Mököttäjän kanssaeläjät, miten kestätte?!

Kirjoittajan mielestä jonka mielestä mökötys, mököttäminen on henkistä VÄKIVALTAA varmaan kaikki kyyneleetkin ovat TEESKENTELYÄ?

Moköttämistä, eli vetäytymistä eri tasoilla on monen laista ja johtuu eri asioista, sitä voidaan tietenkin käyttää väärin, mutta totta kai mökötys voi olla myös teeskentelyä, niin kuin kyyneleetkin kyyn eleitä.

Aito mökötys on tunnetila siinä kuin muutkin, ei sen kummallisempi. Kuin suru se hellittää jossakin vaiheessa ja ollaan taas valmiita taistoon ja jaskan käsittelyyn, mistä se mökötys toden näköisesti syntyikin, jaskaten ja ravisuttaen huolella niitä syvimpiä tunteita ja sielun sopukoita käynnistään mökötyksen :)

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="29.06.2015 klo 00:27"]Ymmärrän täysin, että mökötys ärsyttää ja voi loukata toista osapuolta, mutta ihan oikeasti kannattaa sisäistää se, että kyseesssä on ainoastaan erilainen tapa reagoida riitatilanteisiin. Toiset taas vihaa yli kaiken sitä huutoa, sähäkkyyttä ja kaiken sylkemistä toisen kasvoille riidan aikana. On myös niitä yli-ihmisiä, jotka rakentavasti osaavat keskustella kaikki ristiriitaiset tilanteet läpi kylmän rauhallisesti, mutta taitavat olla vähemmistöä..

Itse olen noita "yli-ihmisiä" joka haluaisi keskustella kaikki rauhallisesti ja inhoan yli kaiken suuttumista joten hyvin harvoin sitä teen.

Omasta näkökulmasta suuttujat/äkkipikaiset/temperamenttiset tai miksi niitä haluaakaan kutsua ovat TODELLA itsekkäitä kusipäitä. Oksentaavat muiden niskaan lapsellisen kyvyttömyytensä hillitä itseään ja näin toiset joutuvat kestämään sen tunneryöpyn sen sijaan että olisivat edes vähän itsehillintään kykeneviä ja ottaisivat itse tunteistaan vallan.

Mököttäjät menee monella tapaa samaan kastiin. Ei riitä kyky käsitellä asioita ja tahallaan pilataan toisenkin mieliala, kun ei suostuta puhumaan asioita läpi ja se jää vaivaamaan.

Että itsekkäät suuttujat koittakaa hillitä ne hermonne, ei ole niin vaikeaa. Tietysti jos on lellipentu joka ln aina saanut tahtonsa läpi niin se voi olla aluksi vierasta.

Miksi minun rauhallisena pitäisi kestää toisen kiukuttelua ja tunteenpurkausta, samalla kun itse ei sitä voi/halua tehdä? Todella epäreilua, etenkin jos toinen sen tietää ettei ole suuttuvaa sorttia. Siinä sitten joutuu hillitsemään itsensä kahfenkahden puolesta.

Musta tuntuu, näin temperamenttisena ihmisenä todella pahalta, että perityn perusluonteen takia joku näin vahvasti halveksii minua. Minä olen tehnyt valtavan paljon töitä asian kanssa, mutta temperamentti ei ole kuin rehellisyys tai käytöstavat, joita voi opetella, vaan synnynnäinen ominaisuus, jota voi kouluttaa mutta ei poistaa. näin taas temperamenttisen ihmisen näkökulmasta tuollainen lauhkealuonteinen ihminen vaikuttaa äkkiä täysin kylmältä ja tunteettomalta, tai vaihtoehtoisesti kynnysmatolta.

Minä osaan sekä räyhätä että mököttää.

Ensimmäiseen päädyn, jos toinen ei tavoita tai hyväksy tunnetilaani todeksi tai ei anna minulle oikeutta olla loukkaantunut, vaan yrittää sivuuttaa minut.

