Lue keskustelun säännöt.
Pelkään että syntyvä lapsi on vammainen
08.07.2015 |
Onko kenelläkään muulla ollut tällaista pelkoa? Olen rv 30 ja pelkään ja murehdin koko ajan, että lapsi ei ole terve. Tuntuu, että jotenkin "vaistoan" sen ettei kaikki olle kunnossa. Kävin seulonnoissa ja jos niissä olisi ilmennyt sikiön olevan vammainen, olisin tehnyt abortin. Rakenneultrassa sikiön reisiluu oli hieman normaalia lyhyempi, mutta ei kuulemma aiheuta sinällään tarvetta jatkotoimenpiteille. Tämä lisäsi huolta, mutta ajattelin että lääkärit kyllä tietävät onko kaikki ok vai ei. Mutta tämä ahdistus on vain jatkunut ja pahentunut ja mietin koko ajan mitä teen jos (ja kun?) lapsi oikeasti on vammainen.
Tiedän 100% varmasti, että minusta ei ole hoitamaan vammaista lasta. Olen miettinyt asiaa niin paljon, että alan olla jo varma, että vauva on vammainen. Mies ei ota minua tosissaan vaan käskee lopettaa huolehtimisen. Mutta kun en voi! Ja kyllä, olen käynyt psykologilla juttelemassa asiasta eikä siitäkään ollut apua.
Tämä raskaus on ollut muutenkin aivan erilainen kuin edelliset eikä edellisissä raskauksissa ollut tällaisia huolia. Siksikin tämä on outoa. Olen aivan hajalla tämän asian kanssa ja tuntuu että olen kamala ihminen ja että kukaan ei ymmärrä minua :(
Olen jopa kateellinen niille, jotka ovat jääneet seulassa kiinni, saaneet tiedon esim. kromosomipoikkeamasta ja "päässeet" keskeytykseen. Kuulostaa kamalalta, tiedän. Mutta kun tiedän sen (kyllä, olen miettinyt näitä asioita PALJON), etten pysty vammaista lasta hoitamaan. En pysty. Ja kyllä, tiedän että lapsi voi vammautua vaikka 5-vuotiaana jne., mutta asia on kuitenkin ihan eri.
Kommentit (40)
Odotahan nyt kuitenkin, että se lapsi syntyy. Sitten vasta tiedät, miten hänen vammaansa suhtaudut, JOS sellainen on. Niitä vammojakin on eri tasoisia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minkäs asteinen vamma se saisi olla, jotta pystyt lapsesi kanssa elämään? Kai tiedät, että vamma voi olla hyvin vähäinenkin. Sinä haluat täydellisen lapsen?
Ei lyhyen reisiluun omaava vauva ole vammainen, ellei persjalkaisuutta vammaksi lueta .
Minulla sama pelko ollut koko raskauden. Nyt on rv 32. Asiaa ei ole helpottanut yhtään se, että mieheltäni puuttuu aivokurkiainen ja pelkäsin että vauvalta puuttuu myös. Miehelläni tämä ei näy missään ja hän on terve, mutta hän on poikkeus ja yleensä tuollaisessa tilanteessa lapsi olisi vammainen. Kävimme erikoisseurannassa rv 20 asti ja ultrien mukaan vauvalla on aivokurkiainen ja muutenkin kaikki ok. Silti sitä vaan pelkää kun eihän kaikki ultrissa näy. Mutta täytyy silti uskoa että kaikki on hyvin.
Varmaan kaikki on ihan hyvin.Voihan lapsen antaa adoptoitavaksi, jos on varma etrei voimavarat riitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
itse pelkä'än hieman vammaisuutta vaikka seulonnassa ei löytynyt mitään eikä niskaturvotusta ollut kuin 0,9.
en siis päässyt lapsivesi punktioon, joten pieni epäilys kalvaa, koska olen jo 36 ja odotan esikoistani, miehen suvussa ei vammaisuutta ole, omassani äidin puolelta hieman.
nyt rv17, rakenne ultra tulossa pian siitä sitten selviää taas lisää, topivon ettei mitään tule :)
[quote author="Vierailija" time="08.07.2015 klo 15:35"]
Minkäs asteinen vamma se saisi olla, jotta pystyt lapsesi kanssa elämään? Kai tiedät, että vamma voi olla hyvin vähäinenkin. Sinä haluat täydellisen lapsen?
