Jos olen vähänkin ahdistunut, väsynyt tai hermot kireällä, lapsi reagoi todella vahvasti. Mitä tehdä?

Isällekö ei uskalla kiukuta, vaikka tämä kääntää aina ärtyneenä selkänsä ja keskittyy omiin tekemisiinsä?

Musta tuntuu, ettei ennen kolmivuotiaille tarvinnut olla koko ajan niin kauhean läsnä?

Vierailija kirjoitti:

Isällekö ei uskalla kiukuta, vaikka tämä kääntää aina ärtyneenä selkänsä ja keskittyy omiin tekemisiinsä?

Uskaltaa, mutta isä tosiaan aina kävelee silloin pois. Ja harmi jää minun lohdutettavaksi. Ap

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu, ettei ennen kolmivuotiaille tarvinnut olla koko ajan niin kauhean läsnä?

Lapsetkin taitaa olla erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu, ettei ennen kolmivuotiaille tarvinnut olla koko ajan niin kauhean läsnä?

Joskus sata vuotta sitten ympärillä oli sukua ja muita lapsia, joilta lapsi sai vanhempien lisäksi läsnäoloa ja huomiota. Nyt ei useinkaan ole niin vaan läsnäolo pitää saada vanhemmilta.

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu, ettei ennen kolmivuotiaille tarvinnut olla koko ajan niin kauhean läsnä?

Ehkä olisi tarvinnut oikeasti, vaikka ei välttämättä oltu.

Vierailija kirjoitti:

Lapseen ei tule keskittyä koko ajan.

Ei. Mutta miten se liittyy AP:n aloitukseen? Eihän hän keskitykään.

Perheiden tukipalvelut -->

https://thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/sote-palvelut/sosiaalipa…

Kolme vuotiaan kanssa pystyy onneksi jo käymään jonkin asteista keskustelua tunteista. Voit kertoa hänelle, että äidillä on niin monta asiaa mietittävänä, että välillä saatat olla vähän hermostunut. Ja voit antaa esimerkkiä lapselle miten pyydetään anteeksi kun ollaan käyttäydytty huonosti. Aikuisetkin tekee sitä.

Vierailija kirjoitti:

Perheiden tukipalvelut -->

https://thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/sote-palvelut/sosiaalipa…

Kaunis ajatus, mutta itse en ainakaan uupuneena koskaan saanut tuollaista vaikka neuvolan kautta sitä kyselin. Ilmeisesti monessa kunnassa ei ole resursseja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä lapsen isä on? Eikö hän voi keskittyä lapsen kanssa olemiseen ja antaa sinulle omaa aikaa?

No lapsen isä siis asuu kanssamme ja on aviomieheni. Hän ei halua niin paljon olla lapsen kanssa, rasittuu siitä enkä saa paljoa omaa aikaa. Osin tämän vuoksi ne parisuhdeongelmatkin, sillä olen aika harmissani asiasta. Ap

Ymmärrän sinua niin hyvin Ap. Meillä on myös erittäin vaativa esikoinen, joka yleensä saa kauheat raivarit juuri silloin kun itse on kaikkein pahimmassa henisessä ja fyysisessä väsymystilassa ja tarvitsisi aikaa koota ajatuksiaan rauhassa. Se on todella haastava yhdistelmä. Olen monesti miettinyt tätä jo lapsen ollessa ihan pieni (nyt on 9.v ja sama jatkuu edelleen) että haistaako ne aistiiko ne lapset sen, että vanhempi on todella väsynyt ja sillon reagoivat jotenkin todella uhmakkaasti ja raivokkaasti, että tilanne varmasti eskaloituisi kunnon huudoksi ja riidaksi?

Ei minulla ainakaan siinä kohtaa riitä enää henkinen kantti keskustella rakentavasti ja mukvasti vaan olen aivan murtunut jo oman henkisen taakkani alle, enkä kertakaikkiaan pysty enää esittämään yhtään pidemälle siinä tilanteessa tai olemaan jotenkin parempi äiti. Meillä on myös 5.v kuopus, joka on aivan toista maata. Eli tämä on paljon lapsen luonteesta ja suuritarpeisuudesta kiinni. Kuopus taas antaa näissä tilanteissa minulle tilaa, jos sanon että äitillä on paha mieli, väsymys tai jotain muuta mihin pitää keskittyä. hän tuo peittoa, silittää poskea ja värittelee omia juttujaan, katselee piirrettyjä ja pitää minusta huolta.

