40+ psyykkiset muutokset

Olen lopettanut ns. ylipalvelemisen työpaikalla. En enää tee yhtään ylimääräistä, koska kukaan muukaan ei tee.

Olen ollut prosessoivaa tyyppiä koko elämäni, joten mitään erityistiä äkkimuutoksia en ole kokenut. Tässä iässä omat vanhemmat alkavat kuitenkin vanheta, samoin saman ikäluokan sukulaiset. Se mietityttää paljonkin. Oma ulkoinen vanheneminen on tullut ensimmäistä kertaa ajatuksiin.

N 40 v olen alkanut ärsyyntyä ja ahdistuakin helpommin. Uskoisin että se johtuu hormonitoiminnan muutoksista, eli luultavasti ne esivaihdevuodet alkaa nostaa päätään.

Mä tempoilen töissä sen kanssa kun olen huomannut että jos teen extrahommia, saan niistä palkaksi vain lisää hommia ja ehkä sen kiitoksen. Näin kauan kesti huomata, ettei se kannata. Mahdollinen yleneminenkin tarkoittaisi sitä että saan paljon lisää työtä ja vastuuta, mutta vain vähän lisäpalkkaa. Nuorempana olisin ollut todyi tyytyväinen tuohon, nykyään ei kiitos.

Olen muuttunut paljon neljänkympin jälkeen. Varsinkin mainittu miellyttämisenhalu on muuttunut, mutta en tiedä sanoisinko sitä terveeksi itsekkyydeksi vai miksi. Ennen yritin miellyttää muita ensisijaisesti jotta siitä olisi itselleni hyötyä. Nyt olen lopettanut tuollaisen miellyttämisen, koska olen huomannut ettei sillä kuitenkaan oikeastaan saavuta mitään tärkeää. Jos haluan miellyttää jotakuta, miellytän ihan sen toisen ihmisen takia. Empatiakykyni on kasvanut. Osaan asettua paremmin toisen asemaan. Tosin myös sinisilmäisyyttä on karissut. Näen ihmisten läpi helpommin.

Nuorempana en ollut kaikissa tilanteissa läsnä, koska mietin todella paljon itseäni. Itsetuntoni oli huono. Kuvittelin helposti että muiden käytös oli jotenkin suunnattu minuun ja vaalin esimerkiksi sellaista ajatusta, että vanhemmat naiset olisivat kateellisia minulle. Nyt tajuan että tuskinpa minulle kukaan oli kateellinen, he vain eivät pitäneet minua maailman napana niin kuin itse pidin. Huono itsetunto helposti tekee itsekeskeiseksi. Nyt se on parantunut huimasti, olen rohkeampi kuin koskaan enkä vaadi enää täydellisyyttä muilta tai itseltäni.

Toisaalta tunnen tulleeni tylsemmäksi keskustelukumppaniksi. Nuorena oli kaikesta joku mielipide, nyt tuntuu että mistään ei tiedä tarpeeksi muodostaakseen mielipidettä eikä tunne tarvetta väittelyyn. Keskustelen mielelläni aiheista, joita halveksuin nuorempana. Laskiaispullista ja sellaisesta... :)

Sitä on sen verraan ärsyyntynyt elämänsä skeidasta, että alkaa tulla ulos, että se on sitä itsekkyyttä, jolloin passivisaggrosta tulee aggro, jota kutsutaan myös myöhäisiän menkoiksi (alakyykkyä, kiitos).

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut prosessoivaa tyyppiä koko elämäni, joten mitään erityistiä äkkimuutoksia en ole kokenut. Tässä iässä omat vanhemmat alkavat kuitenkin vanheta, samoin saman ikäluokan sukulaiset. Se mietityttää paljonkin. Oma ulkoinen vanheneminen on tullut ensimmäistä kertaa ajatuksiin.

Ulkoinen vanheneminen mullakin mielessä. Oon alkanut tehdä kasvojumppaa ja -hierontaa.

Jaksaminen on vähentynyt, luonteesta on tullut pehmeämpi. En koe asioita enää yhtä tärkeinä, ihmiset korostuvat. 

Psyykkinen kulkee yhdessä fyysisen kanssa. Pakko hyväksyä, että kunto heikkenee ja ulkonäkö rapistuu.

En vain enää yhtään käsitä mitä iloa siitä on minulle, että minä voin huonosti ja kaikki muut hyvin kun minä uhraan muille elämäni? Jokseenkin näin.  Ennen piti olla hyvä äiti, hyvä vaimo, hyvä ystävä, hyvä työntekijä ja kaikessa yrittää parhaansa. Piti ymmärtää, jaksaa, pinnistellä, kärsiä, antaa anteeksi loputtomiin ja olla nöyrä. Sitten huomaa että siitä ei ole mitään iloa itselle, vain pelkkää stressiä. Joten ajattelin olla hyvä itselleni, ihmiselle jolle kukaan ei ole hyvä eikä mieti onko minun hyvä olla. Ja maailma jatkoi kulkuaan ilman minun panostakin. 

Minulta on alettu odottamaan yhtäkkiä kaikenlaista toimintaa ja asioihin puuttumista ja ihan kuin luonnollisesti pitäisi olla esillä jokaiselle ihmiselle. Minusta tuo on miellyttämisen pakko. Luonteeni ei ole muuttunut ja nuo pakko toiminnot ei sovi minulle. Eikä kiinnosta entistä enempää toisten lapset tätimäisesti. Että huonompaan suuntaan on mennyt itsemääräämisoikeus ja valinnan vapaus.

