Mieheni sai diagnoosin narsistisista luonteenpiirteistään

Ap, googlaa tunnekoukku. Hän osaa koukuttaa sinut antamalla sinun ymmärtää että olet huono, surkea eikä kukaan muu huolisi sinua koska olet nin haastava ja epätäydellinen. Sen jälkeen käännä miehen sanomiset päinvastaiseksi. Sinä toimit peilinä hänelle eli kun hän kritisoi sinua, hän itseasiassa kritisoi niitä omia piirteitää jotka sinussa näkee tai sinuun heijastaa. Verkosta löydät vertaistukea, et ole ainoa joka on tuossa tilanteessa.Minä uskon aidosti että sinulla on vielä tilaisuus toimivaan ja tasapainoiseen parisuhteeseen, kunhan ensin vierotat itsesi miehestäsi ja annat itsellesi anteeksi sekä mahdollisuuden ja aikaa toipua. Anteeksi siksi koska syytät itseäsi siitä että sinulle kävi noin. Se voi käydä kenelle tahansa- mutta siitä pääsee yli ja elämä jatkuu.

Suosittelen siis mitä pikimmin eroa sekä yksilöllistä keskusteluapua sinulle jotta pääset työstämään tuota ja saat itsesi kuntoon. Muuten hukut.

"Been there, done that"

Yksi pahimmista seikoista on se, että miehen mielestä syy lähes kaikkeen on todellakin minussa. No mistä minä lopulta tiedän, onko asia niin? Hän on kuulemma niin pidetty persoona joka paikassa. Ihminen, johon kaikki luottavat ja uskovat. Minua lukuun ottamatta.

Ja mies on kuulemma täysin kyllästynyt syyllistämiseeni - eli siihen että minä syyllistän häntä. Itse en oikein vielä edes tiennyt ehtineeni syylistää. Mutta jos nyt vaikka valittelen huonoa keliä ulkona, niin tuntuu, että mies kokee minun syyttävän häntä asiasta. Vaikka siis kerron, että onpa ikävä tuuli tänään. En saisi sitäkään sanoa.

Alkuaikoina yksi miehen lempilauseista oli, että "Ole aina iloinen ja reipas". Hänen exänsä ei kuulemma sitä ollut ja on siksi exä. Kun kyseenalaistin lauseen, mies totesi, että miksen minä nyt huumoria tajua, sitähän tuo oli. Mutta kun ei ole. Annas olla jos olen jotakin muuta, kuin iloinen ja reipas. Mutta eihän siitä sitten enää voi miehelle sanoa, kun silloin en enää olisi enää millään mittakaavalla kumpaakaan, ja kun en hänen mielestään kuitenkaan niitä jatkuvasti ole. Eli olen jo lähtökohtaisesti vääränlainen.

Mies osaa viestiä negatiivisia asioita jollakin meta-tasolla siten, etten edes tajua imeväni niitä itseeni, ja siten, että huomaan uskovani kaikkeen tuohon negatiiviseen.

Ja tuo, että tunnen ettei mieheni koskaan tosiaan hyväksy minua, ainakaan kokonaisena. Jotain hänen pyyntönsä mukaan tehtyjä tekoja suorittaneena olen hetken arvostuksen arvoinen, ja sitten taas seuraavana päivänä en enää mitään.

Pyynnöissään mies taas ei tunnu lainkaan ajattelevan sitä, mikä esim. sattuu normaalia ihmistä, miltä jokin asia minusta tuntuu tms., vaan saattaa pyytää välillä ihan epäinhimillisiäkin asioita. Sitten olen taas virheellinen, kun en niihin pysty.

Tuleepa tästä nyt vuodatus. Toivottavasti joku jaksaa lukea ja vielä ymmärtääkin jotakin, kun ryöpytän tällaisella vauhdilla näitä tuntemuksiani. Koen olevani tässäkin nyt itsekäs.

AP

[quote author="Vierailija" time="21.07.2015 klo 14:54"]Yksi pahimmista seikoista on se, että miehen mielestä syy lähes kaikkeen on todellakin minussa. No mistä minä lopulta tiedän, onko asia niin? Hän on kuulemma niin pidetty persoona joka paikassa. Ihminen, johon kaikki luottavat ja uskovat. Minua lukuun ottamatta.

