Lue keskustelun säännöt.
Uusi parisuhde ja lapset aikaisemmasta parisuhteesta - onko harvinaisuus löytää ihminen, joka kohtelee lapsia oikeasti kuin omiaan
21.02.2022 |
Olen eronnut joitakin vuosia sitten ja nyt ollaan oltu sitten uuden äärellä hetken aikaa. Avioerossa harmittaa isoimpana asiana perheen hajoaminen erityisesti alaikäisten lasten takia. Tässä uuden äärellä olen joutunut miettimään tuota asetelmaa uudelleen ja miettimään, että onko toivoakaan löytää sellaista ihmistä rinnalle, joka kohtelee lapsia kuin omiaan? Erään mukavan ihmisen kanssa olen tapaillut (omasta halustaan lapseton) ja suhtautuminen lapsiin on ns. neutraalia. Tulevat siis toimeen, mutta varsinainen lämpö ja tunneside puuttuu väliltä.
Onkohan käytännössä tähän vain totuttava, että paluuta entiseen tämän asian osalta ei ole, kuin ääriharvoissa tapauksissa?
Kommentit (33)
Vierailija kirjoitti:
Minulla on 4 omaa lasta ja 4 bonuslasta. Kaksi näistä omista on yhteisiä puolisoni kanssa. Kotona asuu vielä kuusi lasta, molempien esikoiset ovat jo muuttaneet omilleen.
Kokemuksesta kerron, että kun ne bonuslapset saapuu perheeseen, niin heidän arkiset tavat ja käyttäytyminen on täysin erilaista, kuin ”oman talon tavat”. Aivan kaiken joutuu opettamaan alusta.
Sen lisäksi tulee persoonallisuustekijät, joiden ymmärtäminen voi olla vaikeaa, kun niihin ei ole kasvanut lapsen mukana. On aivan eri asia kasvaa oman lapsen mukana oppien hyväksymään hänen heikkoutensa ja arvostamaan vahvuuksiaan, kuin yrittää rakastaa toisen lasta, jota et edes tunne ja joka ei muistuta mitään sinussa itsessäsi eikä puolisossasi.
Esimerkiksi meillä (=minun puolellani) on tapana arvostaa hiljaisuutta, itsenäistymistä, oma-aloitteisuutta, omatoimisuutta ja itse tekemistä. Minun lapseni ovat kaikki tällaisia. Bonuslapseni ovat tämän täysiä vastakohtia.
Esimerkki:
6-vuotias ei osannut tehdä itselleen voileipää vaan vinkui isosiskoaan (lapsi hänkin) tekemään. Samaan aikaan nuorimmaiseni hakee voileipäainekset jääkaapista vaikka ikää on vasta 2 vuotta. Ymmärtänette eron.
Bonuslasten perheessä isosisko joutui toimimaan äitinä pikkuveljilleen, vaikka veljet olivat jo 6 ja 10. Sotii täysin omia arvojani vastaan.
Meillä ei passata ketään ellei joku ole pahastu kipeä. Kaikki osallistuu tekemiseen ja hoitaa oman lääninsä, ikätasoisesti toki. Mutta se vei kauan ennenkuin pojat oppivat, ettei ole isosiskon asia passata heitä, kun he voi myös ite lämmittää ruokansa mikrossa!!
Lisäksi olen opettanut heidät kokkaamaan yksinkertaisia ruokia itse, ettei ruokailu ole siitä kiinni, onko koulun jälkeen jotain valmiina.
Bonuslapset ovat myös rikkoneet 15 lasia 16:sta. Eivät ole pyytäneet anteeksi. He ovat lisäksi rikkoneet mun ”loppuelämän astiastosta”, jota ei ole enää valmistettu 15 vuoteen, yli puolet. Oli astiasto 16:lle. Ja kun olen nähnyt miten he näitä lautasia ja laseja paiskoo koneeseen ja koneesta pois hyllylle, niin enempi tekis mieli antaa tukkapöllyä kuin alkaa rauhallisesti selittää sadannen kerran ettei ne ole mitään halpoja muovikulhoja, joita voi kohdella miten tahansa.
