Lue keskustelun säännöt.
Tytöt 18 TV Areena yle.fi
Kommentit (1165)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miks sympatisoitte Mallaa niin paljon.
Tyyppi seukkaa miehen kanssa, joka puukotti 48v naisen ja irrotti tältä vielä kädenkin sekä kulki käsi mukanaan ja kuvasi sitä. Ja vielä pahoinpiteli ja lopulta tappoi myös naisen espanjanvesikoiran.
Kukaan jolla edes hitusen on järkeä päässä, ei seurustele tuollasen kanssa.
Malla hommas myös kaks kissaa. Eli on ilmeisesti eläinrakas. Mutta ei haittaa että oma hanipöö mussukka on tappanu viattoman pikku koiran?
Jos ikinä tulevat asumaan saman katon alla, niin Malla kissoineen tulee olemaan ne seuraavat uhrit.
Sairashan ihmisen täytyy olla että tuollaisen valitsee kumppanikseen. Mutta ei voi kuin päätään pudistella ja antaa toisten tehdä omat virheensä.
Malla on neiti hybristofilia. osoittaa taas että että joillakin naisille on kiihoke miehen rikostuomio. mies saa silti naiselta toosaa.,,,kun siihen mahis tulee. the worse i am , the more you want me...
Ne oli jo ollu parisuhteessa jonka aikana tää mies teki rikoksen, eli linnatuomiota ei ollut olemassa sillä vielä kumppania valitessa.
Rankka rikoshistoria oli jo ennen henkirikosta. Ja viimeistään sen tultua ilmi pitäisi järkeä tulla päähän. Mutta koska Malla ihannoi selvästi rikollista ja huumehuuruista elämää, niin ei ole moksiskaan. Noissa piireissä pahimmillaan jopa ihaillaa sitä mitä pahempia rikoksia kenelläkin on kontollaan. Kyllä tuo kertoo jo ihan tarpeeksi, että teosta on videotakin tälle pienelle, hennolle ja niin viattomalle enkelille lähetelty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai ymmärrätte että nuo on nimenomaan ongelmanuoria? Eli eipäs yleistetä kaikkiin nuoriin.
Äläpäs yleistä nuoriin. Kyseessä täysi-ikäisiä suomalaisia naisia.
Täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevia nuoria, eli ihan kakaroita vielä.
Samaa mieltä tämän takia 18 vuotiaiden naisten ei tulisi saada äänestää, ajaa autoa, ostaa alkohilia/tupakkaa, tai mennä naimisiin. Lapsia kun ovat.
Entäs 18v miehet?
Miehet kantavat vastuunsa tekojensa seurauksista, eikä heitä paapota kuten tälläkin palstalla nyt näitä tulevia kassialmoja. Ei näkynyt vastaavaa yliymmärtämistä ja paapomismentaliteettia esim. Logged In:in jätkiä kohtaan. Ei silti, vaikka eivät menneet naimisiin murhaajien kanssa ja miesten syrjäytymiseen, sekä terveydenhuoltoon panostetaan murto-osa siitä mitä naisten. Pitäisi hiljaalleen päättää tavoitellaanko sitä tasa-arvoa vai ei. Ja jos tavoitellaan, niin sitten teot myös sen mukaan. Puheita on jo kuultu. Noistakin joka eukko pakolliseen asepalvelukseen, niin joku edes ryhdistäytyisi.
Vähän samaa mieltä. Loggedin parilla pojalla oli aivot, ja heillä olisi mahdollisuus tehdä työtä josta palkkaa tulisi parhaimmillaan 5000-6000 e/kk. Lievestuoreen poika ymmärsi ongelmansa ja yritti parhaansa. Mitäköhän hänelle mahtaa kuulua. Toivottavasti saa ystäväpiiriä jossa on kunnollisia ihmisiä.
Foobikko94 kirjoitti:
Toki Miki käyttää sanoja "ei jaksa", mutta se on ehkä helpompi sanoa kuin "mua pelottaa kuollakseni ihan kaikki."
Tässä ollaan mielestäni suuremman oivalluksen äärellä. Ja Mikin ehkä kannattaisi yrittää puhua enemmän peloistaan, ainakin ihmiset suhtautuisivat ymmärtäväisemmin.
Vierailija kirjoitti:
Foobikko94 kirjoitti:
Toki Miki käyttää sanoja "ei jaksa", mutta se on ehkä helpompi sanoa kuin "mua pelottaa kuollakseni ihan kaikki."