Ehkä tällä kaikella haluan sanoa, että tavallaan anna sen lapsen vaikka sitten ravota siinä vieressä hetken aikaa, toki tavaroiden rikkominen pitää estää, mutta sinulla on äidin oikeus ladata ja keskittyä omiinkin asioihin, sillä ei sillä lapsella siinä kotona samassa tilassa ole mitään hätää vaikka hetkellisesti olisitkin poissaoleva ja surullinen. Mutta tiedän tuon haastavan olon, että mikä tuota lasta oikein vaivaa juuri nyt!

Tsemppiä, aika kuluu ja tilanteet muuttuu. Minulla on myös parisuhdehuolia ja mies erittäin paljon töissä, vastuu lapsista jää paljolti minulle kaikessa. Se myös uuvuttaa ja kuluttaa.

Kuopuksen viiteen ensimmäiseen elinvuoteen mahtui: vanhempien avioero, sisaruksen vakava sairaus ja kuolema, toisen sisaruksen vakava onnettomuus, useita muuttoja ja taloudellisia vaikeuksia. Luullakseni onnistuin kasvattamaan tasapainoisen aikuisen. Uskon, että siinä auttoi 'aikataulutus' ja yritys tehdä sataprosenttisesti sitä mitä tein. Surun ja murehtimisen aika oli iltaisin lapsen nukahdettua, sitten kuuntelin hetken musiikkia ja rauhoituin nukkumaan, nukkumaan mennessäni päätin, että nyt oli unen aika ja seuraavaa asiaa murehdin aamulla herätyskellon soitua, en ennen. Yöllä herätessäni en antanut ajatusten hairahtua ongelmiin, koska seuraavana päivänä niitä olisi yllin kyllin. Lapsen kanssa touhuilin hänen juttujaan ja toisaalta otin mukaan kaikkeen mahdolliseen, jos olisin hautautunut suruun, olisin pilannut hänen lapsuutensa. 

Tuo pelasti ehkä minutkin. Tuttavapiirissä on rouva, joka hautautui niin syvälle lapsen menettämisen suruun, että ei ole päässyt siitä eroon.

Vierailija kirjoitti:

Kuopuksen viiteen ensimmäiseen elinvuoteen mahtui: vanhempien avioero, sisaruksen vakava sairaus ja kuolema, toisen sisaruksen vakava onnettomuus, useita muuttoja ja taloudellisia vaikeuksia. Luullakseni onnistuin kasvattamaan tasapainoisen aikuisen. Uskon, että siinä auttoi 'aikataulutus' ja yritys tehdä sataprosenttisesti sitä mitä tein. Surun ja murehtimisen aika oli iltaisin lapsen nukahdettua, sitten kuuntelin hetken musiikkia ja rauhoituin nukkumaan, nukkumaan mennessäni päätin, että nyt oli unen aika ja seuraavaa asiaa murehdin aamulla herätyskellon soitua, en ennen. Yöllä herätessäni en antanut ajatusten hairahtua ongelmiin, koska seuraavana päivänä niitä olisi yllin kyllin. Lapsen kanssa touhuilin hänen juttujaan ja toisaalta otin mukaan kaikkeen mahdolliseen, jos olisin hautautunut suruun, olisin pilannut hänen lapsuutensa. 

Tuo pelasti ehkä minutkin. Tuttavapiirissä on rouva, joka hautautui niin syvälle lapsen menettämisen suruun, että ei ole päässyt siitä eroon.

Suruun hautautuminen ei tietenkään ole hyväksi. Mutta en oikein ymmärrä kuka osaa surra, stressata tai ahdistua vain klo 21 jälkeen ja muun ajan olla iloinen.

Minusta ihan normaalia tuollainen.

Ei kunnalta mitään kotiapua tuollaiseen kylläkään saa. Ei meinaa saada edes vaikka olisi jalka murtunut ja paketissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuopuksen viiteen ensimmäiseen elinvuoteen mahtui: vanhempien avioero, sisaruksen vakava sairaus ja kuolema, toisen sisaruksen vakava onnettomuus, useita muuttoja ja taloudellisia vaikeuksia. Luullakseni onnistuin kasvattamaan tasapainoisen aikuisen. Uskon, että siinä auttoi 'aikataulutus' ja yritys tehdä sataprosenttisesti sitä mitä tein. Surun ja murehtimisen aika oli iltaisin lapsen nukahdettua, sitten kuuntelin hetken musiikkia ja rauhoituin nukkumaan, nukkumaan mennessäni päätin, että nyt oli unen aika ja seuraavaa asiaa murehdin aamulla herätyskellon soitua, en ennen. Yöllä herätessäni en antanut ajatusten hairahtua ongelmiin, koska seuraavana päivänä niitä olisi yllin kyllin. Lapsen kanssa touhuilin hänen juttujaan ja toisaalta otin mukaan kaikkeen mahdolliseen, jos olisin hautautunut suruun, olisin pilannut hänen lapsuutensa. 

