Uusperheen ero lasten takia

Teinipoika savusti äidin miesystävän ulos. Ei ollut mikään uusi suhde, vaan oli alkanut pojan ollessa 7-8 vee. Sit jostain syystä noin 15 vuotiaana alko tää savustus, joka johti suhteen päättymiseen. Äijä nosti kytkintä. 

Vierailija kirjoitti:

On näitä muutamia ollut tässä lähipiirissä.

Yleensä yhteistä kuvioissa on se, että mennään hirveällä kiireellä yhteen asumaan ja kuvitellaan että kaikki sujuu kuin leikki.

Laitetaan jopa eri ikäisiä lapsia samaan huoneeseen eikä huomioida tarvetta lapsi/ oma vanhempi ajalle.

Lapset kärsii ja hieman myöhemmin oirehtii.

Miksi ei voida asua omissa asunnoissa ja seurustella siten. Ei kai aikuinenkaan halua täysin tuntematonta ihmistä kotiinsa heti pysyvästi?

Just näin. Itse päätin aikanaan, että en ryhdy uusioperhekuvioihin. Enkä ryhtynyt. 

Vierailija kirjoitti:

Yllättääkö se oikeasti, että mies ei rupea isäksi toisen miehen lapsille? Koska en ole nainen, en kommentoi mitenkä nainen suhtautuu miehen lapsiin toisen naisen kanssa.

Uros leijonakin ajaa/tappaa toisen uroksen pennut jos niihin törmää haluamansa naaras leijonan luona. Tätä toki ei ihmiset tee, eikä kuulukkaan. Pointtina se, että eläinkunnassakaan ei mies pidä toisen miehen lapsista..

Itse kasvoin YH:n lapsena ja sain kokea itse lapsena ihan saman. Useat äitini silloiset kumppanit kohtelivat minua tavalla, jonka perusteella oltaisiin voitu tehdä huostaanotto nykyään.

Sen sihaan, että pohtii uusperheitä niin kannattaa panostaa siihen suhteeseensa lapsiensa vanhemman kanssa. Vaikka olisi kamalaa (pl. väkivalta ja pettäminen), sillä se ruoho ei tule todellakaan olemaan vihreämpää aidan toisella puolella ja lapsenne kärsivät suuren vahingon lähteässänne seikkailemaan. Elämä on täynnä kompromisseja..

Totta. Naiselle sanoisin tuon olevan vielä vaikeampaa. Ei kukaan halua vieraita pentuja omaan kotiinsa saati hoitaa niitä.

Kerron oman kokemukseni miehenä. Itse seurustelin pari vuotta naisen kanssa, joka oli yksinhuoltaja silloin 8v pojalle. Pojan biologinen isä oli kuvoissa vain harvakseltaan kun asui toisella puolella Suomea. Itselläni on kaksi vanhempaa , vielä kotona asuvaa lasta, joista toiselle olen yksinhuoltaja itsekin. Silloisen naisystäväni lapsi oli hyvin läheisriippuvainen, takertuva, äärimmäisen huomionhakuinen ja kontrolloiva lapsi. Lapsen käytös oli kuin yö ja päivä omiin lapsiini verrattuna. Naiseni ei osallistunut omaan arkeeni juuri ollenkaan, eikä tämän kahden vuoden aikana saanut juuri minkäänlaista sidettä rakennettua omiin lapsiini. Itse olin hyvin aktiivisesti mukana heidän arjessaan, osallistuin hänen lapsensa kasvatukseen hyvin aktiivisesti. Sitten kun (osin näistä syistä) päädyttiin eroon niin koin omalla tavallaan helpotusta kun pääsin siitä "hullunmyllystä" eroon ja sain keskittyä tähän toiseen (omaan) arkeeni täysin. Tämän kahden vuoden aikana meille kuitenkin muodostui tämän naisen lapsen kanssa side, jonka koen varsinkin lapselle olleen hyvin tärkeä. Erottuamme en kuitenkaan kokenut minkäänlaista kaipuuta tähän lapseen, naiseen kylläkin. Jäin vain miettimään, miten ison trauman ja kolhun tämä eri aiheutti tälle lapselle, jolle en kuitenkaan ollut biologinen isä, mutta varmasti yhdessä vietetyn ajan myötä jopa läheisempi kuin hänen biologinen isänsä. Poika oli äitiään kohtaan hyvin omistushaluinen ja kontrolloiva, paikoin jopa väkivaltainen. Poika oli hyvin mustasukkainen äitinsä huomiosta minun seurassani kun oli aikaisemmin aina saanut täyden huomion äitiltään. Toin tuon kahden vuoden aikana paljon auktoriteettia ja rajoja pojan kasvatukseen. Jäin eron jälkeen miettimään mitenkähän tämän pojan käytös jatkui kun minä poistuin kuvioista ja "sai" palata vanhaan malliin, jossa äitillä ei ole enää ketään "taisteluparia" hänen käytöstään kohtaan.

