Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Ex-uskovainen ja lasten kasvatus
04.07.2015 |
Olipa vaikea otsikoida tämä muuten. Pahoittelen vähän epämediaseksikästä muotoilua ja tämän viestin pituutta. Minun on pakko saada purkaa sydäntäni jotenkin.
Minä tulin uskoon jo lapsena. Perheeni oli tapakristittyjä: isoäiti opetti iltarukouksen ja kävin seurakunnan kerhossa vuoden noin neljävuotiaana, kun äitini oli kotona pikkusiskoni vauva-ajan, mutta ei sen kummempaa. Jostain se usko kuitenkin sai alkunsa, ja rukoilin pitkään salaa iltarukouksia yms., koska en halunnut vanhempieni suuttuvan (tuskinpa olisivat suuttuneet, mutta lapsen ajatukset ovat kummallisia) tai Jumalan pettyvän. Vuosien varrella vakaumukseni vahvistui vahvistumistaan ja riparin jälkeen olin ihan totaalisen täysin sekopäisen uskossa. Elämä oli ihanan mustavalkoista ja tiesin kaikesta kaiken. Olin oikein kiltti teini, hyvä - ja äärimmäisen konservatiivinen! - uskovainen ja sitä rataa. Esiaviollinen seksi oli kauhistus ja niin edelleen.
Tätä vaihetta jatkui suunnilleen siihen asti, että muutin opiskelemaan yliopistoon ja siinä samalla pois kotoa. Liekö syy ollut tuo muutoksen ja äkillisen "aikuistumisen" mukanaan tuoma jonkinlainen shokki, mutta aloin etääntyä paitsi kirkosta (uusi kotiseurakuntani ei ollut kovin aktiivinen enkä tuntenut oloani kotoisaksi yliopiston uskispiireissä) myös uskostani. Aika tasan vuosi opiskelupaikkakunnalle muuton jälkeen menetin neitsyyteni silloiselle poikaystävälleni, en enää jaksanut lukea Raamattua kuin satunnaisesti ja niin edelleen. Synnintuskat olivat kamalat, ja uskoni liekki jaksoi silti palaa kirkkaana aina ajoittain, jos kamala kielikuva sallitaan. Aioin vakaasti löytää uskovan puolison ja elää elämäni onnellisena loppuun asti hänen kanssaan. Opintojeni loppusuoralla tapasin mukavan nuoren miehen, joka tosin oli agnostikko, muutin hänen kanssaan yhteen (ennen papin aamenta!) ja naimisiin mennessämme odotin jo esikoistamme. Synnintuskat olivat edelleen kamalat, ja pahimmillaan olin hyvinkin masentunut. (Tämä tosin diagnosoitiin synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi.)
Tästä kaikesta on nyt jo vuosia, ja uskoni on jollain tapaa pysynyt mukana. Lapsemme (tuo jo mainittu esikoinen ja hänen kaksospikkusiskonsa) on kastettu ja esikoinen on käynyt seurakunnan kerhoa pari vuotta, kun olin kaksosten kanssa kotona. Olen lukenut lapsien kanssa iltarukoukset ja Lasten Raamattua ahkerasti, olen laulanut maankorvessakulkevi ja jumalankämmenelläeipelkäälintunen ja muita vastaavia iloisena siitä, että saan siirtää vakaumukseni lapsilleni. Olen käynyt kirkossa messussa mm. Luther-säätiöllä ehkä kerran kuukaudessa, lastenmessuissa järjestään.
Tai näin se suunnilleen meni, kunnes sitten tajusin, että en minä usko Jumalaan. En ole uskonut enää vuosiin. Uskonnollisuuteni on ollut vain piinttynyt tapa, uskoa minulla ei ole ollut tippaakaan.