Ja mies on kuulemma täysin kyllästynyt syyllistämiseeni - eli siihen että minä syyllistän häntä. Itse en oikein vielä edes tiennyt ehtineeni syylistää. Mutta jos nyt vaikka valittelen huonoa keliä ulkona, niin tuntuu, että mies kokee minun syyttävän häntä asiasta. Vaikka siis kerron, että onpa ikävä tuuli tänään. En saisi sitäkään sanoa.

Alkuaikoina yksi miehen lempilauseista oli, että "Ole aina iloinen ja reipas". Hänen exänsä ei kuulemma sitä ollut ja on siksi exä. Kun kyseenalaistin lauseen, mies totesi, että miksen minä nyt huumoria tajua, sitähän tuo oli. Mutta kun ei ole. Annas olla jos olen jotakin muuta, kuin iloinen ja reipas. Mutta eihän siitä sitten enää voi miehelle sanoa, kun silloin en enää olisi enää millään mittakaavalla kumpaakaan, ja kun en hänen mielestään kuitenkaan niitä jatkuvasti ole. Eli olen jo lähtökohtaisesti vääränlainen.

Mies osaa viestiä negatiivisia asioita jollakin meta-tasolla siten, etten edes tajua imeväni niitä itseeni, ja siten, että huomaan uskovani kaikkeen tuohon negatiiviseen.

Ja tuo, että tunnen ettei mieheni koskaan tosiaan hyväksy minua, ainakaan kokonaisena. Jotain hänen pyyntönsä mukaan tehtyjä tekoja suorittaneena olen hetken arvostuksen arvoinen, ja sitten taas seuraavana päivänä en enää mitään.

Pyynnöissään mies taas ei tunnu lainkaan ajattelevan sitä, mikä esim. sattuu normaalia ihmistä, miltä jokin asia minusta tuntuu tms., vaan saattaa pyytää välillä ihan epäinhimillisiäkin asioita. Sitten olen taas virheellinen, kun en niihin pysty.

Tuleepa tästä nyt vuodatus. Toivottavasti joku jaksaa lukea ja vielä ymmärtääkin jotakin, kun ryöpytän tällaisella vauhdilla näitä tuntemuksiani. Koen olevani tässäkin nyt itsekäs.

AP
[/quote]
Mitä sitten teet hänen luonaan neiti virheetön. Oletko tyhmä? Syytä vaan itseäsi.

Uskomatonta, että miehesi suostui menemään psykiatrille, yleensähän narskut tekevät mitä tahansa välttääkseen diagnoosia. Ilmeisesti menitte pariterapiaan "sinun ongelmiesi" takia, ja "sinua auttaakseen" mies lähti mukaan - vaikka suhteenne kaikki tai useimmat ongelmat johtuvat hänen täysin epänormaaleista uskomuksistsaan ja käytöksestään.

[quote author="Vierailija" time="21.07.2015 klo 14:15"]Ero.Itse en jatkaisi. Ongrlmiahan teillä on jo ollut kun terapiassa käytte. Totta, tila ei parane.
Vähän ot., mitä merkitystä sillä on missä dg asetettiin? En oikein ym.miksi mainitsit paikan.
[/quote]

Diagnoosia ei annettu...

Parisuhde diagnosoidun narsistin kanssa on johtanut jo kuukausien sairaslomaan? Pakene. Tuo ei ole sinun heikkouttasi, vaan miehestä lähtöisin. Samoin teidän ongelmanne - olet vain klassinen narsistin uhri, kun yrität edelleen poljettuna tulla vastaan ja etsiä itsestäsi vikaa.
-
Kyllä, on turhaa enää yrittää. Suosittelen hankkiutumaan ensimmäiseksi yksilöterapiaan. Yritä sisäistää, että tuokin kun kuvittelet ettet pärjäisi ilman miestä on MYÖS vain narsistin luomaa illuusiota. Se tuntuu todelta, mutta on oikeasti pelkkää matrixia. :) Tsemppiä!

En lukenut ketjua sen tarkemmin, mutta kerron nyt oman kokemukseni.
Mulle selvisi vasta jälkeenpäin mieheni narsistiset piirteet, joita kaikki yrittivät mulle toitottaa. En uskonut, mutta terapeuttini sen ääneen sanottua, aloin tutkimaan asiaa.

Meidän suhde oli sitä, että olin hyväksikäytettävä aina jollain tapaa. Roikuin mukana, koska minusta hyötyi. Mies vain oli niiiin hurmaava ja hyvä puhumaan. Saimme lapsen, mies oli kylillä innoissaan ja aina jaksoi puhua siitä, kotona kaikki oli toisin. Aina vitutti jos lapsi huusi, koskaan ei auttanut. En päässyt edes suihkuun niin, että mies olisi lapsen kanssa sen ajan ollut.