Valtaosa uusperheessä elävistä lapsista ja aikuisista on erittäin tyytyväisiä tilanteeseensa.

Tiedän saavani kivitystä, mutta sanon silti, että meidän uusperhe toimii koska toinen luopui kokonaan siitä entisestä elämästä ja panostaa täysillä tähän nykyiseen, myös juridisesti.

Sellainen "sun ja mun lapset on yhtä perhettä" ei vaan toimi. Eikä myöskään se, että eletään kahta eri elämää.

Vastaan vain tähän, ja vastaan yleisesti, en omakohtaisesti:

"Miksi ei voida asua omissa asunnoissa ja seurustella siten. Ei kai aikuinenkaan halua täysin tuntematonta ihmistä kotiinsa heti pysyvästi?"

Ihmisillä ei ole aikaa. Jos asutaan vaikka eri kaupungeissa tai eri osissa kaupunkia, niin työt, lasten harrastukset, ja muu silppu on vaikea yhteensovittaa seurustelun kanssa. Jos siis edes haaveilee mistään muusta kuin lakanoissa pyörimisestä. Perheellisen vapaa-aika on silloin, kun lapset käy unille.

LouLou kirjoitti:

Mulla on nelikymppinen miesserkku, joka asuu yhdessä naisen kanssa, jolla on kaksi teini-ikäistä lasta. Serkkuani kyrsii se, kun nämä teinit kiukuttelevat ja häntä on kielletty komentamasta heitä, lisäksi serkkuani harmittaa se, kun ruokakaupassa aina jää hänen tehtäväkseen maksaa ostokset, jolloin hönelle tulee tunne, että hän elättää toisten ihmisten lapsia.

Mua ihmetyttää kuinka mutkalle miehet suostuu vääntymään vain saadakseen helppoa bimberoa.

En ymmärrä, miks pitää muuttaa yhteen, jos kummallakin on jo lapsia. Asuis vaan erillään ja olis yhdessä niin. Ei oo järkeä kahta perhettä yhdistää. Sit ku lapset on muuttanu omilleen, voi miettiä yhteenmuuttoa. 

Nostan

Vierailija kirjoitti:

Tiedän yhden uusperheen joka hajosi ainakin osin lasten takia. Miehen mielestä naisen pojat olivat syypäitä kaikkeen ja hänen omat lapsensa ihmeellisiä ja ihania. Todella inhottava asenne.

Mulla täsmälleen sama kuvio tuttavapiirissä, mahdetaanko olla tuttuja? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän yhden uusperheen joka hajosi ainakin osin lasten takia. Miehen mielestä naisen pojat olivat syypäitä kaikkeen ja hänen omat lapsensa ihmeellisiä ja ihania. Todella inhottava asenne.

Minun ystävälleni kävi juuri näin. Inhotti jo silloin tuon miehen asenne ystäväni lapsia kohtaan - halveksui ja suorastaan v*ttuili heille. Omat lapsensa olivat maailman ihanimpia ja osasivat kaiken, ystäväni lapset eivät onnistuneen hänen mielestään missään. Kun he erosivat kuulin sitten enemmänkin mitä oli tapahtunut ja onneksi erosivat. En ymmärrä miksi miehen piti päästä saman katon alle, kun kaikki tuntui olevan niin vaikeaa ja vastenmielistä ystäväni lapsien kanssa.