Melko lailla kaikki muutkin mun tavarat on rikottu, eikä he pidä omistaankaan huolta. Rakasta siinä sitten. Koita korvata kaikki se kasvatus mitä heillä selkeestikään ei ole, jossain järkevässä ajassa. Ja miksi? No ettei se välinpitämättömyys ja tavaroiden rikkominen jatku. Ei mulla ole varaa ostaa koko ajan uusia vaan sen takia ettei heitä kiinnosta tehdä omaa osuuttaan.
Välillä on vaikea erottaa mikä on kasvatuksen puutetta, mikä erilaista arvomaailmaa, mikä tyhmyyttä ja mikä välinpitämättömyyttä.
En haluaisi kauhistella, mutta kauhistelen silti. Olen ehkä itse kirjoittajan mielestä hirveä passaaja, mutta mielestäni 2-vuotiaan ei tarvitse osata tehdä itselleen voileipää. Vai oletko opettanut 2-vuotiasta koostamaan nämä diy-välipalansa lautasmallin mukaan ja eri värisiä kasviksia yhdistellen? Kuulostaa perheeltä, jossa pienetkin lapset tottuvat siihen, että kukaan ei auta. Jos suurin arvosi on itsenäisyys ja riippumattomuus, miksi ihmeessä tehdä lapsia? He tarvitsevat monenlaista apua ja tukea vielä pitkälle aikuisikään, vaikka ruuan mikrotus onnistuisikin. Ihmettelen myös termiä ”loppuelämän astiasto”. Onko se valmistettu takoraudasta, jos sen on tarkoitus kestää vielä vuosikymmeniä eteenpäin? Vinkkivitosena, että jos haluat jonkun hartaasti hilloamasi serviisin viedä hautaasi ehjänä, astiat säilytetään vitriinissä lasten ulottumattomissa ja tiskataan harvinaisten juhlatilaisuuksien jälkeen itse. Arkiastiat ovat käyttötavaraa. Jos bonuslapsesi ovat kuvailemasi kaltaisia kehityksessään jälkeen jääneitä astioita paiskovia villi-ihmisiä, ihmettelen että olet alun perinkään siihen junaan lähtenyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän saa, juurihan selitit ettei hän ole lapsille samalla tavalla tärkeä kuin oikea isä.
No juu, tarkoitin että voi omalta osaltaan toteuttaa sosiaalista vanhemmuutta: lukea iltasatuja, opettaa hiihtämään, auttaa läksyissä jne. Koen, että hän on kyllä tosi kiintynyt lapsiini, esim. joka ilta toivottaa hyvät yöt ja sanoo rakastavansa. Lapset taas tekevät selvän eron sen välille, ketkä ovat heidän biologista perhettään ja ketkä eivät. Ymmärrän siis hyvin puolisoni lapsitoiveen. Samaan aikaan surettaa ajatus, jos biologisen lapsen saatuaan minun lapseni tulevat hänelle vähemmän tärkeiksi.
Onpa kyllä ilkeitä lapsia, miksi et opeta heitä kunnioittamaan miestäsi?
Teetpä pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, miten lapsia on/ei ole kasvatettu. Totta kai puutun siihen, jos lapset ovat miestäni kohtaan epäreiluja tai sanovat pahasti. Samaan aikaan tiedän, että heidän puoleltaan kiintymystä vaikeuttaa heidän isänsä, joka on suhtautunut kumppaniini todella lapsellisesti. Lasten isä ei ole esimerkiksi voinut astua eteisen kynnyksen yli, jos mieheni on ollut kotona. Oli iso voitto, kun hän ensimmäistä kertaa suostui jopa tervehtimään puolisoani sen sijaan, että teeskentelisi tämän olevan näkymätön. Tämä kaikki ei voi olla välittymättä lapsiin. Ja toki uskon myös, että tilanteessa kuin tilanteessa kiintymyksen muodostumiseen menee oma aikansa lasten puolelta.