Masennuin melko pahasti tämän oivalluksen tehtyäni ja jouduin olemaan töistäkin pois muutaman viikon. (Anteeksi kaikki te, joille olen selkänne takana pyöritellyt silmiäni luullessani, että masennus on laiskuutta!) Yritin päästä takaisin Jumalan yhteyteen: luin Raamattua, rukoilin niin, että sormeni olivat krampata, kävin kirkossa, etsin seurakuntayhteyttä muualtakin, kävin sielunhoidollisia keskusteluja useamman papin ja pastorin kanssa, ja masennuin jatkuvasti vain pahemmin. Lopulta ymmärsin, että en voi pakottaa itseäni uskomaan. Eikä minun ole pakko uskoa ollakseni hyvä ihminen. Tästä oivalluksesta alkoi paranemiseni. Erosin kirkosta keväällä, muutama kuukausi tämän toisen oivallukseni jälkeen, ja nyt nautin elämästäni jossain ateismin ja uuspakanuuden välillä. (Se, mihin nykyään uskon tai en usko, ei sinänsä liity tähän mitenkään, joten ei siitä sen enempää.)
Onkohan kukaan jaksanut lukea tänne saakka? :D Vasta nyt pääsen nimittäin itse aiheeseen.
Esikoiseni, loppuvuonna kuusi vuotta täyttävä ja pian eskarin aloittava pieni ihminen, on kasvatettu kristillisin periaattein ja kristilliseen oppiin, ja hänellä on kaunis lapsenusko. Nyt, kun en enää itse usko, on edessäni aikamoinen tenkkapoo. Miten selittää lapselle, että äiti ei enää usko Jeesukseen eikä siksi tahtoisi keskustella asiasta? Tai ylipäätään käsitellä asiaa siis? Tähän asti olen vain korvannut iltarukoukset runoilla ja laulanut ei-kristillisiä lauluja, mutta viimeistään jouluna lienee edessäni vähän vaikeampia keskusteluja. Osaako kukaan antaa minkäänlaisia vinkkejä?
(Surku)hupaisintahan tässä kaikessa on, että agnostikko-ateistimieheni kanssa sovimme jo ennen esikoisen syntymää, että lapsemme saavat sitten itse päättää, mihin uskovat, vaikka heidät vauvoina kastettiinkin, koska se oli minulle niin tärkeää. En siis tietenkään vieläkään tahdo varsinaisesti alkaa käännyttää lastani ateismiin, jos ilmaus sallitaan, mutta kristinuskon asioista ja opeista puhuminen tuntuu tässä nykyisessä, vielä keskeneräisen paranemisen tilassani suunnilleen samalta kuin suolan ripotteleminen avohaavoihin.
Kylläpä helpotti tämä avautuminen. Kiitos tästä mahdollisuudesta, AV! <3
Kommentit (54)
[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 21:32"]
Rukoilen puolestasi. Kunpa Suuri Jumala, Rakas Taivaallinen Isämme ottaisi Sinut, ap, pian taas varjelukseensa. Älä antaudu maailmalle vaan jaksa rukoilla.
[/quote]
Antauduin jo. :) Mutta rukoile ihmeessä, jos se sinun oloasi helpottaa.
Niin ja jos joku ihmettelee, miksi murehdin vain esikoisestani, pienemmät ovat vasta kaksivuotiaita eivätkä siis ole aivan yhtä hyvin "mukana" näissä jutuissa. Esikoinen sen sijaan on niin iso, että varmasti esim. jouluna muistaa, että ne ovat Jeesuksen synttärit jne.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri luin Raamatusta kohdan joka säväytti.
Sefanja 3 luku 1-2 jakeet
15 luku
"--lähestynyt Jumalaansa--"
"--ei tarvitse sinun enää onnettomuutta nähdä--"
Pelon tunne ankarasta Jumalasta on itselläkin joskus ollut. Ole vapaa, säännöt ihmisten keksimiä.
Maallinen nielaisee joskus mutta en ole unohtanut milloinkaan olla kiitollinen. Jumala tahtoo me ylistämme mielellämme.
Minkä ikäinen olet? Elämänkaaripsykologiassa puhutaan ns 28 vuoden portista, jolloin suunnilleen tuossa iässä ihminen saattaa todella vahvastikin kääntää kelkkansa aivan eri suuntaan kuin se oli ennen.