Eroa yritin 2 vuotta. AINA se käärme sai minut takaisi otteeseensa. Aina se lupasi kuut taivaalta, ja minä hellyin.

2viikkoa sitten mieheni hakkasi minut, lapsen läsnäollessa. Silloin tajusin, nyt on mentävä. Heitin miehen ulos, vaihdoin numeron ja muutan kuun vaihteessa. Lapsen perään ei ole kysellyt mitään. Uusia naisia on paneskellut kahden viikon aikana jo aika monta. Silti yrittää saada minua ystävieni kautta kiinni. Onneksi ystäväni tiedostivat jo kauan ennen minua, mikä mieheni on.

Toivon siis sulle tsemppiä ja voimia eroon.
Ja kannatan sitä eroa. Kohta olet itse pian niin loppu. Itse aloin pelätä oman mielenterveyteni vuoksi loppumetreillä.
Ikävä on tietysti minullakin, kun niin tuote juttu ja pitkä suhde, itsetunto poljettu aivan maahan. Aika auttaa!

Otapa ap huviksesi yhteyttä miehen ex-kumppaniin. Kysy, miten hän koki liittonsa ja miksi ero tuli.

Syytän itseäni mm. siitä, etten tajunnut mikä mies oli jo heti alkuun. Enkä jotenkin suostu edelleenkään tajuamaan. Tuntuu, ettei tämä saa olla totta.

Ja aivan vissisti minussa on omat ongelmani, osaltaan varmasti juuri sellaiset, jotka ovat minut tähän mieheen sitoneet. Sekä ne, jotka tosissaan ärsyttävät miestä.

Lapsuudestani on jäänyt päälle tarve olla ihmisten hyväksynnän arvoinen. Ei hinnalla millä hyvänsä, mutta kuitenkin. En ikinä tavoittanut kunnolla kumpaakaan hieman tunnekylmistä vanhemmistani, ja nyt minusta tuntuu, että tavoittelen tuota saamatta jäänyttä lapsuuden rakkautta mieheni kautta lyöden päätäni seinään, aivan kuten lapsuudessanikin.

Totuin lapsena siihen, että piti aina suoriutua paremmin, jotta kelpasi. Nyt tästä yhtäkkisestä aikuiselämän suoritumisesta onkin tullut oma vankilani. Pahinta on se, että tuntuu, kuin en haluaisikaan lopulta löytää ulos. Käsittämätöntä! Mutta eihän kukaan tietysti omista vanhemmistaankaan lapsena eroon halua päästä, vaan hakee ja kaivaa esiin sitä rakkautta, joka on esiin jostain saatavissa.

AP

[quote author="Vierailija" time="21.07.2015 klo 15:02"]Otapa ap huviksesi yhteyttä miehen ex-kumppaniin. Kysy, miten hän koki liittonsa ja miksi ero tuli.
[/quote]
Mä kannatan myös tota. Tereisin kirjoittaja 28
Itse otin kanssa yhteyttä miehen exään joka oli miehen sanoin "vitun hullu narsisti, ihan sairas"
Nainen oli oikein mukava, kertoi heidän suhteestaan ja käski olla syyttämättä itseään mistään. Heidän suhde oli ollut samanlaista helvettiä, mies oli polkenut tämänkin naisen aivan maahan.

Se, että meissä kaikissa on aivan vissisti omat virheemme ja ärsyttävät piirteemme, on ERI ASIA kuin olla narsisti. Ne eivät liity mitenkään toisiinsa. Siksi sinun ahdinkosi ja parisuhteenne ongelmat eivät ole sinun syytäsi, vaan miehen narsismin syytä.
-
Ymmärrettävästi opit lapsena pitämään tuollaista kiintymyssuhdetta normaalitilanteena. Tämän vuoksi edelleen suosittelen yksilöterapiaa.
-
Eikä ole myöskään sinun syysi, ettet aluksi nähnyt miehen todellista luonnetta. Sitähän ne narsistit tekevät ja siinä ovat hyviä. :)

Sinulle, joka kysyit: mies on nyt 47 v.