"Maailma jatkaa kulkuaan ilman minun panostani!" Hyvin sanottu!

Olen huomannut saman. Olen käyttäytynyt monesta pois, vapaaehtoistoiminnasta jossa oli kilvoittelun makua ja moni ystävyyssuhde on päättynyt. Teen mitä haluan.

Tasakympit on niitä ikävuosia jolloin alkaa miettimään elämäänsä tarkemmin. Siinä sivussa tekee elämänmuutoksia ja päätöksiä mitä ei ole aikaisemmin uskaltanut tai kehdannut.

Mahtaisiko tälle olla jokin psykologinen selitys, mutta olen alakoulusta asti jollain tapaa ihaillut tai fanittanut esim. useita opiskelutovereita, ja myöhemmin tämä on toistunut työtovereiden kohdalla. Riippuen ihmisestä, tätä on tapahtunut enemmän tai vähemmän. Enemmän yleensä eniten äänessä olevien kanssa. Aivan kuin he olisivat jotain yli-ihmisiä, ja minun pitäisi pyrkiä heidän suosioonsa. Olen aina ollut melko hiljainen, ja siksikin varmaan sekä koulu- että armeijakiusattu.

Nyt vähän päälle nelikymppisenä työssä käyvänä ihmisenä huomasin, että kaikkihan tässä ovat yhtä arvokkaita ihmisiä, kaikilla on omanlaisensa elämä. En ole sen huonompi kuin muutkaan, ja liiallinen auktoriteettiuskokin alkoi muuttua normaalimpaan suuntaan. Olen edelleen yksi niistä hiljaisemmista, mutta sitten olen. Ja tarvittaessa uskallan sanoa mielipiteenikin, jopa pomolle. Ihmeellistä, mutta rentouttaa elämää. Lakkasin myös täydellisyyteen pyrkimistä työssäni. Ja jos en ymmärrä, miten jokin työtehtävä tehdään, vika on esimiehessä eikä kokonaan minussa.

Olin seksiaddikti 39-vuotiaaksi. Sitten kai testosteroni laski.

N41

Tuo aiempi viesti herätti ajattelemaan sitä että nuorempana oli tosiaan niitä muutamia yli-ihmisiä, joilla oli mun mielestä kaikki kadehdittavan hienosti. Nykyään ymmärrän sen paremmin ettei se ole tae onnesta ja loppujen lopuksi kaikilla on elämä aika arkista omine murheineen. Täysin riippumatta siitä onko Audi ison talon pihassa vai vanha Toyota remonttikuntoisen kämpän pihassa. Kaikki tuollainen on pintaa eikä se määritä meitä ihmisenä.

30v tulee äly, 40v tulee superäly ja tietoisuus.

Vierailija kirjoitti:

En vain enää yhtään käsitä mitä iloa siitä on minulle, että minä voin huonosti ja kaikki muut hyvin kun minä uhraan muille elämäni? Jokseenkin näin.  Ennen piti olla hyvä äiti, hyvä vaimo, hyvä ystävä, hyvä työntekijä ja kaikessa yrittää parhaansa. Piti ymmärtää, jaksaa, pinnistellä, kärsiä, antaa anteeksi loputtomiin ja olla nöyrä. Sitten huomaa että siitä ei ole mitään iloa itselle, vain pelkkää stressiä. Joten ajattelin olla hyvä itselleni, ihmiselle jolle kukaan ei ole hyvä eikä mieti onko minun hyvä olla. Ja maailma jatkoi kulkuaan ilman minun panostakin. 

Tuo oli niin hienosti oivallettu ja kirjoitettu, kiitos sinulle, kun laitoit tuon sanoiksi noin hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Tuo aiempi viesti herätti ajattelemaan sitä että nuorempana oli tosiaan niitä muutamia yli-ihmisiä, joilla oli mun mielestä kaikki kadehdittavan hienosti. Nykyään ymmärrän sen paremmin ettei se ole tae onnesta ja loppujen lopuksi kaikilla on elämä aika arkista omine murheineen. Täysin riippumatta siitä onko Audi ison talon pihassa vai vanha Toyota remonttikuntoisen kämpän pihassa. Kaikki tuollainen on pintaa eikä se määritä meitä ihmisenä.

Haluan kysyä, että miten niin ei määritä? Olen itse tuota toyota-kastia ja kyllähän nyt vaikka deittimarkkinoilla pärjää se audi-kasti paremmin, jos ihmiset muuten on keskimäärin samanlaiset. Kyllä useimmat ihmiset arvostaa enemmän vaikkapa arvostetulla asuinalueella asuvaa kirurgia kuin kaltaistani vuokrayksiössä asuvaa köyhää. Ja se miten muut ihmiset itsen näkee, vaikuttaa aika paljon kaikkeen.

Ehkä arvostaa joo, mutta ei se tarkoita että hän sitten ois parempi ihminen eikä varsinkaan sitä että hän ois taatusti onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Vai olisitko itse valmis vaihtaan paikkoja hänen kanssa näillä tiedoilla?