Minusta sinun ei kannata hötkyillä. Koita elää miettimättä uskon asioita. Älä missään nimessä riistä lapsiltasi lapsenuskoa. Se tuo niin paljon turvaa. Itse uskovaisena unohdin opettaa omille iltarukouksenkin ja muutenkin kasvattaa uskoon. Oli niin vaikeaa elämässä. Nykyään kun olen liberaalimpi, juttelemme paljonkin uskon asioista. Itse aikoinaan tein ratkaisun, etten kaatanut lapsiani. Menevät sitten kasteelle kun/jos haluavat. Miksi kastaa uskoon, jota ei ole itse valinnut. Tosin tyttärelleni tuli pelkotiloja kun koulussa oli sanottu, että kasteessa otetaan Jumalan lapseksi, eikö hän nyt sitten ole. Käytiin pitkiä keskusteluja.
Sinun hengellinen taustasi on ollut aika hard corea, Luther-säätiö tiukimmasta päästä. Voit elämäsi aikana löytää armollisemman ja levollisemman uskon. Mun mielestä lapsia ei tarvi kasvattaa mihinkään uskoon tai ei uskoon. Jos kyselevät, selitä mitä nyt ajattelet ja voit ihan kertoa, mitä ennen ajattelit. Mutta älä vie lapsilta luontaista lapsen uskoa. Mutta se pysyy ilman noita laulujakin. No stress.
[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 21:44"]
Juuri luin Raamatusta kohdan joka säväytti.
Sefanja 3 luku 1-2 jakeet
15 luku
"--lähestynyt Jumalaansa--"
"--ei tarvitse sinun enää onnettomuutta nähdä--"
Pelon tunne ankarasta Jumalasta on itselläkin joskus ollut. Ole vapaa, säännöt ihmisten keksimiä.
Maallinen nielaisee joskus mutta en ole unohtanut milloinkaan olla kiitollinen. Jumala tahtoo me ylistämme mielellämme.
[/quote]
Minä en ole koskaan varsinaisesti pelännyt "ankaraa Jumalaa", vaan luottanut siihen, että Kristuksen sovitustyö peittää minunkin syntini. Toki ole kunniottanut-pelännyt siis, jos ymmärrät eron.
En kyllä oikein ymmärrä, miten tämä liittyi aloitukseeni muutoin kuin sen suhteen, että uskosta ja Jumalasta puhumme molemmat, mutta ei se mitään. Kiva, että sinäkin pääsit purkamaan sydäntäsi. :)
Ap.
[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 21:46"]
Minkä ikäinen olet? Elämänkaaripsykologiassa puhutaan ns 28 vuoden portista, jolloin suunnilleen tuossa iässä ihminen saattaa todella vahvastikin kääntää kelkkansa aivan eri suuntaan kuin se oli ennen. Minusta sinun ei kannata hötkyillä. Koita elää miettimättä uskon asioita. Älä missään nimessä riistä lapsiltasi lapsenuskoa. Se tuo niin paljon turvaa. Itse uskovaisena unohdin opettaa omille iltarukouksenkin ja muutenkin kasvattaa uskoon. Oli niin vaikeaa elämässä. Nykyään kun olen liberaalimpi, juttelemme paljonkin uskon asioista. Itse aikoinaan tein ratkaisun, etten kaatanut lapsiani. Menevät sitten kasteelle kun/jos haluavat. Miksi kastaa uskoon, jota ei ole itse valinnut. Tosin tyttärelleni tuli pelkotiloja kun koulussa oli sanottu, että kasteessa otetaan Jumalan lapseksi, eikö hän nyt sitten ole. Käytiin pitkiä keskusteluja. Sinun hengellinen taustasi on ollut aika hard corea, Luther-säätiö tiukimmasta päästä. Voit elämäsi aikana löytää armollisemman ja levollisemman uskon. Mun mielestä lapsia ei tarvi kasvattaa mihinkään uskoon tai ei uskoon. Jos kyselevät, selitä mitä nyt ajattelet ja voit ihan kertoa, mitä ennen ajattelit. Mutta älä vie lapsilta luontaista lapsen uskoa. Mutta se pysyy ilman noita laulujakin. No stress.