Kuulin koko termin "narsisti" ekan kerran mieheltäni (tai aivan varmasti olin siihen jossain jo aiemminkin törmännyt, mutta vasta mieheni sanomana panin termin oikeasti merkille), kun tämä analysoi sitä, miten minun ex-mieheni vaikutti narsistilta. Päätyen sitten siihen, että sitähän se hänenkin ex-vaimonsa oli.

Miehen ex-vaimo taasa avautui minulle itkua vääntäen n. vuosi sitten, ja yritti varoittaa minua tästä entisestä "narsistimiehestään".

Siinä vaiheessa näitä "narsisteja" vilisi minun silmissäni jo aivan liikaa, enkä uskonut kenenkään voivan sellaista oikeasti olla. Enkä suoraan sanottuna edes oikein tiennyt, mitä koko termi ihan syvimmillään oikeasti tarkoitti.

Nyt olen lukenut mm. Sam Vakninin tekstejä webistä. Ne ovat karmaisevalla tavalla pysäyttäviä. Jouduin ryntäämään pariin otteeseen vessaan oksentamaankin, kun luin sitä tilitystä.

AP

Lyhyesti: Tuon miehen rinnalla sinä ET voi onnistua tekemään asioita oikein. Sehän pilaisi koko jutun. Miehesihän elää ja voi hyvin juuri siitä, ettet sinä ole mitään etkä tee mitään oikein. Ja jos muuttuisit jossain ja alkaisit tehdä asiat ns "oikein", niin hänen olisi nopeasti löydettävä muita vielä pahempia vikoja sinusta. Eli teet turhaa työtä.
Kysypä itseltäsi, miksi siedät tuollaista henkistä väkivaltaa? Miksi annat toisen ihmisen, tässä tapauksessa miehesi määritellä sinut ? Eikö se ole sinun asiasi määritellä kuka ja millainen olet ? Ja olla myös tyytyväinen siihen millainen olet, "vikoineen" päivineen.
Näyttää siltä, että miehesi on aika hyvin nitistänyt itsetuntosi ja sehän on yleensä tuollaisissa suhteissa se tärkein ja kohtalokkain teko: saada toinen tuntemaan itsensä nollaksi ja monella tapaa vajavaiseksi ja epäonnistuneeksi jolloin tämä surkimukseksi luokiteltu ei jaksa ei uskalla lähteä suhteesta vaan on jopa kiitollinen, että joku hänen huolii.
Sinä olet näköjään tuossa tilanteessa, olisipa mielenkiintoista tietää miten sinun käy.
Niin ja tuo väitteesi, ettet kykene elämään ilman häntä ovat soopaa, se on aivopeikko jolla selität tilannetta itsellesi eikä pidä paikkaansa. Jos satut löytämään miehen johon rakastut tulisesti niin huomaat, että tämä narsusi on vuosien ajan aivopessyt sinua ja tuhonnut hyvinvointiasi erittäin lahjakkaasti etkä halua takaisin hänen luokseen enää koskaan. Mutta sinun on ensin saatava välimatkaa häneen ja mielellään uusi mies, vaikka vain lyheeseen suhteeseen, jotta pääset irti nykyisen miehesi henkisestä yliotteesta, mielesi vankilasta.
Onnea matkaan!

Uskomatonta, että sain täältä heti näin paljon silmiäni lisää avaavia kommentteja. Kiitos!

Ja silti haluaisin edelleenkin jotenkin uskoa, että tämä ei olisi totta.

Mies oli itse aivan kylmän rauhallinen, kun marssi kotiin diagnoosinsa jälkeen. Oli ensin ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sitten, kun puhuimme asiasta, mies vain totesi, että "on se harmi, kun hänellä ei ole taikasauvaa, jolla kaiken voisi nyt muuttaa takaisin siihen aikaan, kun emme vielä tienneet asiasta" ja käveli pois huoneesta tv:n ääreen täysin ilmeettömänä. Ei puhunut moneen tuntiin mitään, ja minä istuin koneella googlailemassa.

Illalla käydessämme ihan normaalisti nukkuman, mies alkoi yhtäkkiä puhumaan minulle aivan uudenlaisella tavallista pehmeämmällä ja monta kertaa maireammalla äänellä, minua kehuen. Hän kertoili, minkälaiset tulevaisuudenkuvat hän oli meille maalaillut, ja miten tänä kesänä tehtäisiin kaikkea, mitä minä olen aina halunnut tehdä. Hän ostaisi veneen, ja seilaisimme entisen kotikaupunkini edustalla jne.

