Ex-uskovainen ja lasten kasvatus

Vierailija

04.07.2015 | 15:09

Olipa vaikea otsikoida tämä muuten. Pahoittelen vähän epämediaseksikästä muotoilua ja tämän viestin pituutta. Minun on pakko saada purkaa sydäntäni jotenkin.

Minä tulin uskoon jo lapsena. Perheeni oli tapakristittyjä: isoäiti opetti iltarukouksen ja kävin seurakunnan kerhossa vuoden noin neljävuotiaana, kun äitini oli kotona pikkusiskoni vauva-ajan, mutta ei sen kummempaa. Jostain se usko kuitenkin sai alkunsa, ja rukoilin pitkään salaa iltarukouksia yms., koska en halunnut vanhempieni suuttuvan (tuskinpa olisivat suuttuneet, mutta lapsen ajatukset ovat kummallisia) tai Jumalan pettyvän. Vuosien varrella vakaumukseni vahvistui vahvistumistaan ja riparin jälkeen olin ihan totaalisen täysin sekopäisen uskossa. Elämä oli ihanan mustavalkoista ja tiesin kaikesta kaiken. Olin oikein kiltti teini, hyvä - ja äärimmäisen konservatiivinen! - uskovainen ja sitä rataa. Esiaviollinen seksi oli kauhistus ja niin edelleen.

Tätä vaihetta jatkui suunnilleen siihen asti, että muutin opiskelemaan yliopistoon ja siinä samalla pois kotoa. Liekö syy ollut tuo muutoksen ja äkillisen "aikuistumisen" mukanaan tuoma jonkinlainen shokki, mutta aloin etääntyä paitsi kirkosta (uusi kotiseurakuntani ei ollut kovin aktiivinen enkä tuntenut oloani kotoisaksi yliopiston uskispiireissä) myös uskostani. Aika tasan vuosi opiskelupaikkakunnalle muuton jälkeen menetin neitsyyteni silloiselle poikaystävälleni, en enää jaksanut lukea Raamattua kuin satunnaisesti ja niin edelleen. Synnintuskat olivat kamalat, ja uskoni liekki jaksoi silti palaa kirkkaana aina ajoittain, jos kamala kielikuva sallitaan. Aioin vakaasti löytää uskovan puolison ja elää elämäni onnellisena loppuun asti hänen kanssaan. Opintojeni loppusuoralla tapasin mukavan nuoren miehen, joka tosin oli agnostikko, muutin hänen kanssaan yhteen (ennen papin aamenta!) ja naimisiin mennessämme odotin jo esikoistamme. Synnintuskat olivat edelleen kamalat, ja pahimmillaan olin hyvinkin masentunut. (Tämä tosin diagnosoitiin synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi.)

Tästä kaikesta on nyt jo vuosia, ja uskoni on jollain tapaa pysynyt mukana. Lapsemme (tuo jo mainittu esikoinen ja hänen kaksospikkusiskonsa) on kastettu ja esikoinen on käynyt seurakunnan kerhoa pari vuotta, kun olin kaksosten kanssa kotona. Olen lukenut lapsien kanssa iltarukoukset ja Lasten Raamattua ahkerasti, olen laulanut maankorvessakulkevi ja jumalankämmenelläeipelkäälintunen ja muita vastaavia iloisena siitä, että saan siirtää vakaumukseni lapsilleni. Olen käynyt kirkossa messussa mm. Luther-säätiöllä ehkä kerran kuukaudessa, lastenmessuissa järjestään.

Tai näin se suunnilleen meni, kunnes sitten tajusin, että en minä usko Jumalaan. En ole uskonut enää vuosiin. Uskonnollisuuteni on ollut vain piinttynyt tapa, uskoa minulla ei ole ollut tippaakaan.

Masennuin melko pahasti tämän oivalluksen tehtyäni ja jouduin olemaan töistäkin pois muutaman viikon. (Anteeksi kaikki te, joille olen selkänne takana pyöritellyt silmiäni luullessani, että masennus on laiskuutta!) Yritin päästä takaisin Jumalan yhteyteen: luin Raamattua, rukoilin niin, että sormeni olivat krampata, kävin kirkossa, etsin seurakuntayhteyttä muualtakin, kävin sielunhoidollisia keskusteluja useamman papin ja pastorin kanssa, ja masennuin jatkuvasti vain pahemmin. Lopulta ymmärsin, että en voi pakottaa itseäni uskomaan. Eikä minun ole pakko uskoa ollakseni hyvä ihminen. Tästä oivalluksesta alkoi paranemiseni. Erosin kirkosta keväällä, muutama kuukausi tämän toisen oivallukseni jälkeen, ja nyt nautin elämästäni jossain ateismin ja uuspakanuuden välillä. (Se, mihin nykyään uskon tai en usko, ei sinänsä liity tähän mitenkään, joten ei siitä sen enempää.)

Onkohan kukaan jaksanut lukea tänne saakka? :D Vasta nyt pääsen nimittäin itse aiheeseen.

Esikoiseni, loppuvuonna kuusi vuotta täyttävä ja pian eskarin aloittava pieni ihminen, on kasvatettu kristillisin periaattein ja kristilliseen oppiin, ja hänellä on kaunis lapsenusko. Nyt, kun en enää itse usko, on edessäni aikamoinen tenkkapoo. Miten selittää lapselle, että äiti ei enää usko Jeesukseen eikä siksi tahtoisi keskustella asiasta? Tai ylipäätään käsitellä asiaa siis? Tähän asti olen vain korvannut iltarukoukset runoilla ja laulanut ei-kristillisiä lauluja, mutta viimeistään jouluna lienee edessäni vähän vaikeampia keskusteluja. Osaako kukaan antaa minkäänlaisia vinkkejä?

(Surku)hupaisintahan tässä kaikessa on, että agnostikko-ateistimieheni kanssa sovimme jo ennen esikoisen syntymää, että lapsemme saavat sitten itse päättää, mihin uskovat, vaikka heidät vauvoina kastettiinkin, koska se oli minulle niin tärkeää. En siis tietenkään vieläkään tahdo varsinaisesti alkaa käännyttää lastani ateismiin, jos ilmaus sallitaan, mutta kristinuskon asioista ja opeista puhuminen tuntuu tässä nykyisessä, vielä keskeneräisen paranemisen tilassani suunnilleen samalta kuin suolan ripotteleminen avohaavoihin.

Kylläpä helpotti tämä avautuminen. Kiitos tästä mahdollisuudesta, AV! <3

Vastaa

Tapahtumat

Ex-uskovainen ja lasten kasvatus

Kommentit (54)