Tässä ollaan mielestäni suuremman oivalluksen äärellä. Ja Mikin ehkä kannattaisi yrittää puhua enemmän peloistaan, ainakin ihmiset suhtautuisivat ymmärtäväisemmin.
Mikillä näytti hyvin onnistuvan asunnosta poistuminen ja sosialisointi kun motivaatio oli kohdillaan. Kuten lounas-sushi toisen päähenkilön kanssa. Sitten taas alkoi ”masentaa” kun piti ajatella tylsää koulua tai työelämää.
Vierailija kirjoitti:
Foobikko94 kirjoitti:
Monet täällä parjaavat hirveästi Mikiä. Ei taida ihmisillä olla tietoa, mitä on agorafobia ja mitä sen kanssa on oikeasti elää. Itselläni ei niinkään ole tuota sos.fobian puolta eli en pelkää että "ihmiset katsoo" niin kuin Miki sanoi. Mutta tietynlaisen agorafobian kanssa olen elänyt 14-vuotiaasta asti (nyt 28v.) Viime keväänä olin aika samassa jamassa kuin Miki, paitsi että mulla oli osa-aikatyötä etätyönä (kiitos korona, koska siinä kunnossa en olisi päässyt työpaikalle asti ulos asunnosta.) Omassa kuviossa ei oo ikinä ollut mukana mitään aineita, edes alkoholia, mutta pahimmillaan pelkkä julkisten paikkojen kammo eristää täysin.
Tilasin itsekin pahimmillani kaikki ruoat ja ruokaostokset Woltilla, kun olin vakuuttunut, etten VOI lähteä ulos yksiöstäni tai joudun onnettomuuden, väkivallan kohteeksi tms. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta on hirveää kun pelottavin asia maailmassa on koko maailma etuoven ulkopuolella. Ja totta kai ajatus työssäkäymisestä tuntuu vieraalta silloin, kun koko oma maailma on alle 50 neliömetriä.
Toki Miki käyttää sanoja "ei jaksa", mutta se on ehkä helpompi sanoa kuin "mua pelottaa kuollakseni ihan kaikki."
Toivottavasti Miki (ja myös muut tytöt) saa tukea ja elämänsä uusille raiteille. En usko, että agorafobiasta ja pahasta ahdistuksesta voi kokonaan parantua, mutta sitä voi oppia hallitsemaan.
En allekirjoita ollenkaan tuota agorafobiaa. Laiska ja saamaton se oli. Ja vaikka olisikin joku fobia, niin pakkohan sen kanssa on oppia elämään, siedättää itseään pikkuhiljaa.
Mä olen kärsinyt paniikkihäiriöstä suuren osan elämääni. En jaksa edes laskea kuinka monta kertaa olen melkein pyörtynyt kaupan kassalla, täydessä bussissa, työpaikalla, auton ratissa jne, kun kohtaus iskee päälle täysillä. Sydän hakkaa niin että meinaa rinnasta tulla, silmissä sumenee, naama puutuu, oksettaa ja huimaa. SILTI olen aina mennyt siihen bussiin, töihin, auton rattiin ja muihin ahdistaviin tilanteisiin ja ajan kanssa kohtaukset on vähentyneet niin, etten edes muista koska olisi viimeksi ollut paniikkikohtaus. Olisin minäkin kai voinut jäädä kotiin surkuttelemaan itseäni, hakea pitkiä saikkuja ja eristäytyä maailmasta, mutta kun niin ei vain voi tehdä!
Tässä on itseasiassa myös totuuden siemen. Kun on pakko eikä vaihtoehtoja ole, niin on vain pakko selviytyä. Että tavallaan kaikki mahdolliset tukitoimet ja etenkin rahallinen tuki ja mahdollisuus, että voi jättäytyä mitään tekemättömäksi myös mahdollistaa sitä, että ihminen luovuttaa helpommin. Koska ei ole pakko. Elannon saa muutenkin ja on tottunut siihen, että yhteiskunnan turvaverkko aina pelastaa. Ja sitä voi perustella erilaisilla diagnooseilla. En siis sano, että täysin oikeistolainen kylmä suhtautuminenkaan toimisi, mutta ei se tämä loputon mahdollistaminenkaan toimi. Ja se ”pakko vaan tehdä ja pärjätä”-mentaliteetti pitäisi opettaa jo paljon varhaisemmassa vaiheessa.