Tätä uutta outoa puhetapaa kesti 2 päivää. Olin suoraan sanottuna kauhusta jäykkänä noina päivinä ja epätodellisuus oli huipussaan. Keneksi toiseksi mieheni oli yhtäkkiä muuttunut? Eikä hän tajunnut, että kyllä minä huomasin, miten hän muutti sekä ääntään, eleitään, ilmeitään sekä kaikkien puheidensa sisältöä tuosta noin vain?

Sitten tuli kolmas pv ja show päättyi. Mies ilmoitti, että oli kyllästynyt ottamaan minua koko ajan huomioon joka asiassa, tai suunnittelemaan tulevaisuuta yhtään sen enempää. Että samapa tuo, mitä meille käy, eikä se muukaan ollut niin olennaista, mitä oli pari pv puhunut.

Hassua sinänsä, mutta koin helpotusta, että se jo tuntemani hieman äkeä mies kovine äänensävyineen palasi tuon valekaapuisen tilalle.

Mutta tuo kokemus saa edelleen vankat kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Mitä tuo oli? Kuka ja mikä mieheni oikeasti on? Onko hän kukaan siellä kasvojensa takana?

Ja jos joku ei tiedä mistä nyt kirjoitan, niin kuulostaa varmaan joltain scifi- tai kauhu-tekstiltä, eikä miltään normaalilta olohuone-draamalta. Niin minustakin olisi aiemmin kuulostanut.

AP

Mitä vielä mietit?

Älä soimaa itseäsi ap, pelkästään se, että olet tiedostanut omien vanhempiesi tunnekylmyyttä lapsuudessasi on jo iso askel toipumiseen.
Lapsuuden trauma ohjaa käyttäytymistä, niin kauan, kun ei tiedosta syitä omien valintojen tekemiseen ja kokee vaan itsensä huonoksi. Sä olet tunnistanut miehessäsi jotain tuttua ja hänen kanssaan yrität korjata jotain, mihin et lapsuuden perheessäsi pystynyt. Se, että olet päätynyt suhteeseen narsistin kanssa, mahdollistaa, että voit oppia hyväksymään itsesi ja menneisyytesi ja alat pitämään itseäsi arvossa.
Sinä olet jo sairastunut teidän suhteessa, nyt on korkea aika alkaa pitämään itsestä huolta ja luottaa siihen, että sinulla on oikeus omiin tunteisiin ja sinussa ei ole vikaa, jos et pysty täyttämään miehesi toiveita. Kukaan ei pysty siihen, ymmärrätkö. Hanki vertaistukea ja siirry eteenpäin, keskity omaan toipumiseen ja pidä puolesi. Paljon voimia sinulle.

Ei kannata ikinä ottaa tukea sellaiselta ihmiseltä kenen seurassa tulee paha olo, ihmiset voi tukea toisia niin väärin eri tilanteissa, ja jos narsistista on vielä kyse, niin se on verrattavissa pienen lapsen tukeen, eli aikuinen uskoo narsupuolisoaan, koska se on oma puoliso, mutta ei tajua saavansa "tukea" oikeasti henkilöltä joka on uhmaikäisen tasolla. Narsistiin tulee suhtautua, kuin uhmaikäiseen lapseen, ja tarvittaessa sulkea siltä ovet asettamalla sille rajat. Neuvoisin kuitenkin käsittelemään nuo tuntemukset ja eroamaan miehestä. Normaalissa suhteessa käperrytään iloisesti toisen viereen illalla nukkumaan, otetaan pitkä hali ja simahdetaan uneen eikä siis selvitellä jatkuvasti asioita tai miettiä ratkaisuja mitkä ei mihinkään johda. Riitely on normaalia, mutta narsistin kanssa se on loputonta. Ihmisellä on oikeus hyviin Päiviö ilman, että sen tarvii miettiä jatkuvasti missä tekee väärin koko ajan,sinulla on oikeus oman arvoiseen elämään. Elä, koe ja tunne omanoman näköinen elämä ♡

[quote author="Vierailija" time="21.07.2015 klo 15:35"]Uskomatonta, että sain täältä heti näin paljon silmiäni lisää avaavia kommentteja. Kiitos!

Ja silti haluaisin edelleenkin jotenkin uskoa, että tämä ei olisi totta.