[/quote]
Täytin viime kuussa 30, eli sinänsä tuo 28 vuoden portti voisi minuun ehkä päteäkin. Kaksi vuotta sitten juoksin kodin (ja esikoisen) ja sairaalan (ja vastasyntyneiden tehon ja tarkkailun) väliä niin, että tällaiset kriiseilyt saattoivat unohtua. :)
Kiitos asiallisesta ja ihan oikeasti avuliaasta vastauksestasi! :) En missään nimessä tahdo lapsilta uskoa riistää, enkä toisaalta sulje täysin pois sitäkään, ettenkö itsekin joskus palaisi kristinuskon piiriin. Nyt jälkimmäinen ajatus vain tuntuu kovin epätodennäköiseltä. On vain niin vaikeaa vastata lapsen kysymyksiin esim. kuoleman jälkeisestä elämästä ja enkeleistä, kun se kristinuskon tarjoama vastaus ei enää tunnu uskottavalta, jos tiedät, mitä ajan takaa. "Vanhojen kaiveleminen" ts. kristinuskon opin käsitteleminen tuntuu lähes fyysisesti kivuliaalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa auttaa kysymyksessäsi mutta kirjoitat hybin. Onko sulla joku blogi jossain? Perusta jos ei ole!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kunhan pohdin synnintuntoa omalta kohdaltani, oliko se opittua vai Jumalasta. Uskoin tuon Sanan kohdan olleen sopiva nykyhetkeen.
Tietty eri asia joka on ollut uskonyhteisössä kauan.
[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 21:55"]
En osaa auttaa kysymyksessäsi mutta kirjoitat hybin. Onko sulla joku blogi jossain? Perusta jos ei ole!
[/quote]
Hih, kiitos. Ei ole. En pidä itseäni blogityyppinä. Muutamaa luen, mutta en tahdo omaa saati lasteni nassuja internetiin latailla. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 21:57"]
Kunhan pohdin synnintuntoa omalta kohdaltani, oliko se opittua vai Jumalasta. Uskoin tuon Sanan kohdan olleen sopiva nykyhetkeen.
Tietty eri asia joka on ollut uskonyhteisössä kauan.
[/quote]
Lienet kommentoija nro 4. :) Kiitos selvennyksestä! Opittujen ja Jumalasta tulevien käytösmallien ero on ajoittain häilyvä, mutta ymmärrän nyt pointtisi.
Ap. (joka oli myös hihittelevä nro 11)
Uskossa oleminen on paljon enemmän kuin kädet verillä rukoileminen epävarmuudessa siitä kuuleko Jumala. Paljon parempaa kuin tiettyjen kaavojen noudattaminen. Parhaimmillaan usko on hyvin henkilökohtaista yhteyttä Jeesukseen, jota ei voi opiskella, mutta jonka voi saada aidolla sydämen halulla lähestyä Jumalaa. Ja kohdata Jumala rakastavana isänä joka pitää huolta omista lapsistaan, ja haluaa avata ymmärrystä näkemään totuus joka vapauttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 21:52"][quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 21:46"]
Minkä ikäinen olet? Elämänkaaripsykologiassa puhutaan ns 28 vuoden portista, jolloin suunnilleen tuossa iässä ihminen saattaa todella vahvastikin kääntää kelkkansa aivan eri suuntaan kuin se oli ennen. Minusta sinun ei kannata hötkyillä. Koita elää miettimättä uskon asioita. Älä missään nimessä riistä lapsiltasi lapsenuskoa. Se tuo niin paljon turvaa. Itse uskovaisena unohdin opettaa omille iltarukouksenkin ja muutenkin kasvattaa uskoon. Oli niin vaikeaa elämässä. Nykyään kun olen liberaalimpi, juttelemme paljonkin uskon asioista. Itse aikoinaan tein ratkaisun, etten kaatanut lapsiani. Menevät sitten kasteelle kun/jos haluavat. Miksi kastaa uskoon, jota ei ole itse valinnut. Tosin tyttärelleni tuli pelkotiloja kun koulussa oli sanottu, että kasteessa otetaan Jumalan lapseksi, eikö hän nyt sitten ole. Käytiin pitkiä keskusteluja. Sinun hengellinen taustasi on ollut aika hard corea, Luther-säätiö tiukimmasta päästä. Voit elämäsi aikana löytää armollisemman ja levollisemman uskon. Mun mielestä lapsia ei tarvi kasvattaa mihinkään uskoon tai ei uskoon. Jos kyselevät, selitä mitä nyt ajattelet ja voit ihan kertoa, mitä ennen ajattelit. Mutta älä vie lapsilta luontaista lapsen uskoa. Mutta se pysyy ilman noita laulujakin. No stress.