Koska ei oikeasti ole muuta vaihtoehtoa. On vain selviydyttävä ja pakottaa itsensä tekemään töitä itsensä eteen. Kukaan muu ei voi pelastaa ihmistä kuin ihminen itse.
T. Se entinen laitosnuori
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Foobikko94 kirjoitti:
Monet täällä parjaavat hirveästi Mikiä. Ei taida ihmisillä olla tietoa, mitä on agorafobia ja mitä sen kanssa on oikeasti elää. Itselläni ei niinkään ole tuota sos.fobian puolta eli en pelkää että "ihmiset katsoo" niin kuin Miki sanoi. Mutta tietynlaisen agorafobian kanssa olen elänyt 14-vuotiaasta asti (nyt 28v.) Viime keväänä olin aika samassa jamassa kuin Miki, paitsi että mulla oli osa-aikatyötä etätyönä (kiitos korona, koska siinä kunnossa en olisi päässyt työpaikalle asti ulos asunnosta.) Omassa kuviossa ei oo ikinä ollut mukana mitään aineita, edes alkoholia, mutta pahimmillaan pelkkä julkisten paikkojen kammo eristää täysin.
Tilasin itsekin pahimmillani kaikki ruoat ja ruokaostokset Woltilla, kun olin vakuuttunut, etten VOI lähteä ulos yksiöstäni tai joudun onnettomuuden, väkivallan kohteeksi tms. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta on hirveää kun pelottavin asia maailmassa on koko maailma etuoven ulkopuolella. Ja totta kai ajatus työssäkäymisestä tuntuu vieraalta silloin, kun koko oma maailma on alle 50 neliömetriä.
Toki Miki käyttää sanoja "ei jaksa", mutta se on ehkä helpompi sanoa kuin "mua pelottaa kuollakseni ihan kaikki."
Toivottavasti Miki (ja myös muut tytöt) saa tukea ja elämänsä uusille raiteille. En usko, että agorafobiasta ja pahasta ahdistuksesta voi kokonaan parantua, mutta sitä voi oppia hallitsemaan.
En allekirjoita ollenkaan tuota agorafobiaa. Laiska ja saamaton se oli. Ja vaikka olisikin joku fobia, niin pakkohan sen kanssa on oppia elämään, siedättää itseään pikkuhiljaa.
Mä olen kärsinyt paniikkihäiriöstä suuren osan elämääni. En jaksa edes laskea kuinka monta kertaa olen melkein pyörtynyt kaupan kassalla, täydessä bussissa, työpaikalla, auton ratissa jne, kun kohtaus iskee päälle täysillä. Sydän hakkaa niin että meinaa rinnasta tulla, silmissä sumenee, naama puutuu, oksettaa ja huimaa. SILTI olen aina mennyt siihen bussiin, töihin, auton rattiin ja muihin ahdistaviin tilanteisiin ja ajan kanssa kohtaukset on vähentyneet niin, etten edes muista koska olisi viimeksi ollut paniikkikohtaus. Olisin minäkin kai voinut jäädä kotiin surkuttelemaan itseäni, hakea pitkiä saikkuja ja eristäytyä maailmasta, mutta kun niin ei vain voi tehdä!
No hienoa, jos olet pystynyt kaikkeen tuohon. Mutta fakta on se, että kaikilla ei riitä voimat, vaan paniikkihäiriö (yhdistettynä vielä kenties masennukseen/ahdistukseen/OCD:hen/tms.) alkaa hiljalleen kutistaa sitä omaa elämänpiiriä. Joillakin kohtaukset ja kohtausten pelko on lähes invalidisoivaa. Ei se tee kenestäkään huonompaa ihmistä.
-eri
Ai ei tee huonompaa ihmistä? Saanen olla eri mieltä. Ihminen joka jonkun fobian tai henkisen sairauden varjolla ei ole koskaan yhteiskuntaa hyödyttävä veronmaksaja, vaan päinvastoin verovaroja tukien muodossa kuluttava, on todellakin huono ihminen. Jokaisella meistä on joku fobia, tai erilaisia mielenterveyden ongelmia, oli se sitten masennusta, ADD/ADHD, paniikkihäiriö tai mitä nyt kenelläkin, mutta yhteiskunta kaatuisi jos kaikki jäisi niiden varjolla neljän seinän sisälle. Lääkkeitä ja terapiaa löytyy joka lähtöön.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Foobikko94 kirjoitti:
Monet täällä parjaavat hirveästi Mikiä. Ei taida ihmisillä olla tietoa, mitä on agorafobia ja mitä sen kanssa on oikeasti elää. Itselläni ei niinkään ole tuota sos.fobian puolta eli en pelkää että "ihmiset katsoo" niin kuin Miki sanoi. Mutta tietynlaisen agorafobian kanssa olen elänyt 14-vuotiaasta asti (nyt 28v.) Viime keväänä olin aika samassa jamassa kuin Miki, paitsi että mulla oli osa-aikatyötä etätyönä (kiitos korona, koska siinä kunnossa en olisi päässyt työpaikalle asti ulos asunnosta.) Omassa kuviossa ei oo ikinä ollut mukana mitään aineita, edes alkoholia, mutta pahimmillaan pelkkä julkisten paikkojen kammo eristää täysin.