Lapset edellisestä suhteesta ovat konkreettinen merkki seksistä ja rakkaudesta, jota entistä puolisoa kohtaan on tuntenut. Siinä voi olla käsiteltävää uudella puolisolla. Lisäksi lapset ovat omia persooniaan ja luonteet ei välttämättä käy kaikkien kanssa yksiin. Lasten toinen vanhempi voi myös kokea mustasukkaisuutta uuden kumppanin antamasta huomiosta ja lasten kiintymyksestä uuteen kumppaniin, jolloin antaa ymmärtää sanattomasti, eleillään, olemalla toisen vanhemman luona olon jälkeen etäinen tms. ettei ole hyväksyttävää, että lapsi on innoissaan tullessaan uuden puolison luota. Lapset ovat lojaaleja omille vanhemmilleen ja voivat vetäytyä suhteessa uuteen puolisoon mm. tästä syystä.
Jos vielä lasten vanhempi odottaa uuden puolison kantavan puolet vastuusta lapsiin, mutta ei anna tälle oikeutta lasta koskeviin päätöksiin ja biologisen vanhemman oikeudella on korkein auktoriteetti ei tilanne lupaa mitään hyvää suhteelle.
Vielä sellainen, että ei aina suhde omiin lapsiinkaan kivuttomasti synny ja voi vaatia perheneuvolassa käyntiä, että lämmin suhde muodostuu. Vaikka lapsi olisi kuinka biologinen voi temperamentti olla niin erilainen vanhemman kanssa, että hyvän suhteen saamiseksi sen eteen on nähtävä vaivaa. Miksipä ei uudella puolisolla olisi hankaluuksia, kun suhteessa voi rasitteena olla kaikki yllä luettelemani. Tai sitten kaikki sujuu hyvin ja luonnollisesti. Kyllä se varmasti vaatii itseltäkin panostamista ja huomioimista uutta puolisoa kohtaan tässä asiassa yhtä lailla, kuin uudelta puolisolta sopeutumista tilanteeseen jos haluaa saada arjen ja suhteen pyörimään. Ei pelkästään odotuksia sitä uutta puolisoa kohtaan vaan valmistautumista itseltäkin.
Se että kaksivuotias tekee leivän itse, ei tarkoita ettei hän saisi apua fyysisesti ja henkisesti sitä kaivatessaan tai muutenkin.
Lapsella on luontainen tarve osata tehdä asioita itse ja tämän salliminen myös kasvattaa heidän itsetuntoaan vaikka me vanhemmat usein haluamme sen estää tekemällä kaiken puolesta.
Aina näissä ketjuissa arvostellaan miehen lapsia ja miten huonosti se heidän äiti hoitanut kasvatuksen. Entäs se teidän oma rakas siippa, niiden lasten isä? Hänelläkö ei ole mitään osaa eikä arpaa siihen miten lapset käyttäytyvät? Jos kasvatusvastuu ollut lasten äidillä niin miksi ihmeessä olette itse valinneet sellaisen velton, vastuuta välttelevän miehen? Ja sellaisen kanssa teette vielä lisää lapsia, huh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ydinperhe on hajonnut niin se on hajonnut. Jos lähtee leikkimään kotileikkiä jonkun kanssa ja sotkee lapsensa tähän, on syytä olla järki päässä ja silmät auki. Uusperheen dynamiikka toimii täysin eri tavalla kuin ydinperheen. Aloittaja ei kerro onko hän mies vai nainen, mutta sanoisin, että monet miehet onnistuvat näyttelemään melko hyvin mukavaa isäpuolta niin kauan kuin suhteessa on kaikki ok ja naiselta saa palveluja ja pildeä, mutta kun suhteessa on karikkoja niin good bye lapsipuolet - ja tämä on todella traumaattista lapsille, jotka ovat ehkä omalta puoleltaan sen kiintymyssuhteen muodostaneet siihen isähahmoon. Äitipuolet taas usein näyttävät herkemmin viileät tunteensa, ovat ehkä myös varauksellisempia antamaan kiintymyssuhteen kehittyä nopeasti (ehkä vastuullisuuden vuoksi, eivät halua traumatisoida lasta antamalla tämän kiinnittyä mahdollisesti turhaan), mutta jos sitten pitkässä juoksussa suhde osoittautuu kauan kestäväksi, ovat kyllä luotettavia oheishuoltajia, ja monesti suhde äitipuoleen jää lapselle kestäväksi vaikka parisuhde isän kanssa päättyisikin.
