40+ psyykkiset muutokset

Vierailija kirjoitti:

Ahdistuneisuus on lisääntynyt sekä tunne siitä, että on tehnyt täysin pieleen menneitä uravalintoja. Viimeistään keski-iässä tuli lamaantuminen ja tietynlainen luovuttaminen. Mitään tavoitteita tai päämääriä ei enää ole toisin kuin vielä kymmenen vuotta sitten.

Perus keski-iän kriisi sulla menossa.

Hirvittä'vä ahdistus ja ikäkriisi. N49

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo aiempi viesti herätti ajattelemaan sitä että nuorempana oli tosiaan niitä muutamia yli-ihmisiä, joilla oli mun mielestä kaikki kadehdittavan hienosti. Nykyään ymmärrän sen paremmin ettei se ole tae onnesta ja loppujen lopuksi kaikilla on elämä aika arkista omine murheineen. Täysin riippumatta siitä onko Audi ison talon pihassa vai vanha Toyota remonttikuntoisen kämpän pihassa. Kaikki tuollainen on pintaa eikä se määritä meitä ihmisenä.

Haluan kysyä, että miten niin ei määritä? Olen itse tuota toyota-kastia ja kyllähän nyt vaikka deittimarkkinoilla pärjää se audi-kasti paremmin, jos ihmiset muuten on keskimäärin samanlaiset. Kyllä useimmat ihmiset arvostaa enemmän vaikkapa arvostetulla asuinalueella asuvaa kirurgia kuin kaltaistani vuokrayksiössä asuvaa köyhää. Ja se miten muut ihmiset itsen näkee, vaikuttaa aika paljon kaikkeen.

Mutta eikö ole hyvä että me tuomme esiin sen että me emme määrittele ihmistä tuon perusteella. Mitä enemmän kuulet että sinua arvostetaan yhtä paljon kuin muitakin ihmisiä, sitä enemmän uskot siihen itsekin. Kuten siis itsekin sanoit juuri. 

Vierailija kirjoitti:

Ok boomers

Nelikymppisenä suhtaudut tuohon heittoosi vähän nolostuneena, mutta hyväntahoisena, miten typerä olitkaan nuorena ;) 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo aiempi viesti herätti ajattelemaan sitä että nuorempana oli tosiaan niitä muutamia yli-ihmisiä, joilla oli mun mielestä kaikki kadehdittavan hienosti. Nykyään ymmärrän sen paremmin ettei se ole tae onnesta ja loppujen lopuksi kaikilla on elämä aika arkista omine murheineen. Täysin riippumatta siitä onko Audi ison talon pihassa vai vanha Toyota remonttikuntoisen kämpän pihassa. Kaikki tuollainen on pintaa eikä se määritä meitä ihmisenä.

Haluan kysyä, että miten niin ei määritä? Olen itse tuota toyota-kastia ja kyllähän nyt vaikka deittimarkkinoilla pärjää se audi-kasti paremmin, jos ihmiset muuten on keskimäärin samanlaiset. Kyllä useimmat ihmiset arvostaa enemmän vaikkapa arvostetulla asuinalueella asuvaa kirurgia kuin kaltaistani vuokrayksiössä asuvaa köyhää. Ja se miten muut ihmiset itsen näkee, vaikuttaa aika paljon kaikkeen.

Mutta eikö ole hyvä että me tuomme esiin sen että me emme määrittele ihmistä tuon perusteella. Mitä enemmän kuulet että sinua arvostetaan yhtä paljon kuin muitakin ihmisiä, sitä enemmän uskot siihen itsekin. Kuten siis itsekin sanoit juuri. 

En vain usko etteivätkö kaikki ihmiset määrittäisi toisiaan ulkoisten asioiden perusteella. Siis käytännön elämässä. Helppohan on sanoa että "juu kaikki ihmiset on minulle saman arvoisia", ("mutta sitten vaan kummasti ystäväpiirini ja puolisoehdokkaani koostuvat suurin piirtein yhtä varakkaista ja koulutetuista kuin mitä itse olen")

Vierailija kirjoitti:

Mahtaisiko tälle olla jokin psykologinen selitys, mutta olen alakoulusta asti jollain tapaa ihaillut tai fanittanut esim. useita opiskelutovereita, ja myöhemmin tämä on toistunut työtovereiden kohdalla. Riippuen ihmisestä, tätä on tapahtunut enemmän tai vähemmän. Enemmän yleensä eniten äänessä olevien kanssa. Aivan kuin he olisivat jotain yli-ihmisiä, ja minun pitäisi pyrkiä heidän suosioonsa. Olen aina ollut melko hiljainen, ja siksikin varmaan sekä koulu- että armeijakiusattu.

Nyt vähän päälle nelikymppisenä työssä käyvänä ihmisenä huomasin, että kaikkihan tässä ovat yhtä arvokkaita ihmisiä, kaikilla on omanlaisensa elämä. En ole sen huonompi kuin muutkaan, ja liiallinen auktoriteettiuskokin alkoi muuttua normaalimpaan suuntaan. Olen edelleen yksi niistä hiljaisemmista, mutta sitten olen. Ja tarvittaessa uskallan sanoa mielipiteenikin, jopa pomolle. Ihmeellistä, mutta rentouttaa elämää. Lakkasin myös täydellisyyteen pyrkimistä työssäni. Ja jos en ymmärrä, miten jokin työtehtävä tehdään, vika on esimiehessä eikä kokonaan minussa.

Tämä kolahti. Olen aika introvertti ja vähä ujokin ja nuorempana jotenkin pelkäsin vahvoja, kovaäänisiä ja kulmikkaita ihmisiä, ja samalla ihailin, varsinkin jos näissä oli joitain hyviä ominaisuuksia. Esim. koin itsevarmemman ja kovaäänisemmän kaverin mielipiteet automaattisesti parempina kuin omani. Tämä on täysin karissut iän myötä.

Ihailen kyllä edelleen joitain ihmisiä, mutta enemmän sellaisia viisaita ja diplomaattisia tyyppejä, enkä pidä heitäkään ikään kuin itseäni arvokkaampina. Kovaääniset ja kulmikkaat koen vähän epäkypsinä ja väsyttävinä mustavalkoisuudessaan.

Hmmm joo, mullakin oli ennen tuota että idealisoin muita ja pidin itseäni huonompana. Nykyään ei edes kiinnosta mitä muut tekevät. Muut ovat osoittautuneet usein typerämmiksi kuin minä.

Vierailija kirjoitti:

N 40 v olen alkanut ärsyyntyä ja ahdistuakin helpommin. Uskoisin että se johtuu hormonitoiminnan muutoksista, eli luultavasti ne esivaihdevuodet alkaa nostaa päätään.

Esivaihdetvuodet alkaa siinä 35v

40v on jo menetetty mummo