[/quote]
Täytin viime kuussa 30, eli sinänsä tuo 28 vuoden portti voisi minuun ehkä päteäkin. Kaksi vuotta sitten juoksin kodin (ja esikoisen) ja sairaalan (ja vastasyntyneiden tehon ja tarkkailun) väliä niin, että tällaiset kriiseilyt saattoivat unohtua. :)
Kiitos asiallisesta ja ihan oikeasti avuliaasta vastauksestasi! :) En missään nimessä tahdo lapsilta uskoa riistää, enkä toisaalta sulje täysin pois sitäkään, ettenkö itsekin joskus palaisi kristinuskon piiriin. Nyt jälkimmäinen ajatus vain tuntuu kovin epätodennäköiseltä. On vain niin vaikeaa vastata lapsen kysymyksiin esim. kuoleman jälkeisestä elämästä ja enkeleistä, kun se kristinuskon tarjoama vastaus ei enää tunnu uskottavalta, jos tiedät, mitä ajan takaa. "Vanhojen kaiveleminen" ts. kristinuskon opin käsitteleminen tuntuu lähes fyysisesti kivuliaalta.
[/quote]
Kyllä lapselle voi sanoa, ettei tiedä, mutta kertoa, mitä itse ajattelee. Minun henk koht mielestä sellainen "tapaluterilainen" vastaili on lapselle turvallista eli Jumala rakastaa, suojelee, on taivas, enkeleitä. Nämä eivät mielestäni kumminkaan tyrkytä uskomaan, kun ei paasaa, että pitää tulla uskoon, tehdä parannus jne. Näitä asioita lapset voivat kasvaessaan pohtia rippikoulussa tai vaikka prometheus-leirillä.
. Itse yhteen aikaan väsymiseen asti sain käydä "kuka pääsee taivaaseen kuka joutuu helvettiin"-keskusteluja. Itse olen ihan sanonut, että kun uskoo Jeesukseen, pääsee taivaaseen, mutta Jumala haluaa että kaikki pääsee emmekä voi tietää kuka uskoo sydämessä ja kuka ei. Ja olen sanonut, että pienikin usko riittää ja jos ei pysty uskoa, niin ei Jumala siitä suutu vaan haluaa ottaa taivaaseen. Lopulta lukemattomien keskustelujen jälkeen sanoun, että vaan tosi pahat ihmiset, kuten murhaajat ja pahat rosvot ja Hitler joutuvat helvettiin, mutta hekin voi pyytää anteeksi.
