Lue keskustelun säännöt.
Jos kävisit terapiassa, näkisitkö kavereitasi?
20.02.2022 |
Luulisi, että silloin ei todellakaan halua tavata ketään.
Kommentit (13)
Hä? Kyllä tapasin kavereitani kolmen terapiavuoden aikana. Se on osaltaan tärkeääkin, että elämässä tulee terapian aikana erilaisia vuorovaikutustilanteita, ylä- ja alamäkiä ja ristiriitoja, että pääsee analysoimaan ajatusmallejaan ja käyttäytymistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tietenkään. Mielisairaudet on kohdattava yksinään. Niistä ei saa puhua kenellekään. Piste.
Niinpä. Toisessa ketjussa joku sanoi käyvänsä terapiassa ravaavan puolituttunsa luona. Aivan outo asetelma minusta. Puolitutun luona ei ensinnäkään käydä, ja toisekseen miksi kävisi terapiassa käyvän ihmisen luona.
Ai, että olisi (sen parikymmentä vuotta mitä vietti psykiatrian asiakkaana) ollut täysin yksin koko ajan? Olisiko sekään nyt ihan tervettä ollut?
Mun terapeutin ohje on, että vietän muun ajan olihuoneen komerossa piilossa. Terapia ei muuten toimi. Kaks vuotta vetää helposti näin.
Juu. Ei se terapia niin paljon aikaa sentään vie.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nää terapian aikana, siellä on vaan asianosaiset. Ennen sitä tai sen jälkeen voidaan nähdä. Tai jonain toisena päivänä.
Tietenkin tapa(i)sin. Terapiaan joutumisen syyllinen oli äitini, eivät ystäväni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun masennuin lakkaasin tapaamasta ystäviäni, häpesin tilannetta niin paljon. Eli en nähnyt ketään kun kävin terapiassa. Enkä näe enää sen jälkeenkään koska minulla ei ole enää ystäviä niin monen vuoden eristyneisyyden jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin tapa(i)sin. Terapiaan joutumisen syyllinen oli äitini, eivät ystäväni.
Minulla taas terapian tarve johtui täysin aikuisesta tyttärestäni ja hänen puolisiosta,jonka lähellä olevat ihmiset jeesuksen morsian kirkosta.Varmasti vakikutti tuo uskonto heidän käytöksensä, halitsevana alistava minuun,kirkosta eroneena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
0/5 Kävin terapiassa 3 vuotta, jona aikana kävin töissä, matkustelin ystävien kanssa, solmin parisuhteen ja tulin raskaaksi samalla kun toivuin masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä ja sairastin syövän.
Vierailija kirjoitti:
Kun masennuin lakkaasin tapaamasta ystäviäni, häpesin tilannetta niin paljon. Eli en nähnyt ketään kun kävin terapiassa. Enkä näe enää sen jälkeenkään koska minulla ei ole enää ystäviä niin monen vuoden eristyneisyyden jälkeen.
Mulla sama. Tai en ehkä hävennyt masennustani, mutta sitä kyllä, etten pystynyt voittamaan sitä ja ajattelin olevani jotenkin paha, koska voinkin huonosti. En jaksanut pitää ystäviini yhteyttä, koin, että ystävyys oli pystyssä kivan tekemisen merkeissä, eikä toisen surkeuden.
En kaipaa entisiä ystäviäni, ennemminkin isomman surettaa, etten ole kyennyt solmimaan uusia, läheisiä ystävyyssuhteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olenkohan poikkeus. Minä toimin ystävieni henkisenä tukena ja tsempparina, aikana jolloin kävin itse terapiassa vaikean lapsuuteni vuoksi. Pystyin silti olemaan hyvä ystävä muille ja kuormittamatta ystäviäni kun kävin omia asioitani läpi. Toki parhaalle ystävälle sain purkaa omiakin huolia, mutta tasapuolisesti, toimin myös kuuntelijana.
Ei terapiassa käyminen tee ihmisestä huonompaa ystävää, hänhän koittaa työstää itseään ja omia haavojaan. Toki pitää muistaa että jos terapiassa käyvä ystävä purkaa liikaa sinulle niin voi ottaa etäisyyttä ajoittain, mutten suosittele hylkäämään vaikeassa tilanteessa olevaa ystävää.
Poikkeuksena jos ystävä vain kuormittaa eikä arvosta sinua niin voi ollakin hyvä sellaiseen kaveriin laittaa välit poikki, koska ystävyys pitää olla molemminpuolista vaikka olisikin vaikea tilanne.
Terapia toimiikin paremmin jos sinulla on ystäviä joiden avulla saa välillä muutakin ajateltavaa kuin viikoittaiset käynnit.
Ystävät ovat voimavara vaikeina hetkinä, äjä jää tai jätä toista yksin.
En tietenkään. Mielisairaudet on kohdattava yksinään. Niistä ei saa puhua kenellekään. Piste.