Miten ne lapset sitten aiheutti eron? Eikö eron aiheuttanut kuitenkin se miten uusperheen vanhempi suhtautui lapseen/lapsiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä juuri tulossa ero tilanpuutteen takia. Miehen lapset eivät yksinkertaisesti mahdu asuntooni. Ja asunto on siis minun. Lapset ovat  kaikki siinä iässä että kaikki tarvitsevat oman tilan. 

Eli miehen pitäisi hylätä omat lapset sinun lapsien takia. Meillä meni juuri niin kun äitipuoli tuli isäni elämään

Hylätä omat lapset? Siis sen takia tässä ollaan erilleen muuttamassa, että mies jatkossakin voi olla lastensa kanssa. Ja asunto on minun, joten tietenkin mies lapsineen sieltä lähtee. Vai onko muita ideoita?

Siis erilleen muutto, vai ero? Jäi epäselväksi. Kuten se, miksi ylipäätään mies tuli sun luo asumaan lapsineen, kun eivät mahdu.

Ainakin ensin erilleen muutto, todennäköisesti myöhemmin ero. En tiedä miten parisuhteen käy tuossa tilanteessa. Muuttivat aikaan luokseni, koska lapset olivat pieniä ja oli silloin hyvä ratkaisu. Enää ei toimi. Eikä kyllä toimi parisuhdekaan. Tilanne aika raastava kaikin puolin, koska mies ei näe niin selkeästi tässä ongelmaa. Ja kokee että heidät heitetään ulos.

Tietysti miestä harmittaa kun kotityöt pitää ruveta tekemään kaikki itse. Mutta kuulostaa siltä, että parempi noin. Toinen vaihtoehto olisi etsiä isompi yhteinen asunto, mutta suhde ei kuulosta sen arvoiselta.

En usko että kotityöt harmittavat, on ihan reipas niitä tekemään. Enemmin harmittaa varmaan "turha" rahanmeno. Minä taas koen, että hänen täytyy olla lastensa kanssa, eikä rahanmeno ole turhaa. En missään tapauksessa lähde hankkimaan uutta yhteistä asuntoa. En halua luopua kodistani, viihdyn täällä. 

Harmittaisko sitä miestä vain se, että joutuu itse huolehtimaan ja olemaan vastuussa omista lapsistaan, kun tähän mennessä sinä olet huolehtinut niistä kaikista.  Kun sehän on niin mukavasti sujunut sinulta siinä samassa missä olet huoltanut omatkin lapsesi.

Nyt joutuu laittamaan ruokaa, pyykkäämään ja siivoamaan jälkiä ymv. ihan itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun teesini on, että uusperheet hajoavat yleisimmin sen vuoksi, että isä ei kanna omaa vastuutaan lapsistaan, vaan sysää kasvatus-, hoito- ja viihdytysvastuun äitipuolen niskaan. Joka siihen uupuu.

Tai äitipuoli ei siedä miehen "väärin" kasvatettuja lapsia.

Yleensä ne ”väärin” kasvatetut ovat kasvattamattomia. Kuka sellaisten kanssa jaksaa viettää aikaa?

Vierailija kirjoitti:

Tiedän saavani kivitystä, mutta sanon silti, että meidän uusperhe toimii koska toinen luopui kokonaan siitä entisestä elämästä ja panostaa täysillä tähän nykyiseen, myös juridisesti.

Sellainen "sun ja mun lapset on yhtä perhettä" ei vaan toimi. Eikä myöskään se, että eletään kahta eri elämää.

Toinen luopui siis entisestä elämästä. Siis omista lapsistaanko?!  Sorry vähän epäselvää nyt.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, miks pitää muuttaa yhteen, jos kummallakin on jo lapsia. Asuis vaan erillään ja olis yhdessä niin. Ei oo järkeä kahta perhettä yhdistää. Sit ku lapset on muuttanu omilleen, voi miettiä yhteenmuuttoa. 

