Voiko parisuhteen korjata pettämisen jälkeen?

[quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 23:58"]Nro 22 vastasi hyvin; tähän voi oikeasti vastata vai ne, joilla on kokemusta. Helvetin helppo puhua, jollei ole osunut omalle kohdalle. Niin se meni tääläkin, vielä vuosi sitten ajattelin, ja sanoinkin ystävälleni, että jos mies pettää, ero tulee samantein. Noh, mies petti. Ja tuli ero.
kyse ei ollut mistään suhteesta toiseen naiseen, vaan ns. Yhden tön jutusta. Voin sanoa, että maailmani romahti, olisin voinut tappaa sen miehen sillä hetkellä. miehen heitin samantein pihalle, meni 2 päivää, kun tuli anelemaan anteeksiantoa. Oli todella katuvainen ja on edelleen.
Puhuttiin ensimäisten viikkojen aikana todella paljon, ja silloin itsekin ymmärsin,että suhteemme oli aivan kuollut, tavallaan siinä tilassa missä suhteemme silloin oli, näen, että ennemmin tai myöhemmin se olisi kuitenkin tapahtunut, pettäjä olisin yhtä hyvin voinut olla minä. Tiesin että meillä menee huonosti, mutta kai sitä itse ajatteli, ett asiat vaan korjaantuu ajan kanssa...

olemme olleet 14 vuotta yhdessä ja lapset on pieniä. Siinä yksi syy, miksen lopult halunnut antaa periksi, vaikka aluksi olin aivan varma, että nyt äijä lähtee. + se, että mies aidosti katui, puhui asiasta, ja mä edelleen rakastan häntä...ja se lähtökohta, että vaikka on vannottu ja luvattu ettei petetä, niin suhteemme oli kyllä niin huono, pelkkää riitelyä, ei läheisyyttä, ei mitään. Tajusin itsekin, etten ole ollut sellainwn vaimo mitä olin luvannut, jälkikäteen ymmärsin, miten välinpitämätön olin miestä kohtaan ollut. Tiedän myös, että pettäminen lähtee aina itsestä, ei siitä voi puolisoa syyttää..mutta kyllä sitä on miettinyt, olisikl näin käynyt, mikäli olisin tehnyt muutakin, kuin nalkuttanut joka asiasta...

mies on muuttunut ja minä myös. Tuntuu nyt, kuin olisimme vastarakastuneet. Pariterapiaan mentiin myös ja se auttoi paljon. En osaa sanoa, jos lapsia ei olisi, olisimmekl eronneet, koska silloi olisi helpompi antaa periksi.

mutta, loppujen lopuks, sinulle en voi antaa neuvoja. Aika näyttää. Meillä kävi hyvin, vaikka aluksi tekikin mieli kostaa. Ja se häpeä, nöyryyttämisen tunne oli kamala. Ei sitä voi käsittää, ennenkuin osuu omalle kohdalle....näen kuitenkin, että me kaikki teemme virheitä, se on inhimillistä. Ei yhden virheen takia kuitenkaan voi määrittää kaikkea. Olemmehan inhimillisiä, jokainen.

Lisäksi neuvon että asia pitää oikeasti selvittää kokonaan, jos niin ei tee, se varmasti jää kummittelemaan ja nousee puheeksi joka riidan yhteydessä. Kyllä minäkin sitä välillä ajattelen mutta en enää kiusaa sillä kiukuttelemalla miehelleni, sillä asia on jo käsitelty. Mutta mahdotonta niitä kai on koskaan unohtaa....luottamus palautuu pikkuhiljaa, kyll sen itse tietää, yrittääkö toinen tosissaan, vai ei