Tilasin itsekin pahimmillani kaikki ruoat ja ruokaostokset Woltilla, kun olin vakuuttunut, etten VOI lähteä ulos yksiöstäni tai joudun onnettomuuden, väkivallan kohteeksi tms. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta on hirveää kun pelottavin asia maailmassa on koko maailma etuoven ulkopuolella. Ja totta kai ajatus työssäkäymisestä tuntuu vieraalta silloin, kun koko oma maailma on alle 50 neliömetriä.
Toki Miki käyttää sanoja "ei jaksa", mutta se on ehkä helpompi sanoa kuin "mua pelottaa kuollakseni ihan kaikki."
Toivottavasti Miki (ja myös muut tytöt) saa tukea ja elämänsä uusille raiteille. En usko, että agorafobiasta ja pahasta ahdistuksesta voi kokonaan parantua, mutta sitä voi oppia hallitsemaan.
En allekirjoita ollenkaan tuota agorafobiaa. Laiska ja saamaton se oli. Ja vaikka olisikin joku fobia, niin pakkohan sen kanssa on oppia elämään, siedättää itseään pikkuhiljaa.
Mä olen kärsinyt paniikkihäiriöstä suuren osan elämääni. En jaksa edes laskea kuinka monta kertaa olen melkein pyörtynyt kaupan kassalla, täydessä bussissa, työpaikalla, auton ratissa jne, kun kohtaus iskee päälle täysillä. Sydän hakkaa niin että meinaa rinnasta tulla, silmissä sumenee, naama puutuu, oksettaa ja huimaa. SILTI olen aina mennyt siihen bussiin, töihin, auton rattiin ja muihin ahdistaviin tilanteisiin ja ajan kanssa kohtaukset on vähentyneet niin, etten edes muista koska olisi viimeksi ollut paniikkikohtaus. Olisin minäkin kai voinut jäädä kotiin surkuttelemaan itseäni, hakea pitkiä saikkuja ja eristäytyä maailmasta, mutta kun niin ei vain voi tehdä!
No hienoa, jos olet pystynyt kaikkeen tuohon. Mutta fakta on se, että kaikilla ei riitä voimat, vaan paniikkihäiriö (yhdistettynä vielä kenties masennukseen/ahdistukseen/OCD:hen/tms.) alkaa hiljalleen kutistaa sitä omaa elämänpiiriä. Joillakin kohtaukset ja kohtausten pelko on lähes invalidisoivaa. Ei se tee kenestäkään huonompaa ihmistä.
-eri
Ai ei tee huonompaa ihmistä? Saanen olla eri mieltä. Ihminen joka jonkun fobian tai henkisen sairauden varjolla ei ole koskaan yhteiskuntaa hyödyttävä veronmaksaja, vaan päinvastoin verovaroja tukien muodossa kuluttava, on todellakin huono ihminen. Jokaisella meistä on joku fobia, tai erilaisia mielenterveyden ongelmia, oli se sitten masennusta, ADD/ADHD, paniikkihäiriö tai mitä nyt kenelläkin, mutta yhteiskunta kaatuisi jos kaikki jäisi niiden varjolla neljän seinän sisälle. Lääkkeitä ja terapiaa löytyy joka lähtöön.
Vau, empaattisuutesi oikein häikäisee. Harmi, jos elämä on katkeroittanut noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Foobikko94 kirjoitti:
Monet täällä parjaavat hirveästi Mikiä. Ei taida ihmisillä olla tietoa, mitä on agorafobia ja mitä sen kanssa on oikeasti elää. Itselläni ei niinkään ole tuota sos.fobian puolta eli en pelkää että "ihmiset katsoo" niin kuin Miki sanoi. Mutta tietynlaisen agorafobian kanssa olen elänyt 14-vuotiaasta asti (nyt 28v.) Viime keväänä olin aika samassa jamassa kuin Miki, paitsi että mulla oli osa-aikatyötä etätyönä (kiitos korona, koska siinä kunnossa en olisi päässyt työpaikalle asti ulos asunnosta.) Omassa kuviossa ei oo ikinä ollut mukana mitään aineita, edes alkoholia, mutta pahimmillaan pelkkä julkisten paikkojen kammo eristää täysin.