Tsemii tuleviin lukemattomiin keskusteluihin :D Meillä niitä riittää. Tosin sanottakoon, että lapseni ovat saaneet laajimman uskonnonopetuksensa Simpsoneista :D . Mutta elämä kantaa, luotetaan meidän lapsiin, että he löytävät vastauksensa ilman meidän vanhempien huonoja ohjeitakin. Pääasia, että varjelemme heitä menemästä fundamentalismiin tai johonkin äärikarismariaan. Tosin me voimme tehdä sen vain tietyn ajan, yläastelaisia on jo väärin kieltää. Silloin on vain iloittava, että no eivät ainakaan ryyppää, sekoile poikien kanssa tai tule teininä raskaaksi. Elämä vie. Terv se joka tuon kirjoitti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 22:06"]
Uskossa oleminen on paljon enemmän kuin kädet verillä rukoileminen epävarmuudessa siitä kuuleko Jumala. Paljon parempaa kuin tiettyjen kaavojen noudattaminen. Parhaimmillaan usko on hyvin henkilökohtaista yhteyttä Jeesukseen, jota ei voi opiskella, mutta jonka voi saada aidolla sydämen halulla lähestyä Jumalaa. Ja kohdata Jumala rakastavana isänä joka pitää huolta omista lapsistaan, ja haluaa avata ymmärrystä näkemään totuus joka vapauttaa.
[/quote]
Näin on. Ja tässä on ongelmani: juuri tätä yhteyttä Jumalaan (mihinkään hänen persoonaansa) minulla ei ole vuosiin ollut. Tämän tajuaminen oli järkytys: suuri osa elämästäni, jättimäinen osa identiteetistäni, rakentui tyhjien eleiden ja sisällöttömien rituaalien varaan. Pyrin kaikin keinoin löytämään tuon yhteyden uudestaan ja kuukausien ajan toivoin sitä enemmän kuin mitään muuta. Olin valmis uhraamaan avioliittoni (vaikka avioerot olivat mielestäni kauhistus - enkä vieläkään niitä isommin fanita), urani, aivan kaiken, jos niillä keinoin saisin taas uskoa, saisin taas uskon.
Lopulta ymmärsin, että minä voin olla hyvä ihminen, vaikka en olisi kristitty. Ymmärsin, että minä olen tärkeä, että elämälläni on sisältöä ja että minä olen tosiaan minä, vaikka minulla ei olisi uskoa Tämän hyväksyminen vei aikansa, mutta siitä alkoi paranemiseni.
Ap.
[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 22:10"]
[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 21:52"][quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 21:46"] Minkä ikäinen olet? Elämänkaaripsykologiassa puhutaan ns 28 vuoden portista, jolloin suunnilleen tuossa iässä ihminen saattaa todella vahvastikin kääntää kelkkansa aivan eri suuntaan kuin se oli ennen. Minusta sinun ei kannata hötkyillä. Koita elää miettimättä uskon asioita. Älä missään nimessä riistä lapsiltasi lapsenuskoa. Se tuo niin paljon turvaa. Itse uskovaisena unohdin opettaa omille iltarukouksenkin ja muutenkin kasvattaa uskoon. Oli niin vaikeaa elämässä. Nykyään kun olen liberaalimpi, juttelemme paljonkin uskon asioista. Itse aikoinaan tein ratkaisun, etten kaatanut lapsiani. Menevät sitten kasteelle kun/jos haluavat. Miksi kastaa uskoon, jota ei ole itse valinnut. Tosin tyttärelleni tuli pelkotiloja kun koulussa oli sanottu, että kasteessa otetaan Jumalan lapseksi, eikö hän nyt sitten ole. Käytiin pitkiä keskusteluja. Sinun hengellinen taustasi on ollut aika hard corea, Luther-säätiö tiukimmasta päästä. Voit elämäsi aikana löytää armollisemman ja levollisemman uskon. Mun mielestä lapsia ei