Tämä. En ikinä pakottaisi lapsiani yhteen joidenkin vieraiden lasten kanssa ja sanoisi heille että nyt ollaan hei kaikki yhtä perhettä. Ja vain koska halutaan säästää asumismenoissa

Vierailija kirjoitti:

Kerron oman kokemukseni miehenä. Itse seurustelin pari vuotta naisen kanssa, joka oli yksinhuoltaja silloin 8v pojalle. Pojan biologinen isä oli kuvoissa vain harvakseltaan kun asui toisella puolella Suomea. Itselläni on kaksi vanhempaa , vielä kotona asuvaa lasta, joista toiselle olen yksinhuoltaja itsekin. Silloisen naisystäväni lapsi oli hyvin läheisriippuvainen, takertuva, äärimmäisen huomionhakuinen ja kontrolloiva lapsi. Lapsen käytös oli kuin yö ja päivä omiin lapsiini verrattuna. Naiseni ei osallistunut omaan arkeeni juuri ollenkaan, eikä tämän kahden vuoden aikana saanut juuri minkäänlaista sidettä rakennettua omiin lapsiini. Itse olin hyvin aktiivisesti mukana heidän arjessaan, osallistuin hänen lapsensa kasvatukseen hyvin aktiivisesti. Sitten kun (osin näistä syistä) päädyttiin eroon niin koin omalla tavallaan helpotusta kun pääsin siitä "hullunmyllystä" eroon ja sain keskittyä tähän toiseen (omaan) arkeeni täysin. Tämän kahden vuoden aikana meille kuitenkin muodostui tämän naisen lapsen kanssa side, jonka koen varsinkin lapselle olleen hyvin tärkeä. Erottuamme en kuitenkaan kokenut minkäänlaista kaipuuta tähän lapseen, naiseen kylläkin. Jäin vain miettimään, miten ison trauman ja kolhun tämä eri aiheutti tälle lapselle, jolle en kuitenkaan ollut biologinen isä, mutta varmasti yhdessä vietetyn ajan myötä jopa läheisempi kuin hänen biologinen isänsä. Poika oli äitiään kohtaan hyvin omistushaluinen ja kontrolloiva, paikoin jopa väkivaltainen. Poika oli hyvin mustasukkainen äitinsä huomiosta minun seurassani kun oli aikaisemmin aina saanut täyden huomion äitiltään. Toin tuon kahden vuoden aikana paljon auktoriteettia ja rajoja pojan kasvatukseen. Jäin eron jälkeen miettimään mitenkähän tämän pojan käytös jatkui kun minä poistuin kuvioista ja "sai" palata vanhaan malliin, jossa äitillä ei ole enää ketään "taisteluparia" hänen käytöstään kohtaan.

Hienosti lapselle lisätraumoja onnittelut 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän yhden uusperheen joka hajosi ainakin osin lasten takia. Miehen mielestä naisen pojat olivat syypäitä kaikkeen ja hänen omat lapsensa ihmeellisiä ja ihania. Todella inhottava asenne.

Minun ystävälleni kävi juuri näin. Inhotti jo silloin tuon miehen asenne ystäväni lapsia kohtaan - halveksui ja suorastaan v*ttuili heille. Omat lapsensa olivat maailman ihanimpia ja osasivat kaiken, ystäväni lapset eivät onnistuneen hänen mielestään missään. Kun he erosivat kuulin sitten enemmänkin mitä oli tapahtunut ja onneksi erosivat. En ymmärrä miksi miehen piti päästä saman katon alle, kun kaikki tuntui olevan niin vaikeaa ja vastenmielistä ystäväni lapsien kanssa.

Yhtälailla voi kysyä, miksi ihmeessä tollasessa asetelmassa nainen alentuu muuttamaan yhteen. Näissä suhteissa ei koskaan ole yhtä oikeaa. Itsenäisenä naisena en ikinä suostuisi saman katon alle miehen kanssa, jolla ei kykyä eikä halua muodostaa tasa- arvoista perhettä.