Tilasin itsekin pahimmillani kaikki ruoat ja ruokaostokset Woltilla, kun olin vakuuttunut, etten VOI lähteä ulos yksiöstäni tai joudun onnettomuuden, väkivallan kohteeksi tms. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta on hirveää kun pelottavin asia maailmassa on koko maailma etuoven ulkopuolella. Ja totta kai ajatus työssäkäymisestä tuntuu vieraalta silloin, kun koko oma maailma on alle 50 neliömetriä.
Toki Miki käyttää sanoja "ei jaksa", mutta se on ehkä helpompi sanoa kuin "mua pelottaa kuollakseni ihan kaikki."
Toivottavasti Miki (ja myös muut tytöt) saa tukea ja elämänsä uusille raiteille. En usko, että agorafobiasta ja pahasta ahdistuksesta voi kokonaan parantua, mutta sitä voi oppia hallitsemaan.
Pystyykö tuollaisesta fobiasta kärsivä hoitamaan muutot, ryyppäämään julkisilla paikoilla jne? Vaikutti muutaman sarjan henkilön vaivat "hieman" valikoivilta tilanteiden suhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Foobikko94 kirjoitti:
Monet täällä parjaavat hirveästi Mikiä. Ei taida ihmisillä olla tietoa, mitä on agorafobia ja mitä sen kanssa on oikeasti elää. Itselläni ei niinkään ole tuota sos.fobian puolta eli en pelkää että "ihmiset katsoo" niin kuin Miki sanoi. Mutta tietynlaisen agorafobian kanssa olen elänyt 14-vuotiaasta asti (nyt 28v.) Viime keväänä olin aika samassa jamassa kuin Miki, paitsi että mulla oli osa-aikatyötä etätyönä (kiitos korona, koska siinä kunnossa en olisi päässyt työpaikalle asti ulos asunnosta.) Omassa kuviossa ei oo ikinä ollut mukana mitään aineita, edes alkoholia, mutta pahimmillaan pelkkä julkisten paikkojen kammo eristää täysin.
Tilasin itsekin pahimmillani kaikki ruoat ja ruokaostokset Woltilla, kun olin vakuuttunut, etten VOI lähteä ulos yksiöstäni tai joudun onnettomuuden, väkivallan kohteeksi tms. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta on hirveää kun pelottavin asia maailmassa on koko maailma etuoven ulkopuolella. Ja totta kai ajatus työssäkäymisestä tuntuu vieraalta silloin, kun koko oma maailma on alle 50 neliömetriä.
Toki Miki käyttää sanoja "ei jaksa", mutta se on ehkä helpompi sanoa kuin "mua pelottaa kuollakseni ihan kaikki."
Toivottavasti Miki (ja myös muut tytöt) saa tukea ja elämänsä uusille raiteille. En usko, että agorafobiasta ja pahasta ahdistuksesta voi kokonaan parantua, mutta sitä voi oppia hallitsemaan.
En allekirjoita ollenkaan tuota agorafobiaa. Laiska ja saamaton se oli. Ja vaikka olisikin joku fobia, niin pakkohan sen kanssa on oppia elämään, siedättää itseään pikkuhiljaa.
Mä olen kärsinyt paniikkihäiriöstä suuren osan elämääni. En jaksa edes laskea kuinka monta kertaa olen melkein pyörtynyt kaupan kassalla, täydessä bussissa, työpaikalla, auton ratissa jne, kun kohtaus iskee päälle täysillä. Sydän hakkaa niin että meinaa rinnasta tulla, silmissä sumenee, naama puutuu, oksettaa ja huimaa. SILTI olen aina mennyt siihen bussiin, töihin, auton rattiin ja muihin ahdistaviin tilanteisiin ja ajan kanssa kohtaukset on vähentyneet niin, etten edes muista koska olisi viimeksi ollut paniikkikohtaus. Olisin minäkin kai voinut jäädä kotiin surkuttelemaan itseäni, hakea pitkiä saikkuja ja eristäytyä maailmasta, mutta kun niin ei vain voi tehdä!