[/quote]
Kukaan ei ole täydellinen enkä täydellistä lasta halua. Mutta suhteellisen "normaalin" silti. Eniten pelottaa downin syndrooma, koska on suhteellisen "yleinen" ja siihen voi liittyä tuo lyhyt reisiluu. Ja tiedän, että minusta ei ole down-lapsen vanhemmaksi.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä, että olet puhunut asiasta ulkopuolisen tahon kanssa. Pelko, että lapsella on jotain on melkolailla yleistä raskauden aikana ja toisinaan sen jälkeenkin. Raskaudenaikana hormonitoiminta sekoittaa helposti muuten niin vakaan ja toimivan minään. Asiaa pyöritellessä ahdistuneisuus nousee asiasta omissa ajatuksissa suuriin mittasuhteisiin. Harva meistä on täydellinen. Jokaisella on omat pienet vikansa ja jos oikein tutkitaan jotain löytyy mikä voi olla elämän ja arjen kannalta aivan merkityksetöntä. Pienten vikojemme kanssakin olemme hyvinkin kelvollisia ja rakastettavia, omalla tapaa täydellisiä.
Tässä sinulle runo lohduksi:
" Kun pelko on tulossa,/ menen sitä ovelle vastaan, / päästän sen sisälle, /istun sen kanssa samaan pöytään / ja yritän olla rohkea ja pitää seuraa sille / jolle kukaan ei kunnolla puhu / annan sen jäädä, levähtää tässä / ja saan tilaisuuden tutustua siihen: / koskaan ei pelko ole se / miksi sitä luulee." - Liisa Laukkarinen-
Onnellista odotusta! Asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella.
Mun äidille kävi niin. Olin täysin terve lapsi synnytykseen asti. Lääkäri mokas ja mä sain CP-vamman. Tosin vain hemiplegian (toispuolihalvaus) ja asuin hetken yksinkin. Ei se vammautuminen aina tarkoita, että lapsesta tarvitsee huolehtia loppuikänsä. Mä kasvoin kuin normaalit :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erilaisuus on rikkaus. Millä vuosisadalla elätte
Mulla oli raskausaikana pelko, että lapsi kuolee. Pelko ei ollut mitenkään hallitseva tai ahdistava.. Oli vain tunne. Neuvolassa en siitä viitsinyt puhua, mutta äidilleni puhuin. Mun mielestäni erilaisiin pelkoihin pitäisi suhtaurua ymmärtäväisemmin. Jokaisen pitäisi hyväksyä se, että kaikkea voi sattua eikä kaikki mene aina toivotusti. Silti asioista selviää.
Lapseni ei kuollut, mutta hänelle tuli cp-vamma. Siinä tilanteessa oloani helpotti se, että olin ollut tietoinen riskeistä jo raskausaikana, joten tiesin, että tämäkin on mahdollista. Alkuun lapsen selviytymisestä ei ollut varmuutta, mutta loppujen lopuksi lapsi on selvinnyt hienosti cp-vammastaan huolimatta.
Vammaisuus oli minulle outo asia. Ennen lasta olisin varmasti ajatellut hyvin samalla tavalla kuin ap. Ja miehenenikin oli kuin ap:n mies. Hänelle vammaisuus oli vielä vaikeampi asia. Mutta nykyään en pidä vammaisuutta mitenkään ihmeellisenä asiana kuten ei miehenikään. Meillä kaikilla on omat puutteemme ja vaikeutemme eikä kukaan ole täydellinen. Voisi jopa sanoa, että ne täydellisinä itseään pitävät ihmiset ovat kaikkein vaillinaisempia, sillä heillä ei ole ymmärrystä elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuolla tavalla murehtimalla siitä saattaa tullakin "poikkeava". Äidin kuuluisi olla onnellinen ja ajatella myönteisesti raskausaikana. Äipän stressaantuminen saa varmaan sikiönkin stressaantumaan ja stressistähän aiheuttaa kaikenlaisia sairauksia.
Ainakin vauvan koliikin ja äidin ylenmääräisen stressin raskausaikana on epäilty olevan tekemistä. Stressihormonit ovat varmasti pilvissä joten ei kai se ihme jos vauvaan vaikuttaa.
Itse stressasin ja pelkäsin että menetän lapseni. Että menee kesken tai vauva kuolee kohtuun. Ei ollut mitään syytä pelätä, kaikki oli hyvin, mutta pelkäsin niin!
En todellakaan koskaan elämässäni ole ollut niin onnellinen kun terve tyttö syntyi hieman yliajalla! Hän on rakkainta mitä elämässäni on, edelleen, ja tulee olemaan.
Pelkoni pohjautui varmasti siihen, että olen jo pienenä lapsena kokenut valtavia menetyksiä ja sen vuoksi en ole oppinut luottamaan mihinkään enkä kehenkään. Pelkään, että jos minulla on jotain hyvää tai onnellista, se viedään minulta. Tyttäreni on nyt jo iso enkä enää hänen vuokseen pelkää. Olemme hyvin läheiset.