Tuo pelasti ehkä minutkin. Tuttavapiirissä on rouva, joka hautautui niin syvälle lapsen menettämisen suruun, että ei ole päässyt siitä eroon.

Suruun hautautuminen ei tietenkään ole hyväksi. Mutta en oikein ymmärrä kuka osaa surra, stressata tai ahdistua vain klo 21 jälkeen ja muun ajan olla iloinen.

Se joka näkee, että lapsen sydän pakahtuu huolesta äidin itkiessä. Ja se nukkuu, joka tietää, että aamulla on lähdettävä sairaalaan parin sadan kilometrin päähän, otettava se pikkuinen mukaan ja huolehdittava miljoonasta asiasta päivän mittaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isällekö ei uskalla kiukuta, vaikka tämä kääntää aina ärtyneenä selkänsä ja keskittyy omiin tekemisiinsä?

Uskaltaa, mutta isä tosiaan aina kävelee silloin pois. Ja harmi jää minun lohdutettavaksi. Ap

Eli lyödäänpä tilanne nyt yhteen:

*teillä on parisuhdeongelmia=kotona kireä ilmapiiri (lapsi vaistoaa tämän, vaikka kuinka yrittäisi peittää, ei riitelisi lapsen kuullen yms.)

*Isä ei ota vastaan lapsen tunteita, kääntää selkänsä ja poistuu paikalta kun lapsen tunteet kuohuvat yli=vahva hylkäyskokemus lapselle

*Äiti väsynyt ja kuormittunut, eikä tästä syystä ole läsnä niinkuin pitäisi =lapsella pelko täydellisestä hylkäämisestä kuten isän kohdalla.

Kaikki sympatia sinulle AP, on todella raskasta kun kaikkien muiden ongelmien päälle lapsi vielä "käyttäytyy huonosti". En missään nimessä tahdo loukata tai lisätä taakkaasi, mutta sanon silti suoraan: lapsi ei ole tässä se, jonka kuuluisi joustaa=alkaa käyttäytyä nätimmin. Hänen elämässään on koko ajan hätä, ja hän oireilee sitä. Sinä itse oireilet tilannetta sillä että et jaksa, lapsi oireilee tilannetta toisin. Ongelma ei ratkea sillä, että pohditaan sitä, kuinka lapsen saisi ymmärtämään vanhempaa (niinkuin osa tarjoaa neuvoja), vaan sinun vanhempana tulee nyt muuttaa elämässä jotain niin, että sen kuormittavuus vähenee. Sinä sanot pärjääväsi ahdistuksen kanssa, mutta toisaalta itsekin myönnät, että lapsi oireilee pahiten kun olet ahdistunut ja väsynyt. Eli vaikka sinä koet pärjääväsi ahdistuksesi kanssa, lapsi ei pärjää!

Keinoja onkin jo tullut: ikävä kyllä jos parisuhde on tuolla tolalla, ero on todella hyvä ratkaisu. Eron jälkeen sinulla on myös paremmin mahdollisuus saada yhteiskunnan tarjoamaa apua. Ja se sairausloma: vaikka vielä pystytkin hoitamaan työn ja kotityöt, olet niin kuormittunut, että lapsesi oireilee. Se on ihan pätevä syy hakea sairaslomaa, ei tarvitse odottaa siihen pisteeseen että olet niin uupunut, ettet pysty tekemään enää mitään! Fiksu lääkäri antaa saikkua jo tähän ketjuun kertomasi perusteella, ei-niin-fiksulle on hieman liioiteltava, että ahdistus haittaisi jo arjen töiden hoitamista. Kumpi on pienempi paha:lääkärille liioittelu, vai se, että jos tilanteenne ei muutu, olet kohta oikeasti tosi romuna?

Lapsen käytös ei ole ongelma, se on oire. Se kuormittavavalta tuntuva lapsen käytöskin tulee muuttumaan, kun edes joku sinua ja lasta kuormittavista ongelmista saadaan ratkaistua ja poistettua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä lapsen isä on? Eikö hän voi keskittyä lapsen kanssa olemiseen ja antaa sinulle omaa aikaa?