[/quote]
Tämä olisi voinut olla minun kirjoitukseni. Ihan samanlaiset fiilikset. Ennen pettämiskriisiä olimme kumpikin tyytymättömiä suhteeseemme, mutta emme uskaltaneet nostaa kissaa pöydälle. Olin itse ajatellut, että lasten muuttaessa kotoa muutan minäkin, mutten halua rikkoa perhettä ennen sitä. Kun mies sitten hairahti, hän kertoi siitä minulle itse. Maailmani romahti ja tuntui, että kuolen. Olo oli niin paha, että tarvitsin kriisiapua, jotta pystyin hoitamaan työni ja arkeni. Olin varma, että ero siitä seuraa. Pääsimme kuitenkin hyvin nopeasti kunnan maksamaan pariterapiaan, jossa puimme kaikkea mahdollista vuoden verran. Terapiaan mennessämme olimme päättäneet, että emme tee eropäätöstä vasta kun puoli vuotta terapiassa käytyämme. Se puoli vuotta oli raskas, mutta emme halunneetkaan erota. Löysimme toisemme uudelleen. Enää en ajattele mustavalkoisesti pettämiskuvioista. Ihmiset tekevät virheitä. Itsekin teen virheitä. Vuorovaikutuksemme parani terapian myötä ja kaavamaiset, lukkiutuneet tapamme aukesivat ja kummallakin on ollut sen jälkeen helpompi hengittää, olla ilman tukahduttavaa roolia. Nykyään ajattelen, että olemme yhdessä elämämme loppuun asti. Rakastan miestäni ja hän minua. Hän on sielunkumppanini edelleen. Meidän tapauksessamme ratkaisevaa oli, että mies kertoi tapahtuneesta itse ja oli sen jälkeen täysin avoin ja rehellinen. Oli itse lähdössä omasta halustaan, kunnes oivalsi ettei haluakaan.

Miksi joku alapeukuttaa systemaattisesti kaikkia parisuhteensa korjaamaan onnistuneita? Yläpeukun paikkahan se on, varsinkin jos lapsia kuvioissa.

Miten pettänyt asiaa käsittelee ja katuuko hän oikeasti vai miettiikö kuitenkin mielessään asiaa hieman tyytyväisenä? Jos toinen on tekemisiinsä ja onnistumiseensa tyytyväinen ja saanut niin elämäänsä mukavaa erilaista vipinää, niin siihen jää varmasti kiinni. Yhden kerran onnistuminen kutkuttaa mieltä mukavasti ja saa hymyn huulille vaikka kuinka näkisi suhteen toisen osapuolen kärsivän. Niin se ihmismieli valitettavasti menee.

[quote author="Vierailija" time="11.07.2015 klo 17:30"]Miten pettänyt asiaa käsittelee ja katuuko hän oikeasti vai miettiikö kuitenkin mielessään asiaa hieman tyytyväisenä? Jos toinen on tekemisiinsä ja onnistumiseensa tyytyväinen ja saanut niin elämäänsä mukavaa erilaista vipinää, niin siihen jää varmasti kiinni. Yhden kerran onnistuminen kutkuttaa mieltä mukavasti ja saa hymyn huulille vaikka kuinka näkisi suhteen toisen osapuolen kärsivän. Niin se ihmismieli valitettavasti menee.
[/quote]

Tietenkään toisen pään sisään ei voi nähdä, mutta vallan hyvin ainakin oma mieheni valehtelee, jos kerran oikeasti on vain tyyyväinen. Uskon kuitenkin, että oma mieheni on aidosti pahoillaan, sillä tiedän faktana mm. Sen, että hän ei ole kertonut tuosta tapauksesta yhtään kenellekään muulle, edes parhaalle ystävälleen, koska häntä hävettää tekonsa. Jos olisi tyytyväinen, luulisi, että olisi jossain vaiheessa kehunut asialla

Tietysti on niitä, jotka varmasti ovat salaa iloisia siitä, että on saaneet vierastakin, en voi väittää etteikö olisi, mutta en usko, että tuo yleistyskään paikkaansa pitää.eli älkää puhuko faktoin asioita, joista ei voi varmasti tietää. Me kun ollaan kaikki erilaisia!

Nro34

Totta kai. Jos ei jää kiinni. 

