni, vaan voin ottaa kannettavakseni vain ne vastuut, jotka minulle oikeasti kuuluvat.

Liitto ei tainnut vastata kummankaan teistä odotuksia. Muistatko vielä suhteen alkuajat? Oliko teillä yhteisiä harrastuksia, samoja unelmia? Pystytkö näkemään, missä vaiheessa asiat muuttuivat? Vai eikä mies alun alkujaankaan halunnut perhettä tai sellaista elämää, jonka rakensitte?

Minua aina mietityttävät nämä erot. Tosin teillä on jo niin isot lapset, että tuskin heitä enää hetkauttaa, vaikka asumisjärjestelyt ja ihmiset ympärillä vaihtuvatkin. Mutta pikkulapsivaiheessa moni ero tuntuu niin turhalta. Kun saisi apua väsymykseen, kohtuuttomiin odotuksiin ja puolison kanssa kommunikointiin, asiat voisivat olla korjattavissa. Ja lasten takia sitä toivoisi, että korjattavissa olevat asiat korjattaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvin sulla vielä menee. Meillä tuo aika on jo lähemmäs kuutta vuotta....

jos kotona ei koskaan saa positiivista huomiota se haetaan viimein muualta. Ero siitä seuraa mutta tietää ainakin mitä ei halua ja itsekunnioitus palautuu

Näinhän se menee.

Jos kotona ei ole ruokaa, syödään ulkona.

Minunkin mieheni on lakannut puhumasta, vastakaikua en saa tunteilleni mistään, seksiä ei ole.

Ja arvatkaapa mitä, olen yrittänyt puhua, huomioida, vuoteessa olen yrittänyt parhaani, mutta mikään ei toimi.

Erohan tästä tulee, mutta olen luvannut itselleni, että jos tapaan kivan miehen, lähden tämän kelkkaan olipa ero valmis tai ei.

En jaksa enää sinnitellä ilman mitään vastakaikua, vastavuoroisuutta, seksiä. Ja haluan antaa samoja asioita toiselle, en jaksa enää yrittää kun mieheni vain kääntää aina selän.

Keskustelkaa perinpohjaisesti. Jos tilannetta ei saa korjaantumaan, niin ei varmaankaan ole kellekään eduksi jäädä tuohon.

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvin sulla vielä menee. Meillä tuo aika on jo lähemmäs kuutta vuotta....

Niin ja mikäli ei vielä ainakaan ole alkanut lyömään ap:ta tai lapsia,niin hyvinhän siellä vielä parisuhde kukoistaa.