Kenen lapsi on vastakohta vanhemmistaan? Apuja, miten ymmärtää?

Se kuuluu taudinkuvaan katsos. Irtautua vanhemmistaan ja kodin arvomaailmasta itsenäiseksi, omaksi yksilöksi. Toisinaan tarvitaan myös ylilyöntejä, jotta kasvutilaa löytyy.
Ohimenevää.

En nyt tarkoita mitään teini-iän erkaantumista vanhemmista, vaan ihan täysin vastakohtaista luonnetta. Esimerkiksi meillä on 5-henkinen perhe, ja yksi lapsista on aina, pienestä pitäen ollut aivan erilainen kuin muu perhe. Ei siis huonompi, vaan täysin erilainen, niin ulkonäöltään kuin luonteeltaan. Kuvitelkaa vaikkapa perhe jossa neljä vaaleatukkaista, rauhallista musikaalista älykköä, ja yksi tumma ja tulinen jääkiekkoilija jolla muurahaisia housuissa.. miten sitä "vaihdokasta" voi tukea niin että tuntee kuuluvansa porukkaan? Toki antamalla sen olla oma itsensä ja pakottamalla itsensä kiinnostumaan hänen intohimon kohteistaan, mutta kyllähän siinä sille yhdelle vähän ulkopuolinen olo tulee..

Ja mielellään kuulisin kokemuksia teiltä jotka olette itse lapsena olleet joukkoon kuulumattomia, mitä olisitte perheeltänne kaivanneet/ mitä saitte joka sai teidät tuntemaan itsenne tärkeäksi?

ap

Ei varmaan kannata koko ajan korostaa sitä erilaisuutta vaan ennemminkin löytää niitä pieniä yhtymäkohtia ja korostaa, että jokainen lapsi on yksilö. Näin lapsen ei tarvitse tuntea olevansa koko ajan erilainen ja ns. siedetty vaan täysivaltainen perheen jäsen, jossa jokainen lapsi on yksilö, omanlaisensa ja arvostettu.

Esim. harrastusten suhteen kannattaa korostaa, että se jääkiekko on aivan yhtä hyvä harrastus kuin sellon soitto ja että vanhemmat seuraavat molempia mielellään. Ei tarvitse tietää lajista, riittää, että on kiinnostunut lapsen harrastuksen sujumisesta.

Minä olen vastakohta isälleni. Olen laiska ja syrjäytynyt. Isäni on työnarkomaani ja hänellä ystäviä riittää.

Nosto..

Pitää vain ottaa lapsi omana yksilönään, miettiä hänen vahvuutensa ja ne asiat missä tarvitsee erityistä huomiota. Meillä on maailman rauhallisin lukutoukka, joka pärjää uusissa tilanteissa ja erilaisten ihmisten kanssa (poika) ja maailman vilkkain kiipeilijä-liikkuja, joka vierastaa uusia ihmisiä ja jännittää pieniäkin muutoksia (tyttö). Kun pohtii omaa lastaan, niin löytää ne asiat jotka pitää huomioida.

Mä olin lapsena taiteista kiinnostunut herkkis, kun muulle perheelle kodintekniikka, moottoriajoneuvot ja pokerinaama olivat kaikki kaikessa. Vanhemmat ihan suoraan sanoivat, että mitenkähän tuosta on tuollainen tullut. En sitten heille koskaan asioistani puhunut.

Jotenkin lapsuudenperheeni piirteet ovat periytyneet omille lapsilleni - he ovat räväköitä ja vimpaimista kiinnostuneita. On pitänyt tehdä töitä, ettei ole toistamiseen ottanut muukalaisen roolia omassa kodissa.

Minäkin luulin ja toivoin pitkään olevani vanhempieni vastakohta, mutta kappas vain, myöhemmin aikuisena harmikseni tajusin olevan aivan kuin heidän kopionsa.

Nuorempana vanhempani syyttivät ja haukkuivat minua kovasti (kuvitellusta) eroavaisuudestaan heihin nähden.