No kylläpä ne naiset sitten vain ovat tässäkin asiassa parempia! Loistavaa, siskot!
No jaa, on niitä aika inhottaviakin äitipuolia. Varsinkin jos isä on etävanhempi niin eihän ne isän lapset saisi tulla mieluummin ollenkaan "kyläilemään". Ja vaikka asuttais yhdessä niin kun se yhteinen pershedelmä syntyy niin varmaan naisen biologiasta johtuen hän näkee miehen aiemman liiton lapset kilpailijoina omalle lapselleen, ei lapsen sisaruksina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän saa, juurihan selitit ettei hän ole lapsille samalla tavalla tärkeä kuin oikea isä.
No juu, tarkoitin että voi omalta osaltaan toteuttaa sosiaalista vanhemmuutta: lukea iltasatuja, opettaa hiihtämään, auttaa läksyissä jne. Koen, että hän on kyllä tosi kiintynyt lapsiini, esim. joka ilta toivottaa hyvät yöt ja sanoo rakastavansa. Lapset taas tekevät selvän eron sen välille, ketkä ovat heidän biologista perhettään ja ketkä eivät. Ymmärrän siis hyvin puolisoni lapsitoiveen. Samaan aikaan surettaa ajatus, jos biologisen lapsen saatuaan minun lapseni tulevat hänelle vähemmän tärkeiksi.
Onpa kyllä ilkeitä lapsia, miksi et opeta heitä kunnioittamaan miestäsi?
Teetpä pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, miten lapsia on/ei ole kasvatettu. Totta kai puutun siihen, jos lapset ovat miestäni kohtaan epäreiluja tai sanovat pahasti. Samaan aikaan tiedän, että heidän puoleltaan kiintymystä vaikeuttaa heidän isänsä, joka on suhtautunut kumppaniini todella lapsellisesti. Lasten isä ei ole esimerkiksi voinut astua eteisen kynnyksen yli, jos mieheni on ollut kotona. Oli iso voitto, kun hän ensimmäistä kertaa suostui jopa tervehtimään puolisoani sen sijaan, että teeskentelisi tämän olevan näkymätön. Tämä kaikki ei voi olla välittymättä lapsiin. Ja toki uskon myös, että tilanteessa kuin tilanteessa kiintymyksen muodostumiseen menee oma aikansa lasten puolelta.
Vaikuttaa, että olet löytänyt tosi hyvän uuden kumppanin. Ongelma ovat lapsesi, jotka tietysti asettuvat bioisän puolelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olisi tilanne että voisit pelastaa kuolemalta vain toisen lapsen, joista yksi on omasi ja yksi vieraan lapsi, kumman pelastaisit?
Oma on aina oma ja vieras aina vieraan. Toimeen pitää tulla ja olla kohtelias mutta rakastaa ei voi vaatia.
Ei ole, tiedän parikin tapausta, jossa bonusvanhempi on jopa adoptoinut bonuslapset. Ja tapauksia, joissa lapset ovat kuin omia tai ei ole omia ja yhteisiä, vaan omia rakkaita lapsia. Julkisuudesta esimerkkinä vaikka Anitra Ahtola.