[quote author="Vierailija" time="11.07.2015 klo 16:58"][quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 23:58"]Nro 22 vastasi hyvin; tähän voi oikeasti vastata vai ne, joilla on kokemusta. Helvetin helppo puhua, jollei ole osunut omalle kohdalle. Niin se meni tääläkin, vielä vuosi sitten ajattelin, ja sanoinkin ystävälleni, että jos mies pettää, ero tulee samantein. Noh, mies petti. Ja tuli ero.
kyse ei ollut mistään suhteesta toiseen naiseen, vaan ns. Yhden tön jutusta. Voin sanoa, että maailmani romahti, olisin voinut tappaa sen miehen sillä hetkellä. miehen heitin samantein pihalle, meni 2 päivää, kun tuli anelemaan anteeksiantoa. Oli todella katuvainen ja on edelleen.
Puhuttiin ensimäisten viikkojen aikana todella paljon, ja silloin itsekin ymmärsin,että suhteemme oli aivan kuollut, tavallaan siinä tilassa missä suhteemme silloin oli, näen, että ennemmin tai myöhemmin se olisi kuitenkin tapahtunut, pettäjä olisin yhtä hyvin voinut olla minä. Tiesin että meillä menee huonosti, mutta kai sitä itse ajatteli, ett asiat vaan korjaantuu ajan kanssa...

olemme olleet 14 vuotta yhdessä ja lapset on pieniä. Siinä yksi syy, miksen lopult halunnut antaa periksi, vaikka aluksi olin aivan varma, että nyt äijä lähtee. + se, että mies aidosti katui, puhui asiasta, ja mä edelleen rakastan häntä...ja se lähtökohta, että vaikka on vannottu ja luvattu ettei petetä, niin suhteemme oli kyllä niin huono, pelkkää riitelyä, ei läheisyyttä, ei mitään. Tajusin itsekin, etten ole ollut sellainwn vaimo mitä olin luvannut, jälkikäteen ymmärsin, miten välinpitämätön olin miestä kohtaan ollut. Tiedän myös, että pettäminen lähtee aina itsestä, ei siitä voi puolisoa syyttää..mutta kyllä sitä on miettinyt, olisikl näin käynyt, mikäli olisin tehnyt muutakin, kuin nalkuttanut joka asiasta...

mies on muuttunut ja minä myös. Tuntuu nyt, kuin olisimme vastarakastuneet. Pariterapiaan mentiin myös ja se auttoi paljon. En osaa sanoa, jos lapsia ei olisi, olisimmekl eronneet, koska silloi olisi helpompi antaa periksi.

mutta, loppujen lopuks, sinulle en voi antaa neuvoja. Aika näyttää. Meillä kävi hyvin, vaikka aluksi tekikin mieli kostaa. Ja se häpeä, nöyryyttämisen tunne oli kamala. Ei sitä voi käsittää, ennenkuin osuu omalle kohdalle....näen kuitenkin, että me kaikki teemme virheitä, se on inhimillistä. Ei yhden virheen takia kuitenkaan voi määrittää kaikkea. Olemmehan inhimillisiä, jokainen.

Lisäksi neuvon että asia pitää oikeasti selvittää kokonaan, jos niin ei tee, se varmasti jää kummittelemaan ja nousee puheeksi joka riidan yhteydessä. Kyllä minäkin sitä välillä ajattelen mutta en enää kiusaa sillä kiukuttelemalla miehelleni, sillä asia on jo käsitelty. Mutta mahdotonta niitä kai on koskaan unohtaa....luottamus palautuu pikkuhiljaa, kyll sen itse tietää, yrittääkö toinen tosissaan, vai ei

[/quote]
Tämä olisi voinut olla minun kirjoitukseni. Ihan samanlaiset fiilikset. Ennen pettämiskriisiä olimme kumpikin tyytymättömiä suhteeseemme, mutta emme uskaltaneet nostaa kissaa pöydälle. Olin itse ajatellut, että lasten muuttaessa kotoa muutan minäkin, mutten halua rikkoa perhettä ennen sitä. Kun mies sitten hairahti, hän kertoi siitä minulle itse. Maailmani romahti ja tuntui, että kuolen. Olo oli niin paha, että tarvitsin kriisiapua, jotta pystyin hoitamaan työni ja arkeni. Olin varma, että ero siitä seuraa. Pääsimme kuitenkin hyvin nopeasti kunnan maksamaan pariterapiaan, jossa puimme kaikkea mahdollista vuoden verran. Terapiaan mennessämme olimme päättäneet, että emme tee eropäätöstä vasta kun puoli vuotta terapiassa käytyämme. Se puoli vuotta oli raskas, mutta emme halunneetkaan erota. Löysimme toisemme uudelleen. Enää en ajattele mustavalkoisesti pettämiskuvioista. Ihmiset tekevät virheitä. Itsekin teen virheitä. Vuorovaikutuksemme parani terapian myötä ja kaavamaiset, lukkiutuneet tapamme aukesivat ja kummallakin on ollut sen jälkeen helpompi hengittää, olla ilman tukahduttavaa roolia. Nykyään ajattelen, että olemme yhdessä elämämme loppuun asti. Rakastan miestäni ja hän minua. Hän on sielunkumppanini edelleen. Meidän tapauksessamme ratkaisevaa oli, että mies kertoi tapahtuneesta itse ja oli sen jälkeen täysin avoin ja rehellinen. Oli itse lähdössä omasta halustaan, kunnes oivalsi ettei haluakaan.
[/quote]