tarvi kasvattaa mihinkään uskoon tai ei uskoon. Jos kyselevät, selitä mitä nyt ajattelet ja voit ihan kertoa, mitä ennen ajattelit. Mutta älä vie lapsilta luontaista lapsen uskoa. Mutta se pysyy ilman noita laulujakin. No stress. [/quote] Täytin viime kuussa 30, eli sinänsä tuo 28 vuoden portti voisi minuun ehkä päteäkin. Kaksi vuotta sitten juoksin kodin (ja esikoisen) ja sairaalan (ja vastasyntyneiden tehon ja tarkkailun) väliä niin, että tällaiset kriiseilyt saattoivat unohtua. :) Kiitos asiallisesta ja ihan oikeasti avuliaasta vastauksestasi! :) En missään nimessä tahdo lapsilta uskoa riistää, enkä toisaalta sulje täysin pois sitäkään, ettenkö itsekin joskus palaisi kristinuskon piiriin. Nyt jälkimmäinen ajatus vain tuntuu kovin epätodennäköiseltä. On vain niin vaikeaa vastata lapsen kysymyksiin esim. kuoleman jälkeisestä elämästä ja enkeleistä, kun se kristinuskon tarjoama vastaus ei enää tunnu uskottavalta, jos tiedät, mitä ajan takaa. "Vanhojen kaiveleminen" ts. kristinuskon opin käsitteleminen tuntuu lähes fyysisesti kivuliaalta. [/quote] Kyllä lapselle voi sanoa, ettei tiedä, mutta kertoa, mitä itse ajattelee. Minun henk koht mielestä sellainen "tapaluterilainen" vastaili on lapselle turvallista eli Jumala rakastaa, suojelee, on taivas, enkeleitä. Nämä eivät mielestäni kumminkaan tyrkytä uskomaan, kun ei paasaa, että pitää tulla uskoon, tehdä parannus jne. Näitä asioita lapset voivat kasvaessaan pohtia rippikoulussa tai vaikka prometheus-leirillä. . Itse yhteen aikaan väsymiseen asti sain käydä "kuka pääsee taivaaseen kuka joutuu helvettiin"-keskusteluja. Itse olen ihan sanonut, että kun uskoo Jeesukseen, pääsee taivaaseen, mutta Jumala haluaa että kaikki pääsee emmekä voi tietää kuka uskoo sydämessä ja kuka ei. Ja olen sanonut, että pienikin usko riittää ja jos ei pysty uskoa, niin ei Jumala siitä suutu vaan haluaa ottaa taivaaseen. Lopulta lukemattomien keskustelujen jälkeen sanoun, että vaan tosi pahat ihmiset, kuten murhaajat ja pahat rosvot ja Hitler joutuvat helvettiin, mutta hekin voi pyytää anteeksi. Tsemii tuleviin lukemattomiin keskusteluihin :D Meillä niitä riittää. Tosin sanottakoon, että lapseni ovat saaneet laajimman uskonnonopetuksensa Simpsoneista :D . Mutta elämä kantaa, luotetaan meidän lapsiin, että he löytävät vastauksensa ilman meidän vanhempien huonoja ohjeitakin. Pääasia, että varjelemme heitä menemästä fundamentalismiin tai johonkin äärikarismariaan. Tosin me voimme tehdä sen vain tietyn ajan, yläastelaisia on jo väärin kieltää. Silloin on vain iloittava, että no eivät ainakaan ryyppää, sekoile poikien kanssa tai tule teininä raskaaksi. Elämä vie. Terv se joka tuon kirjoitti
[/quote]
Kiitos, sinä ihana, viisas ihminen. <3 Yritän pyrkiä johonkin tämänsuuntaiseen (vaikka olen puolitoista vuosikymmentä paasannut tapaluterilaisuutta vastaan :D - sitä joko uskotaan tai sitten ei jne.). Ja lapset ovat tosiaan itsessään jo niin viisaita, että taitaa olla parempi mennä heidän ehdoillaan tässäkin asiassa. Kovin vaikea vain ottaa sellaista tapakristillistä asennetta, kun on tottunut laittamaan ns. kaiken peliin. Vähän sellainen fiilis kuin nyppisi rusinoita pullasta. :D
Kaikkea hyvää sinun kesääsi!