Suurin onnistumistekijä lienee se, että on samanlaiset kasvatusperiaatteet ja kaikilla on vastuut ja vapaudet. Jos lapset pyörittää aikuisia, niin tulee helpommin kitkaa, kuin, että yhdessä sovitaan ja kaikki antaa ja ottaa. Ja tietenkin, jos bonusvanhempi on joku kodin vääpeli, niin ei siitäkään mitään tule. Etukäteen tutustuminen ja arjen näkeminen ennen yhteen muuttoa auttaa, voi osoittaa kohtia, joissa ei ole samaa mieltä, miettiä, miten itse voi joustaa ja saa aikaa sopeutua, sekä hiljalleen muokata perhettä uusiin yhteisiin tapoihin. Kun arki sujuu ja kodissa on hyvä tasapaino, niihin lapsiin ja aikuisiin kiintyy helposti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP, on ihan eri asia kokea lämpöä ja rakkautta omia lähisukulaisia kohtaan jotka on tuntenut lapsesta asti, kuin täysin vieraita ihmisiä joiden kanssa pitäisi äkkiä leikkiä perhettä. Ei se ole siitä kiinni pelkästään onko itse tottunut rakkaudelliseen ilmapiiriin omassa lähisuvussaan. Oletko itse yhtä rakastava vaikka työkavereita kuin omaa perhettäsi kohtaan? Voi olla että ymmärtäisit tämän kunnolla vasta jos itse päätyisit äitipuoleksi. Tosi moni kamppailee uusperheissä hyvin vaikeiden tunteiden kanssa. Odotus voi olla että pitäisi rakastaa kuin omiaan mutta harva siihen pystyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on 4 omaa lasta ja 4 bonuslasta. Kaksi näistä omista on yhteisiä puolisoni kanssa. Kotona asuu vielä kuusi lasta, molempien esikoiset ovat jo muuttaneet omilleen.
Kokemuksesta kerron, että kun ne bonuslapset saapuu perheeseen, niin heidän arkiset tavat ja käyttäytyminen on täysin erilaista, kuin ”oman talon tavat”. Aivan kaiken joutuu opettamaan alusta.
Sen lisäksi tulee persoonallisuustekijät, joiden ymmärtäminen voi olla vaikeaa, kun niihin ei ole kasvanut lapsen mukana. On aivan eri asia kasvaa oman lapsen mukana oppien hyväksymään hänen heikkoutensa ja arvostamaan vahvuuksiaan, kuin yrittää rakastaa toisen lasta, jota et edes tunne ja joka ei muistuta mitään sinussa itsessäsi eikä puolisossasi.
Esimerkiksi meillä (=minun puolellani) on tapana arvostaa hiljaisuutta, itsenäistymistä, oma-aloitteisuutta, omatoimisuutta ja itse tekemistä. Minun lapseni ovat kaikki tällaisia. Bonuslapseni ovat tämän täysiä vastakohtia.
Esimerkki:
6-vuotias ei osannut tehdä itselleen voileipää vaan vinkui isosiskoaan (lapsi hänkin) tekemään. Samaan aikaan nuorimmaiseni hakee voileipäainekset jääkaapista vaikka ikää on vasta 2 vuotta. Ymmärtänette eron.
Bonuslasten perheessä isosisko joutui toimimaan äitinä pikkuveljilleen, vaikka veljet olivat jo 6 ja 10. Sotii täysin omia arvojani vastaan.
Meillä ei passata ketään ellei joku ole pahastu kipeä. Kaikki osallistuu tekemiseen ja hoitaa oman lääninsä, ikätasoisesti toki. Mutta se vei kauan ennenkuin pojat oppivat, ettei ole isosiskon asia passata heitä, kun he voi myös ite lämmittää ruokansa mikrossa!!
Lisäksi olen opettanut heidät kokkaamaan yksinkertaisia ruokia itse, ettei ruokailu ole siitä kiinni, onko koulun jälkeen jotain valmiina.
Bonuslapset ovat myös rikkoneet 15 lasia 16:sta. Eivät ole pyytäneet anteeksi. He ovat lisäksi rikkoneet mun ”loppuelämän astiastosta”, jota ei ole enää valmistettu 15 vuoteen, yli puolet. Oli astiasto 16:lle. Ja kun olen nähnyt miten he näitä lautasia ja laseja paiskoo koneeseen ja koneesta pois hyllylle, niin enempi tekis mieli antaa tukkapöllyä kuin alkaa rauhallisesti selittää sadannen kerran ettei ne ole mitään halpoja muovikulhoja, joita voi kohdella miten tahansa.
Melko lailla kaikki muutkin mun tavarat on rikottu, eikä he pidä omistaankaan huolta. Rakasta siinä sitten. Koita korvata kaikki se kasvatus mitä heillä selkeestikään ei ole, jossain järkevässä ajassa. Ja miksi? No ettei se välinpitämättömyys ja tavaroiden rikkominen jatku. Ei mulla ole varaa ostaa koko ajan uusia vaan sen takia ettei heitä kiinnosta tehdä omaa osuuttaan.