Kiitos monista vastauksista. Minulla on vähän samoja ajatuksia ja tuntemuksia kuin yllä olevilla... Terapia on auttanut vuorovaikutuksessa todella paljon ja toisaalta suhde oli ennen kriisiä todella huonossa jamassa. Kiva lukea onnistumistakin. Vaikka kaikki ovat tervetulleita. Ap

22 vuotta mennyt. Ei sitä voi koskaan unohtaa vaikka se ei olisi kokoajan mielessä. Olisi pitänyt silloin erota nyt on lapset ja seksitönsuhde.

Minun mieheni petti 2kk sitten. Päätyi tuhannen humalassa suutelemaan toisen kanssa. Varmaan jollekin pieni asia mutta minulle suuri. Mies on aidosti katuvainen ja inhoaa tekoaan. Meillä mies on kertonut kavereilleen, mutta ei kehuskellakseen vaan että saanut purettua pahaa mieltä niinkuin minäkin.

Luottamusta yritetään rakentaa uudelleen, saan vilkaista puhelimen tmv baari illan päätteksi jos siltä tuntuu ja yhdessä asiasta keskustellaan jos se mieleen tulee. Ja niin olin minäkin ennen sitä mieltä että kerrasta poikki... Kunnes sattui omalle kohdalle ensimmäisen kerran.

Jos jotain positiivista pitää hakea, mies on alkanut arvostaa minua ihan eri tavalla ja suhde on myös parempi kuin koskaan, lukuunottamatta tuota etten vielä voi luottaa.

Oli ihana löytää tämä ketju koska sitä miettii itsekin milloin se luottamus palautuu.. Ja helpottaa sitä myrkyllistä oloa.

Minusta kyse on SUHTEEN vahvuudesta, ei kummastaakaan henkilönä. Ex-aviomieheni petti useasti, ensin annoin anteeksi ja luotin, mutta hän petti uudestaan. Erosimme. Silti uskon, että nykyistä suhdettani ei edes uskottomuus kaataisi. Niin me on keskenämme puhuttu ja sovittu. Lähellä eroa on oltu kahdesti, muttei uskottomuuden takia, ja aina löydetty suhteemme vahvuudet uudestaan. Emme tarvitse sataprosenttista uskollisuutta, koska suhteemme ei ole seksivetoinen muutenkaan. Meillä on niin paljon muuta hyvää, joka kantaa. Sensijaan 1. liittoni perustui seksuaaliseen riippuvuuteen ja sitähän tietysti uskottomuus rikkoi pahasti.

Mä ajattelin aina, että se olisi kerrasta poikki, mutta sitten kun mies petti ja oli tosissaan katuvainen ja teki suuria muutoksia elämässään, mä halusin yrittää. Pettämisestä on nyt 10kk, tai siis siitä kun jäi kiinni. Olen todella mustasukkainen ja pelkään ihan hirveästi koska taas pettää. Välillä mies meinaa turhautua, kun esim selittää jostain naispuolisesta työkaveristaan ja mä kilahdan täysin. Joskus jopa toivon, että ihastuisin toiseen, edes vähän, etten olisi niin kovassa tunnesidoksessa mieheeni. Mutta niin ei ole vielä käynyt, rakastan häntä vaan ihan älyttömästi. Niin ja ennen pettämistä olin ihan normaali enkä mikään omistushaluinen, toisin kuin nyt. Olen rakentanut elämäni niin, että taloudellisesti pärjäisin vaikka ero tulisi. Se tuo ainakin mulle turvaa. Lasten puolesta olen onnellinen, heillä on ihana, ehjä ja onnellinen koti. Heidän edessään emme ole koskaan näitä purkaneet, tietenkään.

