Voisitko muuttaa synnyinseuduillesi, pieneen kuntaan?

Olen nyt asunut lapsuuden kunnassani 25 vuotta. Töitä on ollut koko  tuo aika hyvin. Maksan mieheni kanssa vuokraa 450€ ja tuolla summalla saamme ison rivarikämpän järvinäköalalla. Myös vesi kuuluu tuohon hintaan. Molemmilla työmatka on alle kilometrin. Minulle on tarjottu töitä myös muualta. Palkkaus olisi ollut saman tasoinen, joten ei ole kannattanut lähteä.

En todellakaan ja olen tehnyt selväksi että minua ei myöskään sinne haudata. Kotini on täällä missä nyt asun.

Synnyin Helsigissä enkä halua palata. Asun nyt Hämeessä huomattavasti mukavammin kuin mitä aikoinaan Herttoniemessä.

Olen syntynyt Pohjois-Pohjanmaalla, Oulun kupeessa olevassa pikkukunnassa, joka koostuu suurelta osin lestadiolaisista. En koskaan viihtynyt siellä. Tylsä maisema, ruma arkkitehtuuri, ei mitään kulttuuria, ahdasmielisiä ihmisiä. En kaipaa takaisin enkä ole koskaan harkinnut palaavani.

Mä enoo koskaan muuttanutkaa pois. Asun kouvolassa.

Vierailija kirjoitti:

Olen kotoisin pienestä kunnasta Etelä-Pohjanmaalta. En ikimaailmassa voisi muuttaa sinne takaisin. Masentuisin, tukehtuisin, ahdistuisin. Olen ollut pois jo 20 vuotta, mutta ei ole ilmestynyt mitään kultareunuksia pilviin.

Sama, paitsi että olen kotoisin pienestä hämäläiskylästä. Asuin ihan oikealla maatilalla keskellä ei mitään. Olin jo lapsena ahdistunut ja masentunut, lähin kaveri 10 km päässä eikä mihinkään voinut kulkea omatoimisesti kun kaikki koulua myöten useitten kilometrien päässä. Lähin naapuri oli kunnon red neck idiootti joka koki oikeudekseen selitellä rasvaisia juttuja tytöille heti kun rinnannipukat pullottavat paidan alla. Hänen pojilla oli mopoja ja ilmakivääreirä. Joku heistä ampui meidän kissan meidän maille. Kukaan ei puutu, edes minun vanhemmat tällaiseen käytökseen. Lähialueen alkoholisoituneista ukoista ei varmaan tarvitse edes mainita.

Jos ihan rehellisiä ollaan, minulla ei ole mitään positiivisia muistoja kotikylästä. Elämänlaatu ja myös sosiaalisen elämän laatu nousi kohisten, kun muutin yhteen Suomen isoimmista kaupungeista.

Vanhemmat eivät ajattele lapsia ollenkaan, kun lapsi on maaseudulla vankina täysin autokyydeistä riippuvaisena. Turvattomuuden ja toivottomuuden tunne on valtava. Maaseudun pahoinvoinnista pitäisi puhua enemmän.

Muutin 13 vuotta sitten pieneen kuntaan. Olen viihtynyt. Täällä on edullista asua ja harrastaa.

En asu vieläkään kovin suuressa kunnassa, mutta synnyinkuntani kokoiseen paikkaan en muuttaisi.

En muuttaisi. Olen kotoisin 1000 ihmisen kylästä, joka sijaitsee 10 000 asukkaan pikkukunnassa. Hirveän sisäsiittoinen paikka monin eri tavoin, etenkin kun vanhempani muuttivat aikanaan työn perässä ko. tuppukylään 70-luvulla, eikä kyläyhteisö arvosta muualta muuttaneita pätkän vertaa. Ihan kuin siinä olisi jotain kehuskeltavaa, että on sisäsiittoiset sukujuuret kun samoista maataloista naitu ristiin rastiin satojen vuosien ajan! Eipä siinä, saman kunnan pikkukylät kyräilevät myös toinen toisiaan, mikä näkyi omassa lapsuudessani mm. kiusaamisena, ilkeilynä ja syrjintänä. Esim. menin ala-asteella keskustaajamaan uimakouluun ja olin ainoa oman kyläni lapsi uimakoulussa, mikä tarkoitti sitä, ettei minulle tietenkään puhuttu, vettä roiskittiin tarkoituksella naamalle, saunaan menessä keskustaajaman lapset pitelivät nenäänsä ja yökkivät isoon ääneen kun minä tulin sinne (koska kuulemma kyläni lapset "haisee" maatalojen vuoksi, vaikka itse en edes tullut mistään maatalosta).

