Uusi parisuhde ja lapset aikaisemmasta parisuhteesta - onko harvinaisuus löytää ihminen, joka kohtelee lapsia oikeasti kuin omiaan

Normaali ihminen osaa kyllä kohdella muidenKIN lapsia kuten omiaan, vaikka omia lapsia ei olisikaan.

Toki, kaikki ei voi tykätä kaikista mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen.

Kohdella toista kuten haluaisi itseään kohdeltavan, oli sitten lapsi tai aikuinen.

No tuskin lapseton on ainakaan sellainen. Jos ei halua omia lapsia, niin miksi pitäisi haluta muidenkaan lapsia?

Siis, että haluat vieraan ihmisen rakastavan sun lapsia? Mun mies ja lasten äiti ei tosiaankaan kaipaa mun osallistumista lasten elämään perusarkea kummemmin. Olen ystävällinen ja perheen aikuinen, mutta rakkauden kohdistan minun ja miehen yhteisiin lapsiin.

Toisen lapsi on aina toisen lapsi, näin omasta kokemuksesta. Elän siis "uusioperheessä", ja kyllä se vain on niin että en minä pidä lasta omanani, enkä tule varmaan ikinä pitämäänkään. Lisäksi minulle ei ole annettu kasvatusvelvollisuutta/oikeutta, ja sekin vaikuttaa asiaan. Eli olen itse tavallaan kuin ulkopuolisena tässä, ei lapsi. Eli voi tällainen toimiakin, kunhan lapsen vanhempi sitten myös ymmärtää, että se puolivanhempi ei ole lompakkona maksamassa hänen lapselleen asioita. Meillä on toistaiseksi onnistunut hyvin, eikä ole tulltu esim. rahasta kiistaa.

Olen taas täysin eri mieltä ensimmäisen vastaajan kanssa. Omat lapset ovat omia lapsia. Heihin suhtautuu aina eri tavalla ja eri lämmöllä kuin muiden lapsiin - vaikka kuinka niistä muistakin lapsista pitäisi.

On mielestäni täysin epärealistista odottaa että kukaan muu kuin lapsen oma vanhempi voisi suhtautua lapseen juuri samalla tavalla kuin se oma vanhempi.

Se ei tarkoita että välien tulisi olla huonot, päinvastoin, mutta on epärealistista odottaa samanlaista lämpöä kuin jota vanhemmalla on omaa lastaan kohtaan.

Miksi ihmeessä tämän pitäisi olla tavoite, varsinkaan jos toinen vanhempi on edelleen elossa ja mukana lasten elämässä?

Sä voit ap miettiä sitä niinkin, että jos sun kumppanilla olisi lapsia, niin rakastaisitko todella heitä täysin samalla tavalla kuin omiasi? Jos et voisi, miksi odotat sellaista toiselta?

Aika mahdottomuus. Naiset eivät juuri lainkaan siedä toisen naisen lapsia, miksi siis odottaa mieheltäkään sellaista?

Tyhmä kysymys. Tottakai se tunneside puuttuu, kun vasta on tutustuttu aikuisten kesken. Eikä sitä varsinaista lujaa tunnesidettä toisen lapseen ehkä koskaan synnykään, mikä ei toki tarkoita sitä, etteikö voisi osata kohdella lasta ystävällisesti ja edustaa hänelle turvallista aikuisuutta.

Aika epärealistiselta kuulostaa, ja hirveän paljon vaadittu siltä uudelta kumppanilta. Hän ei siis halunnut omia lapsia, mutta kuitenkin pitäisi rakastaa sun lapsiasi "kuin omiaan"? Vaikka lapsilla on molemmat vanhemmat olemassa ja elämässään mukana?

Eikö se riittäisi, että tulee kaikkien kanssa toimeen ja kohtelee kaikkia reilusti. Kiintymys muodostuu, jos on muodostuakseen.

Kun ydinperhe on hajonnut niin se on hajonnut. Jos lähtee leikkimään kotileikkiä jonkun kanssa ja sotkee lapsensa tähän, on syytä olla järki päässä ja silmät auki. Uusperheen dynamiikka toimii täysin eri tavalla kuin ydinperheen. Aloittaja ei kerro onko hän mies vai nainen, mutta sanoisin, että monet miehet onnistuvat näyttelemään melko hyvin mukavaa isäpuolta niin kauan kuin suhteessa on kaikki ok ja naiselta saa palveluja ja pildeä, mutta kun suhteessa on karikkoja niin good bye lapsipuolet - ja tämä on todella traumaattista lapsille, jotka ovat ehkä omalta puoleltaan sen kiintymyssuhteen muodostaneet siihen isähahmoon. Äitipuolet taas usein näyttävät herkemmin viileät tunteensa, ovat ehkä myös varauksellisempia antamaan kiintymyssuhteen kehittyä nopeasti (ehkä vastuullisuuden vuoksi, eivät halua traumatisoida lasta antamalla tämän kiinnittyä mahdollisesti turhaan), mutta jos sitten pitkässä juoksussa suhde osoittautuu kauan kestäväksi, ovat kyllä luotettavia oheishuoltajia, ja monesti suhde äitipuoleen jää lapselle kestäväksi vaikka parisuhde isän kanssa päättyisikin.