[quote author="Vierailija" time="11.07.2015 klo 19:57"]Minusta kyse on SUHTEEN vahvuudesta, ei kummastaakaan henkilönä. Ex-aviomieheni petti useasti, ensin annoin anteeksi ja luotin, mutta hän petti uudestaan. Erosimme. Silti uskon, että nykyistä suhdettani ei edes uskottomuus kaataisi. Niin me on keskenämme puhuttu ja sovittu. Lähellä eroa on oltu kahdesti, muttei uskottomuuden takia, ja aina löydetty suhteemme vahvuudet uudestaan. Emme tarvitse sataprosenttista uskollisuutta, koska suhteemme ei ole seksivetoinen muutenkaan. Meillä on niin paljon muuta hyvää, joka kantaa. Sensijaan 1. liittoni perustui seksuaaliseen riippuvuuteen ja sitähän tietysti uskottomuus rikkoi pahasti.
[/quote]

Mitä tarkoitat seksuaalisella riippuvuudella? Olen analysoinut itseni kanssa tosi paljon sitä mikä uskottomuudessa eniten loukkaa.. Eikä se ole minulle se, että jaettu seksikokemus jonkun muun kanssa. Pahin on se, että minut on sivuutettu. Minun toiveeni ja tarpeeni eivät olleet merkityksellisiä, minut ikäänkuin hylättiin ja unohdettiin hetkeksi. En ollut siinä hetkessä tärkeä, joku muu oli. Toisaalta, itse hylkäsin mieheni aikaa sitten henkisesti.. Elin aiemmin avioliitossani vain odottaen sitä, että lapset kasvavat ja voin erota. Erosin välittömästi, kun mies petti. Erossa asuessani olen kuitenkin tajunnut, että rakastan miestä oikeasti. Tämäkin kirjoittelu on tällaista itseterapointia.. Ap

No voin sanoa omasta kokemuksesta että palautui minulla, mutta meni siihen aikaa, ehkä vuosi pari. Ja suhde on hyvällä tolalla muutenkin. Tähän tilanteeseen on myötävaikuttanut suuresti se että mies on ollut niin katuvainen ja sen itsekin niin järkyttyny teostaan että en usko hänen ikinä enää sortuvan moiseen. Olen lukenutkin aiheesta: Ne pettävät uudestaan ketkä eivät paljasta tekoaan vaan jäävät vaan ehkä kiinni jossain vaiheessa ja jotka eivät aidon oikeasti Kadu.

Mutta tiedät sen rikotun kupin tarinan..sen saa korjattua, mutta jälki jää, kokonaan entisenlainen se ei ole. Kyllä sellainen pieni pettymys on jäänyt asian takia. Yksi tosi tärkeä asia on se, että käsittelee asiaa aikansa (minä muun muassa purkamalla tunteita itkien, lenkillä, kirjoittamalla), ja lopulta on tärkeää myös, että osaa jättää lopulta asian taakseen eli antaa sydämestään toiselle anteeksi eikä kaivele menneitä enää. Suhde ei voi tuntua enää normaalilta ja asiaa ei pysty jättämään taakseen jos pettämiseen palaa koko ajan! Tietysti aluksi on ymmärrettävää, että tunteet kuohuvat ja asiasta syntyy riitaa. Joskus kannattaa yrittää keskustella asiasta myös rauhassa yhdessä asiaa pohtien, saattaa olla paljon hedelmällisempää..

