Poika armeijassa, nyt vasta olen jotenkin oikeasti tajunnut asiaa, hirvittää

Siis tokihan aiemminkin olen tiennyt mitä varten armeija on, ja mitä siellä opetellaan. Ja pidän toki maanpuolustusta hyvänä asiana, ja olen ylpeä että poikani halusi armeijaan. Olen myös huojentunut siitä, että hän tuntuu tykkäävän armeijasta, on sopeutunut ja pärjää siellä.

On alkanut vaan jotenkin iskostua oikeasti tajuntaan sen asian... hmm.. mikä sana olisi sopiva.. No hirvittävyys, että todella, minun lastani opetetaan toimimaan sodassa. Tap pamaan, ja toisaalta taas auttamaan esim. luodista haavoittunutta sotilastoveriaan.

Myös se, että näen kuinka rankkaa on ollut, poika on ollut todella väsynyt lomilla, on laihtunut lyhyessä ajassa 10 kg, vaikka oli ihan normaalipainoinen armeijaan mennessään. Selkä- ja hartiakipuja rinkan ja varusteiden kannosta, jalat kipeät, paleltuneet sormet. Sekä huuli halki jostain harjoituksesta.

Kertoi myös kuinka jotkut harjoitukset aiheuttavat siis ihan kunnon kipuakin.

Jotenkin iskostui nyt sekin, miten hirveää on oikeasti mahtanut olla menneinä vuosina niillä äideillä, jotka joutuivat poikansa lähettämään rintamalle, oikeaan sotaan. Kun minä täällä jo olen sydän syrjällään pelkästä armeijasta, jossa nyt ei tarvitse sentäs mitään hengenmenetystä pelätä...

(ja joo, lienen pullamössöäiti, senkun nauratte jos naurattaa. 😅 Kunhan nyt teki mieli johonkin mietteensä purkaa.)