Ihmettelen ystäväni epäonnistumista vaimona ja äitinä

[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 14:58"]No mitä se mies tuossa perheessä tekee? Löytyykö häneltä yritystä, tekeekö hän oman osansa kotitöistä, kantaako vastuuta lapsista? Miksi arvostelet vain ystävääsi, eikö puolisollakin ole vastuu perhe-elämän ja suhteen onnistumisesta?
[/quote]
On varmasti.
Mies on no...elähtänyt hänkin.

[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 14:39"]Mulla on myös tuollainen ystävä kuin ap, mutta hän ajatteli päinvastoin: ei pystynyt ymmärtämään eroani, vaikka selitin hänelle juurta jaksaen syyt. Minusta ystävän tärkein tehtävä on tukea toisen valintoja, ei arvostella niitä. Jokainen päättää omasta elämästään. Ap voi ilmeisen huonosti, eikä ole sinut oman elämäntilanteensa kanssa. Silti kannattaisi vähän miettiä miten rumasti toisesta puhuu, netissäkin.
[/quote]
Mistä helvetistä kuvittelet että tämä ystäväni ikinä voisi yhdistää ketään mihinkään anonyymipalstalla, jeesus!

[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 15:04"]

[quote author="Vierailija" time="18.07.2015 klo 14:58"]No mitä se mies tuossa perheessä tekee? Löytyykö häneltä yritystä, tekeekö hän oman osansa kotitöistä, kantaako vastuuta lapsista? Miksi arvostelet vain ystävääsi, eikö puolisollakin ole vastuu perhe-elämän ja suhteen onnistumisesta? [/quote] On varmasti. Mies on no...elähtänyt hänkin.

[/quote]

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että jos toista ei perhe ja suhde enää kiinnosta, loppuu mielenkiinto äkkiä toiseltakin. Eroaminen on vaikea päätös jos on lapsia ja omaisuutta, eikä mitään isompaa ongelmaa ole, silloin jatketaan helposti onnettomina yhdessä. Ehkä heillä on tällainen tilanne.

Minä voisin olla tuo ap:n ystävä muuten paitsi että lasten kanssa kyllä puuhaan mutta koti ja liitto on hungingolla. Välillä syödään eineksiäkin mutta aika usein myös kotiruokaa. Lapset eivät ole tuuliajolla. Mitä se edes tarkoittaa?

Minulla on keskivaikea masennus ja syömishäiriö, jotka molemmat ovat hoitamattomia, kun en jaksa hakea apua. Tai olen hakenut ja saanut diagnoosinkin mutta kun en päässyt ns. automaattisesti hoitoon vaan piti vain itse katsella, miten tästä edetään, niin olen sitten itse tässä edennyt hammasta purren. Olisi ihanaa, jos ystävät joskus hiljaisen arvostelun sijaan auttaisivat. Ensimmäisen kerran pääsin lääkäriin, kun äitini aivan konkreettisesti vei minut ja tuolloin sain myös diagnoosin. Vahinko vain, että Suomessa hoitoa pihdataan ja odotetaan, että jokainen ratkoo itse ongelmansa.

Mitäkö toivoisin ystäviltä? Että kysyisivät joskus, miten jaksan ja voivatko auttaa. Että tulisivat mukaan lääkäriin ja pitäisivat puoliani. Että sanoisivat, että pärjään ihan hyvin, hämmästyttävän hyvin siihen nähden, miten paha olo minulla on. Ja kyllä, saisivat myös sanoa suoraan, jos teen jotain väärin lasten kanssa. On aika vaikeaa yhdistää henkisesti rankka työ, lapset ja kodinhoito masennuksen ja syömishäiriön kanssa. Olisi kiva saada joskus arvostelun sijasta kannustusta.