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="08.07.2015 klo 15:19"]Tuolla tavalla murehtimalla siitä saattaa tullakin "poikkeava". Äidin kuuluisi olla onnellinen ja ajatella myönteisesti raskausaikana. Äipän stressaantuminen saa varmaan sikiönkin stressaantumaan ja stressistähän aiheuttaa kaikenlaisia sairauksia.
No höpöhöpö.
Äidin raskausajan stressin on todettu olevan yhteydessä istukan kokoon.
Kyllä se äidin mieli vaikuttaa äidin elimistöön sitä kautta sikiöön.... toki tuskin vammaisuuteen. Masennuksen on todettu vaikuttavan myös tulevan lapsen mssennusalttiuteen.
Ap mene puhumaan neuvolan kautta psykologille. Hoida kuntoasi ja mieltäsi. Syö kunnolla.
Se pelkääminen ja surkutteli ja huolehtiminen ei auta eikä muuta mitään. Tee itsellesi hyvää ja tulevalle vauvalle hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun tytöllä on Turnerin oireyhtymä. Hän on ihan terve tyttö, mutta pienikokoinen. Hän on lahjakas, luokkansa paras nyt 11-vuotiaana. Turner löytyi vasta vuosi sitten. Rakenneultrassa lääkäri mainitsi, että tytöllä on lyhyehköt reisiluut.
Mulla on myös tuo, todettiin vasta kun menin yli kolmekymppisenä lapsettomuustutkimuksiin. Eli eipä ole elämää kauheasti haitannut tämä kromosomipoikkeavuus muuta kuin että tosiaan omia biologisia lapsia en voi saada kun munasarjat ja kohtu on kehittyneet vaillinaisesti syndrooman takia. Olen turneriksi aika pitkäkin, 161 cm, ei ole niskapoimuja tai muuta ulkoista merkkiä joten ei kukaan tällaista edes epäillyt.
kike79 kirjoitti:
itse pelkä'än hieman vammaisuutta vaikka seulonnassa ei löytynyt mitään eikä niskaturvotusta ollut kuin 0,9.
en siis päässyt lapsivesi punktioon, joten pieni epäilys kalvaa, koska olen jo 36 ja odotan esikoistani, miehen suvussa ei vammaisuutta ole, omassani äidin puolelta hieman.
nyt rv17, rakenne ultra tulossa pian siitä sitten selviää taas lisää, topivon ettei mitään tule :)
Peruskouluun sinun pitää mennä.
Vierailija kirjoitti:
Erilaisuuden pelko on kyllä pahin vamma kaikista. Siinä ei downkaan paljon paina.
Tässä yhteydessä erilaisuus on vain kiertoilmaisu. Vammaisuus ei ole erilaisuutta, se on kehityshäiriö.
Ei pidä hankkiitua raskaaksi, jos ei ole valmis ottamaan saamaansa lasta vastaan. Kaikki vammat ei näy tutkimuksissa. Vanhemmuuteen kuuluu sen riskin sietäminen, että lapsi voi olla paljon apua tarvitseva. Minulla kaksi tervettä jo aikuista lasta ja määrän jätin tähän osittain siitä syystä, että en ollut enää valmis ottamaan tätä riskiä.
Vierailija kirjoitti:
Erilaisuus on rikkaus. Millä vuosisadalla elätte
Juu, jokainenhan haluaa pyörätuolissa kuolaavan kakaran jota saa hoitaa vanhainkotiin asti
Lapsemme vietiin synnytyssalista toiseen huoneeseen missä alkoi kuhina. Paljon opiskelijoita, erikoislääkäri tuli paikalle. Ihmettelin lasin takana mistä on kyse. Saimme ilmoituksen: lapsellamme oli Downin syndrooma. Tunsin kehossani fyysistä kipua ja painottoman putoamisen tunteen, vaikka seisoin tukevasti paikallani.
Ajatukset laukkasivat kymmenien vuosien päähän, mitä lapsi on aikuisena, mitä sitten kun me vanhemmat olemme itse vanhoja?
Nyt noista hetkistä on 10 vuotta, ja vanhat huolet, murheet ja ennakkoluulot hymyilyttävät. Elämä jatkaa kulkuaan omaa tahtiaan, kaikkeen tottuu ja vastoinkäymisistä selviää.
Nykyään mm. Downin voi todeta verestä. Käypäs yksityisellä, jos julkisella et testiä saa.
Lapsi voi vammautua synnytyksessä, vaikka siihen asti olisi kaikki ollut 'normaalisti'. Minä menin synnyttämään tervettä lasta ja sain vaikeasta hapenpuutteesta kärsineen lapsen, joka meinasi kuolla synnytykseen. Tulevaisuus näyttää tuliko vammoja vai ei.