Minähän mietin tätä asiaa ja ounastelin, että välit tahtovat jäädä väkisinkin huomattavasti etäisimmiksi kuin mihin aikaisemmassa elämässä olen tottunut.

En sanonut, että tämä uusi heila kohtelisi lapsia huonosti - toimeen tosiaan tulevat, mutta varsinaista lämpöä ja tunnesidettä ei ole. Itse olen tainnut elämässäni siihen tottua tietystä kulmasta katsottuna.

Olen isosta perheestä ja meillä on äärettömän lämpimät ja läheiset välit sisarusten kesken. Meillä on muutenkin lähisuvun kanssa todella hyvät välit ja ollaan aina autettu toisiamme, jos joku on sitä tarvinnut. Ollaan puhuttu aina ummet ja lammet oikeista asioista vaikka edelliskerrasta olisikin aikaa. Olen kasvanut tällaisessa ympäristössä ja saanut aitoa rakkautta muiltakin kuin vanhemmiltani, mm. kummeilta, isovanhemmilta, serkuilta jne. Ehkä tämä hämärtää omaa ajatteluani, koska monet ei tämmöiseen ole tottuneet.

Vierailija kirjoitti:

Kun ydinperhe on hajonnut niin se on hajonnut. Jos lähtee leikkimään kotileikkiä jonkun kanssa ja sotkee lapsensa tähän, on syytä olla järki päässä ja silmät auki. Uusperheen dynamiikka toimii täysin eri tavalla kuin ydinperheen. Aloittaja ei kerro onko hän mies vai nainen, mutta sanoisin, että monet miehet onnistuvat näyttelemään melko hyvin mukavaa isäpuolta niin kauan kuin suhteessa on kaikki ok ja naiselta saa palveluja ja pildeä, mutta kun suhteessa on karikkoja niin good bye lapsipuolet - ja tämä on todella traumaattista lapsille, jotka ovat ehkä omalta puoleltaan sen kiintymyssuhteen muodostaneet siihen isähahmoon. Äitipuolet taas usein näyttävät herkemmin viileät tunteensa, ovat ehkä myös varauksellisempia antamaan kiintymyssuhteen kehittyä nopeasti (ehkä vastuullisuuden vuoksi, eivät halua traumatisoida lasta antamalla tämän kiinnittyä mahdollisesti turhaan), mutta jos sitten pitkässä juoksussa suhde osoittautuu kauan kestäväksi, ovat kyllä luotettavia oheishuoltajia, ja monesti suhde äitipuoleen jää lapselle kestäväksi vaikka parisuhde isän kanssa päättyisikin.

No kylläpä ne naiset sitten vain ovat tässäkin asiassa parempia! Loistavaa, siskot!

Vaadit liikoja. Olen uusperheen äitipuoli, miehellä on kaksi lasta ennestään ja odotan meidän ensimmäistä yhteistä. Olen kiintynyt ja jollain tavalla rakastankin miehen lapsia, mutta ei se ole sama asia, kuin tämä oma. Lapsilla on jo äiti, eivät he halua minusta äitiä äidin rinnalle ja kilpailemaan. Minulla on erilainen rooli. Olen kasvattaja, kyllä. Huolehdin ja hoivaan lapsia, lohdutan ja haluan heidän parastaan, mutta lapsetkin pitävät minut tietyllä tavalla etäämmällä, koska en ole heidän äitinsä ja se paikka on varattu nimenomaan äidille. Ja tottakai tämä etäisyys vaikuttaa omiin tunteisiini ja omaan kiintymykseen, että en voi rakastaa miehen lapsia samalla tavalla mitä omaani. Eikä tässä mitään väärää tai haitallista ole, en koskaan kohtelisi miehen lapsia huonosti, koska välitän heistä. Vaikkakin en ihan yhtä kiinteästi.