En koskaan asunut tai syntynyt pienessä kunnassa. Pääkaupunki seutu vain,jossa kaikki lähellä ja hyvä julkinen liikenne. Vaikka unelma olisi ranta mökki.On Vain Tv -lähetysten unelmaa.Kun ei siteitä maaseudut,ei tietoa todelisuus siellä asua.Miten saisin rahat mökiin pienelle paikkakunalle? Autoakin tarvittaisiin ja ajokorttia. Ei rahaa niihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kotoisin pienestä kunnasta Etelä-Pohjanmaalta. En ikimaailmassa voisi muuttaa sinne takaisin. Masentuisin, tukehtuisin, ahdistuisin. Olen ollut pois jo 20 vuotta, mutta ei ole ilmestynyt mitään kultareunuksia pilviin.

Sama, paitsi että olen kotoisin pienestä hämäläiskylästä. Asuin ihan oikealla maatilalla keskellä ei mitään. Olin jo lapsena ahdistunut ja masentunut, lähin kaveri 10 km päässä eikä mihinkään voinut kulkea omatoimisesti kun kaikki koulua myöten useitten kilometrien päässä. Lähin naapuri oli kunnon red neck idiootti joka koki oikeudekseen selitellä rasvaisia juttuja tytöille heti kun rinnannipukat pullottavat paidan alla. Hänen pojilla oli mopoja ja ilmakivääreirä. Joku heistä ampui meidän kissan meidän maille. Kukaan ei puutu, edes minun vanhemmat tällaiseen käytökseen. Lähialueen alkoholisoituneista ukoista ei varmaan tarvitse edes mainita.

Jos ihan rehellisiä ollaan, minulla ei ole mitään positiivisia muistoja kotikylästä. Elämänlaatu ja myös sosiaalisen elämän laatu nousi kohisten, kun muutin yhteen Suomen isoimmista kaupungeista.

Vanhemmat eivät ajattele lapsia ollenkaan, kun lapsi on maaseudulla vankina täysin autokyydeistä riippuvaisena. Turvattomuuden ja toivottomuuden tunne on valtava. Maaseudun pahoinvoinnista pitäisi puhua enemmän.

Tämä on älyttömän hyvä kirjoitus, täyttä asiaa. Itsekin maaseudun pikkupaikkakunnalta kotoisin, tosin en ihan noin keskeltä ei mitään verrattuna lainaamaani kirjoittajaan. Minä sentään asuin pikkukylän taajaman liepeillä. Lisäksi lapsuuteni ja nuoruuteni oli 80-90-luvuilla aikaa ennen internettiä.

Olin älykäs ja maailmasta kiinnostunut lapsi, eikä maaseudun harrastus- ja koulutusmahdollisuudet tarjonneet mitään virikkeitä eikä haasteita. Koulussa oli ihan liian helppoa ja pitkästyin. Kympit tuli tekemättä mitään. Opetus meni hitaimpien oppilaiden tahdissa. Olisin halunnut harrastaa kaikkea luovaa ja älyllisesti inspiroivaa, esim. opiskella vieraita kieliä, showtanssia, ilmaisutaitoa, näyttelemistä, kirjoittamista jne. mutta eihän mitään sellaista ollut ohjattuna harjoitustoimintana mahdollista. Ainoat harrastukset olisi 4h kerho ja pesäpallo. Pesäpallosta en ole koskaan tykännyt, kuten muistakaan pallopeleistä. Lisäksi pesisvalmentaja tunnettiin ihan raivohulluna lapsille huutajana, ystäväni pelasi pesäpalloa ja oli ihan traumatisoitunut valmentajan käytöksestä ja jatkuvasta haukkumisesta. 4h kerhossa kävin muutaman kerran kokeilemassa mutta se ei todellakaan ollut minun juttuni. 

