Miltä susta tuntuu kun kaikki sun haaveet normaalista elämästä

En tiedä. En ole koskaan haaveillut "normaalista elämästä".

Tämä opettaa elämään hetken ja päivän kerrallaan.

Itselleni on aivan sama. Joko sota tulee suomeen tai lopetan itseni. Minulle on aivan sama.

Yritän sopeutua ja tehdä elämästäni niin mielekästä kuin voin. Jos en yrittäisi, siitä olisi itselle haittaa. Mikä on normaali? En voi määritellä sita, tämä on minun normaali.

Vähän väsyttää. Toisaalta oon aina ollut hyvä sopeutumaan, joten se otetaan vastaan, mitä tulee, jos ei muuta voida.

Alkaa tuntua siltä, että miksi edes käydä koulutusta loppuun, kun tulevaisuus on niin epävarma?

Normaali tarkoittaa, että on keskivertoa. Mitä on keskivertoelämä? Ihmiset ympärillä ovat keskivertoa sekä mm. narsisteja ja heitä palvovia typeryksiä ja pyrkyreitä. En todellakaan kaipaa tuollaista keskivertojen tyhmyydellä täytettyä elämää. 

80-luvun jälkeen syntyneille tämä on vaikeaa, koska heitä on aina paapottu eivätkä ole joutuneet aikuistumaan. Minusta ihan hyvä, että nyt joutuvat kohtaamaan elämän realiteetit, se ei ole pelkkää somea.

Minua on paapottu lapsena paljon ja se vasta kateutta on herättänyt ihan läpi elämäni. Vielä kypsänä aikuisena olen se, jolla oli rakastavia perheenjäseniä ja joka pitää tuhota.

Mikä on normaali elämä? Itse kuljen määrätietoisesti kohti omien unelmien saavuttamista

Minulla ei ole oikein koskaan ollutkaan mitään haaveita. Ei kiinnosta uran luominen, asunnon hankkiminen, tavoitteelliset harrastukset, maailman kiertely, perheen perustaminen tms. Olo on neutraali ja tyyni, sillä minulla ei ole mitään menetettävää.

Käännän kaiken voitoksi. Ei kiinnosta toisten konkotukset, tuskin niitäkään minun tekemiset.

Kaikki on normaalia. Kaikkee ei tarvi hyväksyy.

Se joka rakastaa sipulikeittoa, syököön sipulikeittoa.

Mitäs siittä.

Ei mun haaveet oo mihinkään karannu. Mulla ei ole ongelmaa pitää mielialaani korkealla. Tuli mitä tuli, aina on toivoa.