Välillä on vaikea erottaa mikä on kasvatuksen puutetta, mikä erilaista arvomaailmaa, mikä tyhmyyttä ja mikä välinpitämättömyyttä.
En haluaisi kauhistella, mutta kauhistelen silti. Olen ehkä itse kirjoittajan mielestä hirveä passaaja, mutta mielestäni 2-vuotiaan ei tarvitse osata tehdä itselleen voileipää. Vai oletko opettanut 2-vuotiasta koostamaan nämä diy-välipalansa lautasmallin mukaan ja eri värisiä kasviksia yhdistellen? Kuulostaa perheeltä, jossa pienetkin lapset tottuvat siihen, että kukaan ei auta. Jos suurin arvosi on itsenäisyys ja riippumattomuus, miksi ihmeessä tehdä lapsia? He tarvitsevat monenlaista apua ja tukea vielä pitkälle aikuisikään, vaikka ruuan mikrotus onnistuisikin. Ihmettelen myös termiä ”loppuelämän astiasto”. Onko se valmistettu takoraudasta, jos sen on tarkoitus kestää vielä vuosikymmeniä eteenpäin? Vinkkivitosena, että jos haluat jonkun hartaasti hilloamasi serviisin viedä hautaasi ehjänä, astiat säilytetään vitriinissä lasten ulottumattomissa ja tiskataan harvinaisten juhlatilaisuuksien jälkeen itse. Arkiastiat ovat käyttötavaraa. Jos bonuslapsesi ovat kuvailemasi kaltaisia kehityksessään jälkeen jääneitä astioita paiskovia villi-ihmisiä, ihmettelen että olet alun perinkään siihen junaan lähtenyt.
No minuakin lähinnä kauhistuttaa elää tällaisen astiastofriikin kanssa (käynti Ikeassa olisi jättänyt hermot lepoon). Lapset luultavasti pakotetaan hoitamaan tiskit koneeseen ja sitten ihmetellään jos vahinkoja sattuu kallisarvoisen astiaston kanssa. Joo, lasten pitäisi osata korjata tiskit koneeseen, mutta joskus itse koen paremmaksi, että laittaa tiskipöydälle, koska muuten saattaa käydä vahinkoja. Enkä todellakaan halua parivuotiasta mylläämään jääkaappia. Sinä tunnut olettavan muiden sopeutuvan tavoillesi, mutta et ole valmis joustamaan itse mistään.
Ja miten ihmeessä ihminen, joka omien sanojensa mukaan arvostaa hiljaisuutta ja itsenäisyyttä, piti hankkia kaksi lasta lisää talouteen, jossa oli jo yhteensä kuusi lasta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on ihmisessä hyvin syvällä biologiassa, että toisten lapset eivät tule ikinä tuntumaan ihan samalta kuin omat. Jos suhde onnistuu ja on pitkäikäinen, niin ehkä 10 vuodessa voi päästä aika lähelle jos kaikki menee nappiin.
Minusta se riittää, että yrittää luoda jonkinlaista suhdetta toisen lapsiin ja katsoo heitä huolehtivalla silmällä. Vähän liikaa vaadittu, että niistä tulisi jotenkin maagisesti omia.
No juu, tarkoitin että voi omalta osaltaan toteuttaa sosiaalista vanhemmuutta: lukea iltasatuja, opettaa hiihtämään, auttaa läksyissä jne. Koen, että hän on kyllä tosi kiintynyt lapsiini, esim. joka ilta toivottaa hyvät yöt ja sanoo rakastavansa. Lapset taas tekevät selvän eron sen välille, ketkä ovat heidän biologista perhettään ja ketkä eivät. Ymmärrän siis hyvin puolisoni lapsitoiveen. Samaan aikaan surettaa ajatus, jos biologisen lapsen saatuaan minun lapseni tulevat hänelle vähemmän tärkeiksi.
Onpa kyllä ilkeitä lapsia, miksi et opeta heitä kunnioittamaan miestäsi?