Lapsena aina haaveilin, että minulla olisi harrastuksia ja asuisin isossa paikassa. Joskus 6 luokalla katsoin kirjastossa lähimmän maaseutukaupungin kansalaisopiston tms. esitettä ja siellä olisi ollut vaikka mitä ihanaa nuorille tarkoitettuja kursseja ja harrastuksia. Olisi ollut mm. 10-13 vuotiaiden jazztanssin alkeet. Se kuulosti ihanalta ja pitkään yritin suostutella vanhempiani, että pääsisin sinne. Olisi ollut reilun tunnin ajomatka suuntaansa. En päässyt ja oli vaikea päästä siitä harmista yli. /. luokalla sama mankuminen kun olisin halunnut aloittaa maaseutukaupungissa kitaran soiton, en päässyt kun kuskaaminen olisi ollut niin hankalaa. Myöhemmin yläasteella jo sitten en enää yrittänyt kysellä harrastusten perään.  Lukioon pyrkiessä toin esiin vaihtoehdon, josko olisin voinut hakea maaseutukeskuksen parhaimpaan lukioon (keskiarvo olisi riittänyt heittämällä). Olisin osin ehkä päässyt busseilla, osin olisin tarvinnut vanhempien autokyytiä. Abivuonna minulla olisi jo ollut ajokortti. Vanhemmat eivät suostuneet, olisi kuulemma ollut liian hankalaa. Lukiomme oli siis käytännössä sama kuin yläaste, samat opet, sama luokka, pienin mahdollinen kurssivalikoima. Valinnaisina kursseina jotain maatalouskursseja. 

Abivuoden jälkeen luojan kiitos pääsin Helsingin yliopistoon. Toisaalta siinä vaiheessa tunsin kieltämättä katkeruutta lapsuuttani ja nuoruuttani kohtaan, kun huomasin miten kurssikaverini tulivat ihan eri maailmoista. Nyt nelikymppisenä onneksi olen päässyt lapsuuden katkeruudesta eroon, mutta silti kehoittaisin kaikkia maaseutuhulluja vanhempia miettimään, onko lapsille ja nuorille maaseutu todella hyvä paikka asua? 

Voisin mutta en haluaisi työskennellä paikassa jossa kohtaisin kuntalaisia. Mieluummin matkaisin lähimpään kaupunkiin 2-3 h päivässä. Parasta tietenkin olisi työ jossa ihmisiä ei tavata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kotoisin pienestä kunnasta Etelä-Pohjanmaalta. En ikimaailmassa voisi muuttaa sinne takaisin. Masentuisin, tukehtuisin, ahdistuisin. Olen ollut pois jo 20 vuotta, mutta ei ole ilmestynyt mitään kultareunuksia pilviin.

Sama, paitsi että olen kotoisin pienestä hämäläiskylästä. Asuin ihan oikealla maatilalla keskellä ei mitään. Olin jo lapsena ahdistunut ja masentunut, lähin kaveri 10 km päässä eikä mihinkään voinut kulkea omatoimisesti kun kaikki koulua myöten useitten kilometrien päässä. Lähin naapuri oli kunnon red neck idiootti joka koki oikeudekseen selitellä rasvaisia juttuja tytöille heti kun rinnannipukat pullottavat paidan alla. Hänen pojilla oli mopoja ja ilmakivääreirä. Joku heistä ampui meidän kissan meidän maille. Kukaan ei puutu, edes minun vanhemmat tällaiseen käytökseen. Lähialueen alkoholisoituneista ukoista ei varmaan tarvitse edes mainita.

Jos ihan rehellisiä ollaan, minulla ei ole mitään positiivisia muistoja kotikylästä. Elämänlaatu ja myös sosiaalisen elämän laatu nousi kohisten, kun muutin yhteen Suomen isoimmista kaupungeista.

Vanhemmat eivät ajattele lapsia ollenkaan, kun lapsi on maaseudulla vankina täysin autokyydeistä riippuvaisena. Turvattomuuden ja toivottomuuden tunne on valtava. Maaseudun pahoinvoinnista pitäisi puhua enemmän.

Tämä on älyttömän hyvä kirjoitus, täyttä asiaa. Itsekin maaseudun pikkupaikkakunnalta kotoisin, tosin en ihan noin keskeltä ei mitään verrattuna lainaamaani kirjoittajaan. Minä sentään asuin pikkukylän taajaman liepeillä. Lisäksi lapsuuteni ja nuoruuteni oli 80-90-luvuilla aikaa ennen internettiä.

Olin älykäs ja maailmasta kiinnostunut lapsi, eikä maaseudun harrastus- ja koulutusmahdollisuudet tarjonneet mitään virikkeitä eikä haasteita. Koulussa oli ihan liian helppoa ja pitkästyin. Kympit tuli tekemättä mitään. Opetus meni hitaimpien oppilaiden tahdissa. Olisin halunnut harrastaa kaikkea luovaa ja älyllisesti inspiroivaa, esim. opiskella vieraita kieliä, showtanssia, ilmaisutaitoa, näyttelemistä, kirjoittamista jne. mutta eihän mitään sellaista ollut ohjattuna harjoitustoimintana mahdollista. Ainoat harrastukset olisi 4h kerho ja pesäpallo. Pesäpallosta en ole koskaan tykännyt, kuten muistakaan pallopeleistä. Lisäksi pesisvalmentaja tunnettiin ihan raivohulluna lapsille huutajana, ystäväni pelasi pesäpalloa ja oli ihan traumatisoitunut valmentajan käytöksestä ja jatkuvasta haukkumisesta. 4h kerhossa kävin muutaman kerran kokeilemassa mutta se ei todellakaan ollut minun juttuni. 