[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 02:20"]
[quote author="Vierailija" time="05.07.2015 klo 01:46"]
Harmi että on vain tämä puhelin, siksi lyhyt vastaus. Tarinasi oli melkein kuin omani, paitsi et sain kotoa tiukan uskovaiskasvatuksen ja elin sitä henkkoht todeksi n 20 v asti. Irottauduin enkä enää usko. Iltarukous antoi minulle turvaa lapsena, mutta tajusin että se ei johtunut jumalasta vaan siitä että lapsuuteni oli turvaton ja kylmä. Päätin että omani ei ole. En ole puhunut uskosta mitään . Vastaan että en tiedä, jos kysyvät. Ja kas: lapsenuskoa ei ole syntynyt. Koulussa ovat uskonnonopetuksessa ja srk kerhossakin hetken. Vasta nyt olen oivaltanut että lapsenusko syntyy aivopesusta. Pieni lapsi uskoo mitä vaan. Se on väärin. Jos jumala vahvasti puhuisi ihmisille tuo usko syntyisi ilman opetuksia.
[/quote]
Niin, Jumala antoi luomilleen ihmisille "käyttöohjekirjan", Raamatun, ja käski julistamaan evankeliumia eli ilosanomaa Jeesuksesta, ja joka sen uskoo ja kastetaan, se pelastuu Taivaan Kotiin, mutta joka ei usko, se on jo tuomittu (näin sanoo Raamattu). Jeesus käski tekemään ihmisistä opetuslapsia ja opettamaan heitä. Jos pidät Jeesuksen opetuksia viisaina (ns vuorisaarna), niin tämäkin kuuluu Hänen opetuksiinsa.
[/quote]
Mitäs varten ihmiset uskovat mielestään oikealla tavalla, mutta muut uskovat väärällä tavalla? Miksi naapurit uskovat naapurit eivät välitä toisista, vaikka seinän takana asuu jeesus?
Ehkä sulla on vain autiomaakausi? Suurimmalle osalle tulee se jossain vaiheessa. Tuntuu, että Jumala on kaukana eikä kuule rukouksia. Silti kannattaa luottaa vaan siihen että Jumala on.
Ehkä kuitenkin ihan ok keskittyä nyt enempi muihin asioihin ja luottaa uskonasioiden selviävän siitä pikkuhiljaa. Lapsia kannattaa johdattaa kevyesti kristinuskon suuntaan sen mitä kaipaavat jne.
Siunausta!
t. yksi uskovainen
[quote author="Vierailija" time="04.07.2015 klo 22:25"]
Ehkä sulla on vain autiomaakausi? Suurimmalle osalle tulee se jossain vaiheessa. Tuntuu, että Jumala on kaukana eikä kuule rukouksia. Silti kannattaa luottaa vaan siihen että Jumala on.
Ehkä kuitenkin ihan ok keskittyä nyt enempi muihin asioihin ja luottaa uskonasioiden selviävän siitä pikkuhiljaa. Lapsia kannattaa johdattaa kevyesti kristinuskon suuntaan sen mitä kaipaavat jne.
Siunausta!
t. yksi uskovainen
[/quote]
Minulla on ollut useampia tuollaisia kausia, mutta olen yleensä päässyt takaisin normaaliin, uskovaan mielentilaani lukemalla hartauskirjallisuutta sekä Raamattua ja rukoilemalla. Nyt ongelmana ei ole niinkään se, että kokisin Jumalan olevan kaukana tai jollain tapaa etääntyneeni hänestä. Ongelma on siinä, että minä en edes muista, milloin viimeksi olisin kokenut olevani ns. rehellisesti uskossa, siis ihan tosissani uskonut Jumalaan. Olen pikemminkin uskonut siihen, että uskon Jumalaan.
Kiitos asiallisesta vastauksestasi! :) Ihanaa, ettet tuputa omaa näkemystäsi.
Ap. (Jee, muistin!)
Alue: Aihe vapaa
Rukoilen puolestasi. Kunpa Suuri Jumala, Rakas Taivaallinen Isämme ottaisi Sinut, ap, pian taas varjelukseensa. Älä antaudu maailmalle vaan jaksa rukoilla.