Mies oli itse aivan kylmän rauhallinen, kun marssi kotiin diagnoosinsa jälkeen. Oli ensin ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sitten, kun puhuimme asiasta, mies vain totesi, että "on se harmi, kun hänellä ei ole taikasauvaa, jolla kaiken voisi nyt muuttaa takaisin siihen aikaan, kun emme vielä tienneet asiasta" ja käveli pois huoneesta tv:n ääreen täysin ilmeettömänä. Ei puhunut moneen tuntiin mitään, ja minä istuin koneella googlailemassa.

Illalla käydessämme ihan normaalisti nukkuman, mies alkoi yhtäkkiä puhumaan minulle aivan uudenlaisella tavallista pehmeämmällä ja monta kertaa maireammalla äänellä, minua kehuen. Hän kertoili, minkälaiset tulevaisuudenkuvat hän oli meille maalaillut, ja miten tänä kesänä tehtäisiin kaikkea, mitä minä olen aina halunnut tehdä. Hän ostaisi veneen, ja seilaisimme entisen kotikaupunkini edustalla jne.

Tätä uutta outoa puhetapaa kesti 2 päivää. Olin suoraan sanottuna kauhusta jäykkänä noina päivinä ja epätodellisuus oli huipussaan. Keneksi toiseksi mieheni oli yhtäkkiä muuttunut? Eikä hän tajunnut, että kyllä minä huomasin, miten hän muutti sekä ääntään, eleitään, ilmeitään sekä kaikkien puheidensa sisältöä tuosta noin vain?

Sitten tuli kolmas pv ja show päättyi. Mies ilmoitti, että oli kyllästynyt ottamaan minua koko ajan huomioon joka asiassa, tai suunnittelemaan tulevaisuuta yhtään sen enempää. Että samapa tuo, mitä meille käy, eikä se muukaan ollut niin olennaista, mitä oli pari pv puhunut.

Hassua sinänsä, mutta koin helpotusta, että se jo tuntemani hieman äkeä mies kovine äänensävyineen palasi tuon valekaapuisen tilalle.

Mutta tuo kokemus saa edelleen vankat kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Mitä tuo oli? Kuka ja mikä mieheni oikeasti on? Onko hän kukaan siellä kasvojensa takana?

Ja jos joku ei tiedä mistä nyt kirjoitan, niin kuulostaa varmaan joltain scifi- tai kauhu-tekstiltä, eikä miltään normaalilta olohuone-draamalta. Niin minustakin olisi aiemmin kuulostanut.

AP
[/quote] Narsisti luo itselle omaa illuusiota koko ajan, ja pyrkii pitämään sitä yllä, ja pettyy uhmaikäisen tavoin, jos todellisuus on ku ite kin toinen ja syyttää siitä kumppaniaan. Tämä tuohon yhteen kappaleeseen, mitä kirjoitit miehen yöllisestä jutustelua.

[quote author="Vierailija" time="21.07.2015 klo 14:58"][quote author="Vierailija" time="21.07.2015 klo 14:15"]Ero.Itse en jatkaisi. Ongrlmiahan teillä on jo ollut kun terapiassa käytte. Totta, tila ei parane.
Vähän ot., mitä merkitystä sillä on missä dg asetettiin? En oikein ym.miksi mainitsit paikan.
[/quote]

Diagnoosia ei annettu...
[/quote]

No aloitisviestissä kerrotaan psykiatri asettaneen diagnoosin

Minusta sinun ei kannata demonisoida sitä henkilöä, joka on miehesi. Hänellä on narsistinen persoonallisuushäiriö, hän ei ole ainut, jolla on sallainen eikä hän ole sitä itse itselleen valinnut tai aiheuttanut. Se on usein hyvin aikaisen kehitysvaiheen häiriö.
Diagnosin saatuaan hän yritti varmaan muuttaa käytöstään, koska on varmasti lukenut itsekin siitä netissä, mutta se ei tuntunut luotevalta hänestä itsestään eikä sinustakaan, koit sen vieraaksi ja niin hänkin. Ja persoonallisuushäiriöitä, olivatpa ne mitä sorttia tahansa, on hankala muuttaa.
Sinä et voi häntä terapoida. Jos eroat niin luultavasti hän löytää uuden naisen suht pian. Tärkeintä sinun ja teidän kannalta on setviä tätä asiaa asiana ja asiallisesti. Ei tunnepohjalta. Kerro että hänen ongelmansa aiheuttavat ongelmia sinulle ja että teidän on ratkaistava tämä jotenkin. Erota ystävinä. Se olisi parasta sekä sinun että hänen itsetunnolleen. Kummankaan ei tarvitse hävitä.