No lapsen isä siis asuu kanssamme ja on aviomieheni. Hän ei halua niin paljon olla lapsen kanssa, rasittuu siitä enkä saa paljoa omaa aikaa. Osin tämän vuoksi ne parisuhdeongelmatkin, sillä olen aika harmissani asiasta. Ap

Ymmärrän sinua niin hyvin Ap. Meillä on myös erittäin vaativa esikoinen, joka yleensä saa kauheat raivarit juuri silloin kun itse on kaikkein pahimmassa henisessä ja fyysisessä väsymystilassa ja tarvitsisi aikaa koota ajatuksiaan rauhassa. Se on todella haastava yhdistelmä. Olen monesti miettinyt tätä jo lapsen ollessa ihan pieni (nyt on 9.v ja sama jatkuu edelleen) että haistaako ne aistiiko ne lapset sen, että vanhempi on todella väsynyt ja sillon reagoivat jotenkin todella uhmakkaasti ja raivokkaasti, että tilanne varmasti eskaloituisi kunnon huudoksi ja riidaksi?

Ei minulla ainakaan siinä kohtaa riitä enää henkinen kantti keskustella rakentavasti ja mukvasti vaan olen aivan murtunut jo oman henkisen taakkani alle, enkä kertakaikkiaan pysty enää esittämään yhtään pidemälle siinä tilanteessa tai olemaan jotenkin parempi äiti. Meillä on myös 5.v kuopus, joka on aivan toista maata. Eli tämä on paljon lapsen luonteesta ja suuritarpeisuudesta kiinni. Kuopus taas antaa näissä tilanteissa minulle tilaa, jos sanon että äitillä on paha mieli, väsymys tai jotain muuta mihin pitää keskittyä. hän tuo peittoa, silittää poskea ja värittelee omia juttujaan, katselee piirrettyjä ja pitää minusta huolta.

Ehkä tällä kaikella haluan sanoa, että tavallaan anna sen lapsen vaikka sitten ravota siinä vieressä hetken aikaa, toki tavaroiden rikkominen pitää estää, mutta sinulla on äidin oikeus ladata ja keskittyä omiinkin asioihin, sillä ei sillä lapsella siinä kotona samassa tilassa ole mitään hätää vaikka hetkellisesti olisitkin poissaoleva ja surullinen. Mutta tiedän tuon haastavan olon, että mikä tuota lasta oikein vaivaa juuri nyt!

Tsemppiä, aika kuluu ja tilanteet muuttuu. Minulla on myös parisuhdehuolia ja mies erittäin paljon töissä, vastuu lapsista jää paljolti minulle kaikessa. Se myös uuvuttaa ja kuluttaa.

Siis herranjestas. Sä näet oikeasti hyvänä asiana sen, että sun viisivuotias huolehtii ja hoitaa sua kun sä olet "murtunut oman henkisen taakkasi alle"? Ja että kun olet oikein väsynyt, niin huutoriitelet sen vanhemman lapsen kanssa jos se ei käyttäydy silloin nätisti ja kiltisti ja anna äidin olla rauhassa?

Kirjoitat että lapsella ei ole muka hätää, kun hänhän on samassa tilassa vanhemman kanssa. Sillä lapsella on todellakin hätä: niin sillä raivoavalla, kuin myös sillä huolissaan vanhempaa hoivaavalla. Se hätä vaan näkyy niissä lapsissa eri tavalla.

Lapsen kuuluu jo kouluikäisenä kyetä antamaan aikuiselle tilaa, kun aikuinen on väsynyt/kiukkuinen jostain asiasta. Mutta vielä kouluikäisellekin sen vanhemman on vaan kyettävä laittamaan ne omat tunteensa syrjään, ja otettava lapsen tunteet ensisijaisesti vastaan. Eikä todella niin kuin teillä, jossa alle kymmenvuotiaiden oletetaan hillitsevän itsensä kun vanhemmilla on vaikeaa. Ihan kuten ap.n tapauksessa, kyllä ne teidänkin lapset aistii parisuhdeongelmat, kärsii siitä kun toinen vanhempi ei ole läsnä, ja toinen kuormittunut.

Silloin jos vanhempi on niin väsynyt ja kuormittunut, ettei pysty vastaamaan lapsen tarpeisiin, vaan odottaa että lapsi vastaa aikuisen tarpeisiin, silloin vanhemman velvollisuus on hakea apua omaan jaksamiseensa. Ei siis todellakaan voi muhia siinä omassa surkeudessaan 5 vuotiaan hoivatessa ja 9 vuotiaan raivotessa vieressä!!!