No hienoa, jos olet pystynyt kaikkeen tuohon. Mutta fakta on se, että kaikilla ei riitä voimat, vaan paniikkihäiriö (yhdistettynä vielä kenties masennukseen/ahdistukseen/OCD:hen/tms.) alkaa hiljalleen kutistaa sitä omaa elämänpiiriä. Joillakin kohtaukset ja kohtausten pelko on lähes invalidisoivaa. Ei se tee kenestäkään huonompaa ihmistä.
-eri
Ai ei tee huonompaa ihmistä? Saanen olla eri mieltä. Ihminen joka jonkun fobian tai henkisen sairauden varjolla ei ole koskaan yhteiskuntaa hyödyttävä veronmaksaja, vaan päinvastoin verovaroja tukien muodossa kuluttava, on todellakin huono ihminen. Jokaisella meistä on joku fobia, tai erilaisia mielenterveyden ongelmia, oli se sitten masennusta, ADD/ADHD, paniikkihäiriö tai mitä nyt kenelläkin, mutta yhteiskunta kaatuisi jos kaikki jäisi niiden varjolla neljän seinän sisälle. Lääkkeitä ja terapiaa löytyy joka lähtöön.
Vau, empaattisuutesi oikein häikäisee. Harmi, jos elämä on katkeroittanut noin.
Kukahan tässä katkera on. Lähde nyt sinne kodin ulkopuolelle rohkeasti itseäsi siedättämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Foobikko94 kirjoitti:
Monet täällä parjaavat hirveästi Mikiä. Ei taida ihmisillä olla tietoa, mitä on agorafobia ja mitä sen kanssa on oikeasti elää. Itselläni ei niinkään ole tuota sos.fobian puolta eli en pelkää että "ihmiset katsoo" niin kuin Miki sanoi. Mutta tietynlaisen agorafobian kanssa olen elänyt 14-vuotiaasta asti (nyt 28v.) Viime keväänä olin aika samassa jamassa kuin Miki, paitsi että mulla oli osa-aikatyötä etätyönä (kiitos korona, koska siinä kunnossa en olisi päässyt työpaikalle asti ulos asunnosta.) Omassa kuviossa ei oo ikinä ollut mukana mitään aineita, edes alkoholia, mutta pahimmillaan pelkkä julkisten paikkojen kammo eristää täysin.
Tilasin itsekin pahimmillani kaikki ruoat ja ruokaostokset Woltilla, kun olin vakuuttunut, etten VOI lähteä ulos yksiöstäni tai joudun onnettomuuden, väkivallan kohteeksi tms. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta on hirveää kun pelottavin asia maailmassa on koko maailma etuoven ulkopuolella. Ja totta kai ajatus työssäkäymisestä tuntuu vieraalta silloin, kun koko oma maailma on alle 50 neliömetriä.
Toki Miki käyttää sanoja "ei jaksa", mutta se on ehkä helpompi sanoa kuin "mua pelottaa kuollakseni ihan kaikki."
Toivottavasti Miki (ja myös muut tytöt) saa tukea ja elämänsä uusille raiteille. En usko, että agorafobiasta ja pahasta ahdistuksesta voi kokonaan parantua, mutta sitä voi oppia hallitsemaan.
Pystyykö tuollaisesta fobiasta kärsivä hoitamaan muutot, ryyppäämään julkisilla paikoilla jne? Vaikutti muutaman sarjan henkilön vaivat "hieman" valikoivilta tilanteiden suhteen.
Monesti paniikkihäiriöt yms. sekoitetaan välttämiskäyttäytymiseen. Välttämiskäyttäytymistä on se, että kaikki ikävämmät ja tylsät velvoitteet aiheuttaa paniikkia ja ahdistusta. Pakko-oireisuudessa, paniikkihäiriössä jne. myöskin mukavat ja positiiviset tilanteet aiheuttavat oireita ja kohtauksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Foobikko94 kirjoitti:
Monet täällä parjaavat hirveästi Mikiä. Ei taida ihmisillä olla tietoa, mitä on agorafobia ja mitä sen kanssa on oikeasti elää. Itselläni ei niinkään ole tuota sos.fobian puolta eli en pelkää että "ihmiset katsoo" niin kuin Miki sanoi. Mutta tietynlaisen agorafobian kanssa olen elänyt 14-vuotiaasta asti (nyt 28v.) Viime keväänä olin aika samassa jamassa kuin Miki, paitsi että mulla oli osa-aikatyötä etätyönä (kiitos korona, koska siinä kunnossa en olisi päässyt työpaikalle asti ulos asunnosta.) Omassa kuviossa ei oo ikinä ollut mukana mitään aineita, edes alkoholia, mutta pahimmillaan pelkkä julkisten paikkojen kammo eristää täysin.