Hei Ap, ydinperhe meni eikä enää takaisin tule. Itsekin olen asiaa surrut kovastikin, mutta vähitellen sen hyväksynyt. Vaikka uusi kumppani olisi kuinka lapsirakas ja näkisi vaivaa hyvien suhteiden luomiseen, perhedynamiikka on täysin erilainen. Ainakin, jos lasten toinen vanhempi on edelleen aktiivisesti lasten elämässä mukana. Minun puolisoni on todella omistautunut perhe-elämälle, mutta hän ei ole lapsille ollenkaan samalla tavalla tärkeä kuin lasten isä. Hänen kanssaan leikitään ja hassutellaan, mutta tiukan paikan tullen äiti ja isä ovat ne, joille kerrotaan murheet ja joiden sylistä haetaan lohtua. Hän on myös lasten silmissä helposti ensimmäinen syntipukki, kun joku asia menee vikaan (esim. kuka unohti ostaa kaupasta asiaa x tai kenen vika oli, että myöhästyttiin paikasta y). Hän on viime aikoina alkanut puhua, että perheeseen mahtuisi vielä yksi lapsi. Eli hänkin kaipaa omaa biologista lasta, vaikka saa sosiaalista vanhemmuutta toteuttaa minun lasteni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Minähän mietin tätä asiaa ja ounastelin, että välit tahtovat jäädä väkisinkin huomattavasti etäisimmiksi kuin mihin aikaisemmassa elämässä olen tottunut.

En sanonut, että tämä uusi heila kohtelisi lapsia huonosti - toimeen tosiaan tulevat, mutta varsinaista lämpöä ja tunnesidettä ei ole. Itse olen tainnut elämässäni siihen tottua tietystä kulmasta katsottuna.

Olen isosta perheestä ja meillä on äärettömän lämpimät ja läheiset välit sisarusten kesken. Meillä on muutenkin lähisuvun kanssa todella hyvät välit ja ollaan aina autettu toisiamme, jos joku on sitä tarvinnut. Ollaan puhuttu aina ummet ja lammet oikeista asioista vaikka edelliskerrasta olisikin aikaa. Olen kasvanut tällaisessa ympäristössä ja saanut aitoa rakkautta muiltakin kuin vanhemmiltani, mm. kummeilta, isovanhemmilta, serkuilta jne. Ehkä tämä hämärtää omaa ajatteluani, koska monet ei tämmöiseen ole tottuneet.

Mutta silti. Sukulaiset ovat täysin eri asia kuin täysin uusi ihminen lasten elämään.

Vierailija kirjoitti:

Hei Ap, ydinperhe meni eikä enää takaisin tule. Itsekin olen asiaa surrut kovastikin, mutta vähitellen sen hyväksynyt. Vaikka uusi kumppani olisi kuinka lapsirakas ja näkisi vaivaa hyvien suhteiden luomiseen, perhedynamiikka on täysin erilainen. Ainakin, jos lasten toinen vanhempi on edelleen aktiivisesti lasten elämässä mukana. Minun puolisoni on todella omistautunut perhe-elämälle, mutta hän ei ole lapsille ollenkaan samalla tavalla tärkeä kuin lasten isä. Hänen kanssaan leikitään ja hassutellaan, mutta tiukan paikan tullen äiti ja isä ovat ne, joille kerrotaan murheet ja joiden sylistä haetaan lohtua. Hän on myös lasten silmissä helposti ensimmäinen syntipukki, kun joku asia menee vikaan (esim. kuka unohti ostaa kaupasta asiaa x tai kenen vika oli, että myöhästyttiin paikasta y). Hän on viime aikoina alkanut puhua, että perheeseen mahtuisi vielä yksi lapsi. Eli hänkin kaipaa omaa biologista lasta, vaikka saa sosiaalista vanhemmuutta toteuttaa minun lasteni kanssa.

Eihän saa, juurihan selitit ettei hän ole lapsille samalla tavalla tärkeä kuin oikea isä. 

Minulla on 4 omaa lasta ja 4 bonuslasta. Kaksi näistä omista on yhteisiä puolisoni kanssa. Kotona asuu vielä kuusi lasta, molempien esikoiset ovat jo muuttaneet omilleen.

Kokemuksesta kerron, että kun ne bonuslapset saapuu perheeseen, niin heidän arkiset tavat ja käyttäytyminen on täysin erilaista, kuin ”oman talon tavat”. Aivan kaiken joutuu opettamaan alusta.

Sen lisäksi tulee persoonallisuustekijät, joiden ymmärtäminen voi olla vaikeaa, kun niihin ei ole kasvanut lapsen mukana. On aivan eri asia kasvaa oman lapsen mukana oppien hyväksymään hänen heikkoutensa ja arvostamaan vahvuuksiaan, kuin yrittää rakastaa toisen lasta, jota et edes tunne ja joka ei muistuta mitään sinussa itsessäsi eikä puolisossasi.