Lopulta yksi suurin tekijä on se kliseinen: AIKA. Meidän kohdalla tapahtumasta on monta vuotta ja se tuntuu melkein pahalta unelta, mutta ei enää aiheuta tunnekuohuja. Tilalla on niin paljon uusia hyviä muistoja ja kokemuksia. Ehdottomasti on ollut kohdallani suhteeseen jäämisen arvoista. Jos lähdet suhteesta, mieti tarkoin. Joudut jokatapauksessa käsittelemään loukatuksi tulemisen tunteet ja luottamuksen rakentuminen uudelleen miehiin vie aikansa. Mikään tie ei ole helppo, mutta trust me: Kärsivällisyys palkitaan.

Olen taipuvainen ajattelemaan että kohtaamme ja miellymme aikalailla samalla tavalla epätasapainoisiin tai tasapainoisiin ihmisiin kuin itse olemme. Ja pettäminen ei ole täysin tasaisen ihmisen merkki. Monet petetyt ovat saaneet pettyä muihinkin kuin kumppaniinsa..esim omiin vanhempiinsa lapsena. No, tämä vain lisäyksenä. Usein niin totta. Mutta pettäjiä löytyy kyllä paljon nykyisin, joten en mene kaikista sanomaan.

Piti vielä lisätä: Tsemppiä!<3 Tunnen tuskasi, mutta se oikeasti menee ohi.

Erosin ja oli hyvä päätös. Jos pettää, silloin ei ansaitse mua. Teen sen yleensä suhteen alussa jo selväksi. Eksä ei uskonut ja kävi pettämään. Se oli goodbye. Nyt saa ihan syyttää itseään ja takas en mee vaikka kuinka pyytää takasin.

Mulla kesti kauan antaa anteeksi sydämessäni, vaikka annoinkin aika pian. No silloin kun sydämeni oli puhdistunut ja rakastin taas puhtaasti, niin mies petti uudelleen toisen ja taas toisen naisen kanssa. Nyt seurustelee yhden niistä kanssa ja muutti pois kotoa. Että joo....aikaa meni vuosikausia, että unohdin kokonaan ja aloin luottaa ja juuri silloin se tapahtui taas!!

Miksi korjata suhdetta kun sellaista ei enää ole. Näin pettäjä on omalta osaltaan päättänyt ja turha siinä on toisen enää vinkua mitään. Tai voihan sitä höpöttää luottamuksen palautumisesta ajan kanssa, mutta kannattaako siihen uhrata elämäänsä ja pelätä sen jälkeenkin vuosia? Onko toisella aikaa ja kiinnostusta yrittää ymmärtää, antaa anteeksi ja unohtaa kun toinen on tieten tahtoen pettämään mennyt?

Asia ei ole mustavalkoinen. Itse jouduin tilanteeseen ja en ollut koskaan edes ajatellut, että mies pettäisi mua. Kyllä siitä pysyvä epäily vaikka kuinka mies katuisi. Ei sitä voi kieltää vaikka itselleen kuinka paljon tahansa selittäisi.Jäin suhteeseen seitsemän vuotta sitten mutta jos olisin tiennyt etten voi luottaa, niin enpä tiedä. Mun mies on tosi paljon työmatkoilla. Vaikea asia ja ei kannata mitään periaatepäätöksiä tehdä. Sullekin voisi ehkä käydä niin, että ihastut johonkin toiseen. On hyvä muistaa, että ihmisiä kaikki vain ollaan.

Ei kukaan petä, jos suhde on hyvä. Sitä en sano, etteikö toinen osapuoli voisi olla kaikkensa panostanut, mutta toinen voi olla luonteeltaan saalistaja, jolle ei mikään riitä esim. Been there!

Toista ei voi muuttaa eikä varmaan ihan tunteakaan. Ja siksi näitä yllätyksi tulee. Tyhmintä on periaatteellinen kerrasta poikki -ajattelu. Se on niille, jotka luulee omistavansa toisen ihmisen. Ne suojautuu sillä ajatuksella.

Ensimmäinen vastaaja sanoo asian korjaantuneen vuodessa tai kahdessa. Se ei mene niin. Ehkä hän valitettavasti uskottelee näin itselleenkin ja ajattelee, että se olisi ohi. Ei se ole. Asia ei unohdu koskaan vaikka ensimmäinen järkytys haihtuisikin vähän. Mutta ei sille mitään voi, että sekä naiset että miehet löytävät uusia kohteita ja toimivat sen mukaan.