Tilasin itsekin pahimmillani kaikki ruoat ja ruokaostokset Woltilla, kun olin vakuuttunut, etten VOI lähteä ulos yksiöstäni tai joudun onnettomuuden, väkivallan kohteeksi tms. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta on hirveää kun pelottavin asia maailmassa on koko maailma etuoven ulkopuolella. Ja totta kai ajatus työssäkäymisestä tuntuu vieraalta silloin, kun koko oma maailma on alle 50 neliömetriä.
Toki Miki käyttää sanoja "ei jaksa", mutta se on ehkä helpompi sanoa kuin "mua pelottaa kuollakseni ihan kaikki."
Toivottavasti Miki (ja myös muut tytöt) saa tukea ja elämänsä uusille raiteille. En usko, että agorafobiasta ja pahasta ahdistuksesta voi kokonaan parantua, mutta sitä voi oppia hallitsemaan.
Pystyykö tuollaisesta fobiasta kärsivä hoitamaan muutot, ryyppäämään julkisilla paikoilla jne? Vaikutti muutaman sarjan henkilön vaivat "hieman" valikoivilta tilanteiden suhteen.
Monesti paniikkihäiriöt yms. sekoitetaan välttämiskäyttäytymiseen. Välttämiskäyttäytymistä on se, että kaikki ikävämmät ja tylsät velvoitteet aiheuttaa paniikkia ja ahdistusta. Pakko-oireisuudessa, paniikkihäiriössä jne. myöskin mukavat ja positiiviset tilanteet aiheuttavat oireita ja kohtauksia.
Tässäkin menee vähän puurot ja vellit sekaisin. Pakko-oireisuus ja paniikkihäiriö nimenomaan aiheuttavat välttämiskäyttäytymistä, jätetään varmuuden vuoksi tekemättä ja menemättä, koska ei tiedä milloin tulee kohtaus tai oire. Voi kuitenkin olla helpompaa mennä esim. tutun kaverin kanssa kahville kuin vaikka täpötäyteen luokkahuoneeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perussuomalaiset sedät katsoo ohjelmaa kovana ja googlailee nimiä taas..
Vierailija kirjoitti:
nää on kaikki vaan nuoria joilla on tosi isot ongelmat ja te tädit istutte täällä ja yleistätte kaikkiin nuoriin :DDD kyllä kuule suurin osa nuorisosta on koulussa ja käyttää opintotukensa ihan järkevästi
Sellainen tarkennus, että heillä on siis itse hankittuja ongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Foobikko94 kirjoitti:
Monet täällä parjaavat hirveästi Mikiä. Ei taida ihmisillä olla tietoa, mitä on agorafobia ja mitä sen kanssa on oikeasti elää. Itselläni ei niinkään ole tuota sos.fobian puolta eli en pelkää että "ihmiset katsoo" niin kuin Miki sanoi. Mutta tietynlaisen agorafobian kanssa olen elänyt 14-vuotiaasta asti (nyt 28v.) Viime keväänä olin aika samassa jamassa kuin Miki, paitsi että mulla oli osa-aikatyötä etätyönä (kiitos korona, koska siinä kunnossa en olisi päässyt työpaikalle asti ulos asunnosta.) Omassa kuviossa ei oo ikinä ollut mukana mitään aineita, edes alkoholia, mutta pahimmillaan pelkkä julkisten paikkojen kammo eristää täysin.
Tilasin itsekin pahimmillani kaikki ruoat ja ruokaostokset Woltilla, kun olin vakuuttunut, etten VOI lähteä ulos yksiöstäni tai joudun onnettomuuden, väkivallan kohteeksi tms. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta on hirveää kun pelottavin asia maailmassa on koko maailma etuoven ulkopuolella. Ja totta kai ajatus työssäkäymisestä tuntuu vieraalta silloin, kun koko oma maailma on alle 50 neliömetriä.
Toki Miki käyttää sanoja "ei jaksa", mutta se on ehkä helpompi sanoa kuin "mua pelottaa kuollakseni ihan kaikki."