Lapsena aina haaveilin, että minulla olisi harrastuksia ja asuisin isossa paikassa. Joskus 6 luokalla katsoin kirjastossa lähimmän maaseutukaupungin kansalaisopiston tms. esitettä ja siellä olisi ollut vaikka mitä ihanaa nuorille tarkoitettuja kursseja ja harrastuksia. Olisi ollut mm. 10-13 vuotiaiden jazztanssin alkeet. Se kuulosti ihanalta ja pitkään yritin suostutella vanhempiani, että pääsisin sinne. Olisi ollut reilun tunnin ajomatka suuntaansa. En päässyt ja oli vaikea päästä siitä harmista yli. /. luokalla sama mankuminen kun olisin halunnut aloittaa maaseutukaupungissa kitaran soiton, en päässyt kun kuskaaminen olisi ollut niin hankalaa. Myöhemmin yläasteella jo sitten en enää yrittänyt kysellä harrastusten perään.  Lukioon pyrkiessä toin esiin vaihtoehdon, josko olisin voinut hakea maaseutukeskuksen parhaimpaan lukioon (keskiarvo olisi riittänyt heittämällä). Olisin osin ehkä päässyt busseilla, osin olisin tarvinnut vanhempien autokyytiä. Abivuonna minulla olisi jo ollut ajokortti. Vanhemmat eivät suostuneet, olisi kuulemma ollut liian hankalaa. Lukiomme oli siis käytännössä sama kuin yläaste, samat opet, sama luokka, pienin mahdollinen kurssivalikoima. Valinnaisina kursseina jotain maatalouskursseja. 

Abivuoden jälkeen luojan kiitos pääsin Helsingin yliopistoon. Toisaalta siinä vaiheessa tunsin kieltämättä katkeruutta lapsuuttani ja nuoruuttani kohtaan, kun huomasin miten kurssikaverini tulivat ihan eri maailmoista. Nyt nelikymppisenä onneksi olen päässyt lapsuuden katkeruudesta eroon, mutta silti kehoittaisin kaikkia maaseutuhulluja vanhempia miettimään, onko lapsille ja nuorille maaseutu todella hyvä paikka asua? 

Osaanotot. Minulla oli sama tilanne. Kerran pääsin kansalaisopiston 2 pv huovutuskurssille pitkän mankumisen jälkeen, mutta jatkuva harrastus ei olisi tullut kyseeseen. Vanhempani eivät ymmärtäneet, miten TV ja "luonto" (=lue avohakkuuta täynnä oleva teollisuusmetsä) ei ole riittävä virike.

Peruskoulun vieressä oli pieni kirjasto, johon pystyi varaamaan toisen kunnan kirjoja. Kirjaston oma valikoima oli surkea. Varaus maksoi hieman per kirja, ja keräsin pulloja teinien ryyppäyspaikoista jotta sain maksettua varausmaksut. Kirjaston anti oli henkireikä. Omatoimisesti opettelin monenlaista asiaa ja uteliaisuus kasvoi. Opettelin mm. espanjan kielen itsenäisesti.

Olin jo niin pohjalla peruskoulun lopulla, etten nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin karata omille teille. Pidin heti peruskoulun jälkeen välivuoden, keräsin itseni kasaan ja aloitin lukion kaupungissa. Elämä oli vaikeaa, kun alaikäisenä yrität elättää itteäs, maksaa lukiokirjat jne. Aloin seurustella liian aikaisin osittain senkin takia, että on joku turva. Miesystävä oli lukiolainen abi, 18v ja muutettiin yhteen Helsingissä koska hänenkin lapsuudenkoti oli huitsintuutissa tunnin junamatkan päässä. Molemmat päädyttitiin lukion jälkeen yliopistoon Helsinkiin ja Espooseen.

Katkeruus on edelleen läsnä. Omilla lapsilla on paljon paremmat oltavat, ja heidän napina pikkujutuista kuten 3 pysäkin metromatkasta harrastukseen ottaa pannuun.

Joskus olen miettinyt, pitäisikö perustaa maalla kasvaneiden tukiryhmä.

T. Hämäläinen

Up