Jälkimmäiseen tilaan päädyn, jos en saa avata loukkaannustani sanoin, koska toinen ei kertakaikkiaan suostu kuuntelemaan asiaani. Varmastikin moni mököttäjä suuntaa suoraan jälkimmäiseen tilaan siksi, ettei usko tulevansa kuulluksi, ei osaa muotoilla tunteitaan, tai vihaa on kertynyt liikaa joko suhteessa tai sitten lapsuudessa, tai siis luultavasti sekä että.

En vain ymmärrä, miksi pitäisi heittäytyä anelemaan tai säälimään - en ole rikki, olen vihainen. Siinä toisen lässytys vain tekee minusta jotain hirviötä, jossa on joku vika. Vaikka vika oli siinä, että kommunikaatio katkesi alun perin toisen aloitteesta. Aika moni anelija taitaa yrittää lauhduttaa toisen tunnetilaa siksi, koska ei itse kestä kritiikkiä tai omia kiukun tunteitaan, tai sitten kertakaikkiaan potee hylätyksi tulemisen pelkoa. Se taas tuntuu väärältä, koska silloin minun tunnetilani oikeutus jälleen kielletään, ja sen sijaan että reagoin loukkaantuneen lapsen tavoin, minun pitäisikin olla suhteessa se aikuinen, jotta toinen saa reagoida säikähtäneen lapsen tavoin. Se ei ole tasapuolista.

Nyt meitä on kaksi suhteessa, jotka molemmat ajoittain huutavat ja ajoittain mököttävät. Se on toiminut aika hyvin siinä mielessä, että ennen pitkää kissa saadaan pöydälle, ja mies on oppinut, että sivuuttamalla hän vain pahentaa tilannetta.

Meidän mököttämisessä on vissi ero. Molemmat kyllä yrittävät pakottaa toisen käyttäytymään haluamallaan tavalla. Mutta miehen mökötys tähtää siihen, ettei olisi pakko kommunikoida niistä asioista, jotka hänen mielestä ovat hyvin vaikka minun kannaltani ei. Sellainen todellakin on vallankäyttöä ja status quon pönkittämistä piittaamasta siitä, mikä olisi oikeus ja kohtuus. Minä taas mökötän lisätäkseni kommunikaatiota tilanteessa, jossa olen niin tyytymätön johonkin asiaan, että jatkossa se tulee hoitamattomana kampittamaan suhteen. Miehen mököttäminen on myös aggressiivisempaa katoilemisineen, ja olen joutunut aika tiukasti puuttumaan siihen ja kehottamaan käsittelemään kiukkuaan rakentavammin, jos ei halua ajaa meitä syöksykierteeseen, jossa loukkaantuneisuus vain lisääntyy. Alun päiväkausien mökötyksestä ja sen päättymisestä teeskentelyyn on päästy siihen, että lopuksi asiat on joka tapauksessa selvitettävä.

Mies on alkanut lopultakin ymmärtää, että elämä on selvittelyjen jälkeen hänenkin kannaltaan parempaa, koska minua ihan oikeasti kiinnostaa se, miten hän haluaisi asioiden olevan ja miksi. Tätä kokemusta hän ei saanut kasvuperheessään. Hänelle tuntuu olevan aivan uutta sellainen, että vaikka suhteessa monesti taistellaan jossain mielessä vallasta, niin sitä valtaa ei ole mitenkään välttämätöntä käyttää vain omaksi hyväksi.

Summa summarum: en voi ihailla tätäkään puhetapaa, jossa mykkäkoulu tuomitaan juurta jaksain eikä sillä myönnetä olevan koskaan mitään rakentavaa roolia parisuhteessa. Se on mielestäni demonisointia ja tarpeettoman antihumanistinen lähtökohta.

Miten selviätte öistä mökötyskautena? Ne on mulle tuskaa.