Vierailija kirjoitti:

Kerron oman kokemukseni miehenä. Itse seurustelin pari vuotta naisen kanssa, joka oli yksinhuoltaja silloin 8v pojalle. Pojan biologinen isä oli kuvoissa vain harvakseltaan kun asui toisella puolella Suomea. Itselläni on kaksi vanhempaa , vielä kotona asuvaa lasta, joista toiselle olen yksinhuoltaja itsekin. Silloisen naisystäväni lapsi oli hyvin läheisriippuvainen, takertuva, äärimmäisen huomionhakuinen ja kontrolloiva lapsi. Lapsen käytös oli kuin yö ja päivä omiin lapsiini verrattuna. Naiseni ei osallistunut omaan arkeeni juuri ollenkaan, eikä tämän kahden vuoden aikana saanut juuri minkäänlaista sidettä rakennettua omiin lapsiini. Itse olin hyvin aktiivisesti mukana heidän arjessaan, osallistuin hänen lapsensa kasvatukseen hyvin aktiivisesti. Sitten kun (osin näistä syistä) päädyttiin eroon niin koin omalla tavallaan helpotusta kun pääsin siitä "hullunmyllystä" eroon ja sain keskittyä tähän toiseen (omaan) arkeeni täysin. Tämän kahden vuoden aikana meille kuitenkin muodostui tämän naisen lapsen kanssa side, jonka koen varsinkin lapselle olleen hyvin tärkeä. Erottuamme en kuitenkaan kokenut minkäänlaista kaipuuta tähän lapseen, naiseen kylläkin. Jäin vain miettimään, miten ison trauman ja kolhun tämä eri aiheutti tälle lapselle, jolle en kuitenkaan ollut biologinen isä, mutta varmasti yhdessä vietetyn ajan myötä jopa läheisempi kuin hänen biologinen isänsä. Poika oli äitiään kohtaan hyvin omistushaluinen ja kontrolloiva, paikoin jopa väkivaltainen. Poika oli hyvin mustasukkainen äitinsä huomiosta minun seurassani kun oli aikaisemmin aina saanut täyden huomion äitiltään. Toin tuon kahden vuoden aikana paljon auktoriteettia ja rajoja pojan kasvatukseen. Jäin eron jälkeen miettimään mitenkähän tämän pojan käytös jatkui kun minä poistuin kuvioista ja "sai" palata vanhaan malliin, jossa äitillä ei ole enää ketään "taisteluparia" hänen käytöstään kohtaan.

Kiitos tästä hyvin kirjoitetusta tarinasta.

Oma tarinani on samankaltainen. Parikymmentä vuotta sitten tapasin naisen, joka oli hieman hankaluuksissa oman elämänsä kanssa. Hänellä oli hieman alle kouluikäinen lapsi, joka vei äitiään aika lailla kuin litran mittaa. Isä oli kuvioissa silloin tällöin. Päädyimme yhteen ja oikeastaan ensimmäinen asia minkä tein, oli laittaa poika ruotuun. Siinä oli tekemistä, mutta onnistuin ja meidän välillemme kasvoi vankka side. Luulen että oli hänelle ainoa, jonka hän koki auktoriteetiksi ja toisaalta minulla oli mahdollisuus vihdoin kasvaa aikuiseksi, eli ottaa vastuuta muistakin kuin itsestäni.

Taistelin muutaman vuoden (siis sen naisen kanssa olo oli alussa mukavaa, lopussa kamalaa) kunnes lähdin. Tapasin poikaa vielä jonkin aikaa, kunnes löysin nykyisen kumppanini ja saimme omia lapsia. 

Itselle kävi niin, että kaipasin tätä lasta, mutten naista. Suhteemme katkesi jossain vaiheessa, enkä oikeastaan halua olla heidän kanssa tekemisissä, koska hetki kun poistuin niin ns. vanha meininki alkoi palata. Olen ajatellut että itse en enää korjaa tuota - ei ole minun asiani.

Mutta juu, noin muuta uusioperheistä sanoisin, että ikävä kyllä, ne eivät yleensä toimi. Eli jos vaan millään pystyy olemaan siinä aidossa perheessä, niin kannattaa yrittää.

"Hienosti lapselle lisätraumoja onnittelut"

Pidätkö turpasi kiinni kun et mitään mistään ymmärrä.