Esimerkiksi meillä (=minun puolellani) on tapana arvostaa hiljaisuutta, itsenäistymistä, oma-aloitteisuutta, omatoimisuutta ja itse tekemistä. Minun lapseni ovat kaikki tällaisia. Bonuslapseni ovat tämän täysiä vastakohtia.

Esimerkki:

6-vuotias ei osannut tehdä itselleen voileipää vaan vinkui isosiskoaan (lapsi hänkin) tekemään. Samaan aikaan nuorimmaiseni hakee voileipäainekset jääkaapista vaikka ikää on vasta 2 vuotta. Ymmärtänette eron.

Bonuslasten perheessä isosisko joutui toimimaan äitinä pikkuveljilleen, vaikka veljet olivat jo 6 ja 10. Sotii täysin omia arvojani vastaan.

Meillä ei passata ketään ellei joku ole pahastu kipeä. Kaikki osallistuu tekemiseen ja hoitaa oman lääninsä, ikätasoisesti toki. Mutta se vei kauan ennenkuin pojat oppivat, ettei ole isosiskon asia passata heitä, kun he voi myös ite lämmittää ruokansa mikrossa!!

Lisäksi olen opettanut heidät kokkaamaan yksinkertaisia ruokia itse, ettei ruokailu ole siitä kiinni, onko koulun jälkeen jotain valmiina.

Bonuslapset ovat myös rikkoneet 15 lasia 16:sta. Eivät ole pyytäneet anteeksi. He ovat lisäksi rikkoneet mun ”loppuelämän astiastosta”, jota ei ole enää valmistettu 15 vuoteen, yli puolet. Oli astiasto 16:lle. Ja kun olen nähnyt miten he näitä lautasia ja laseja paiskoo koneeseen ja koneesta pois hyllylle, niin enempi tekis mieli antaa tukkapöllyä kuin alkaa rauhallisesti selittää sadannen kerran ettei ne ole mitään halpoja muovikulhoja, joita voi kohdella miten tahansa.

Melko lailla kaikki muutkin mun tavarat on rikottu, eikä he pidä omistaankaan huolta. Rakasta siinä sitten. Koita korvata kaikki se kasvatus mitä heillä selkeestikään ei ole, jossain järkevässä ajassa. Ja miksi? No ettei se välinpitämättömyys ja tavaroiden rikkominen jatku. Ei mulla ole varaa ostaa koko ajan uusia vaan sen takia ettei heitä kiinnosta tehdä omaa osuuttaan.

Välillä on vaikea erottaa mikä on kasvatuksen puutetta, mikä erilaista arvomaailmaa, mikä tyhmyyttä ja mikä välinpitämättömyyttä.

lpset on ihq

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei Ap, ydinperhe meni eikä enää takaisin tule. Itsekin olen asiaa surrut kovastikin, mutta vähitellen sen hyväksynyt. Vaikka uusi kumppani olisi kuinka lapsirakas ja näkisi vaivaa hyvien suhteiden luomiseen, perhedynamiikka on täysin erilainen. Ainakin, jos lasten toinen vanhempi on edelleen aktiivisesti lasten elämässä mukana. Minun puolisoni on todella omistautunut perhe-elämälle, mutta hän ei ole lapsille ollenkaan samalla tavalla tärkeä kuin lasten isä. Hänen kanssaan leikitään ja hassutellaan, mutta tiukan paikan tullen äiti ja isä ovat ne, joille kerrotaan murheet ja joiden sylistä haetaan lohtua. Hän on myös lasten silmissä helposti ensimmäinen syntipukki, kun joku asia menee vikaan (esim. kuka unohti ostaa kaupasta asiaa x tai kenen vika oli, että myöhästyttiin paikasta y). Hän on viime aikoina alkanut puhua, että perheeseen mahtuisi vielä yksi lapsi. Eli hänkin kaipaa omaa biologista lasta, vaikka saa sosiaalista vanhemmuutta toteuttaa minun lasteni kanssa.

Eihän saa, juurihan selitit ettei hän ole lapsille samalla tavalla tärkeä kuin oikea isä. 

No juu, tarkoitin että voi omalta osaltaan toteuttaa sosiaalista vanhemmuutta: lukea iltasatuja, opettaa hiihtämään, auttaa läksyissä jne. Koen, että hän on kyllä tosi kiintynyt lapsiini, esim. joka ilta toivottaa hyvät yöt ja sanoo rakastavansa. Lapset taas tekevät selvän eron sen välille, ketkä ovat heidän biologista perhettään ja ketkä eivät. Ymmärrän siis hyvin puolisoni lapsitoiveen. Samaan aikaan surettaa ajatus, jos biologisen lapsen saatuaan minun lapseni tulevat hänelle vähemmän tärkeiksi.