Toivottavasti Miki (ja myös muut tytöt) saa tukea ja elämänsä uusille raiteille. En usko, että agorafobiasta ja pahasta ahdistuksesta voi kokonaan parantua, mutta sitä voi oppia hallitsemaan.
Pystyykö tuollaisesta fobiasta kärsivä hoitamaan muutot, ryyppäämään julkisilla paikoilla jne? Vaikutti muutaman sarjan henkilön vaivat "hieman" valikoivilta tilanteiden suhteen.
Monesti paniikkihäiriöt yms. sekoitetaan välttämiskäyttäytymiseen. Välttämiskäyttäytymistä on se, että kaikki ikävämmät ja tylsät velvoitteet aiheuttaa paniikkia ja ahdistusta. Pakko-oireisuudessa, paniikkihäiriössä jne. myöskin mukavat ja positiiviset tilanteet aiheuttavat oireita ja kohtauksia.
Tässäkin menee vähän puurot ja vellit sekaisin. Pakko-oireisuus ja paniikkihäiriö nimenomaan aiheuttavat välttämiskäyttäytymistä, jätetään varmuuden vuoksi tekemättä ja menemättä, koska ei tiedä milloin tulee kohtaus tai oire. Voi kuitenkin olla helpompaa mennä esim. tutun kaverin kanssa kahville kuin vaikka täpötäyteen luokkahuoneeseen.
Ei itseasiassa mene. Toki välttämiskäyttäytyminen kuuluu osana pakko-oireisuuteen, mutta se ei ole noin räikeästi valikoivaa, että vain kivoja asioita voi tehdä ja ikävissä tulee kohtaus. Juuri silmiinpistävä valikoivuus kertoo siitä, että kyse ei ole pakko-oireisuudesta ja paniikkihäiriöstä, vaan välttämiskäyttäytymisestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Foobikko94 kirjoitti:
Monet täällä parjaavat hirveästi Mikiä. Ei taida ihmisillä olla tietoa, mitä on agorafobia ja mitä sen kanssa on oikeasti elää. Itselläni ei niinkään ole tuota sos.fobian puolta eli en pelkää että "ihmiset katsoo" niin kuin Miki sanoi. Mutta tietynlaisen agorafobian kanssa olen elänyt 14-vuotiaasta asti (nyt 28v.) Viime keväänä olin aika samassa jamassa kuin Miki, paitsi että mulla oli osa-aikatyötä etätyönä (kiitos korona, koska siinä kunnossa en olisi päässyt työpaikalle asti ulos asunnosta.) Omassa kuviossa ei oo ikinä ollut mukana mitään aineita, edes alkoholia, mutta pahimmillaan pelkkä julkisten paikkojen kammo eristää täysin.
Tilasin itsekin pahimmillani kaikki ruoat ja ruokaostokset Woltilla, kun olin vakuuttunut, etten VOI lähteä ulos yksiöstäni tai joudun onnettomuuden, väkivallan kohteeksi tms. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta on hirveää kun pelottavin asia maailmassa on koko maailma etuoven ulkopuolella. Ja totta kai ajatus työssäkäymisestä tuntuu vieraalta silloin, kun koko oma maailma on alle 50 neliömetriä.
Toki Miki käyttää sanoja "ei jaksa", mutta se on ehkä helpompi sanoa kuin "mua pelottaa kuollakseni ihan kaikki."
Toivottavasti Miki (ja myös muut tytöt) saa tukea ja elämänsä uusille raiteille. En usko, että agorafobiasta ja pahasta ahdistuksesta voi kokonaan parantua, mutta sitä voi oppia hallitsemaan.
Pystyykö tuollaisesta fobiasta kärsivä hoitamaan muutot, ryyppäämään julkisilla paikoilla jne? Vaikutti muutaman sarjan henkilön vaivat "hieman" valikoivilta tilanteiden suhteen.
Monesti paniikkihäiriöt yms. sekoitetaan välttämiskäyttäytymiseen. Välttämiskäyttäytymistä on se, että kaikki ikävämmät ja tylsät velvoitteet aiheuttaa paniikkia ja ahdistusta. Pakko-oireisuudessa, paniikkihäiriössä jne. myöskin mukavat ja positiiviset tilanteet aiheuttavat oireita ja kohtauksia.
Olet oikeassa. Itse olen saanut kohtauksia ihan tuttujen ja turvallisten ihmisten lähellä, juhlissa, selvinpäin ja hiprakassa, kaikenlaisissa stressittömissäkin tilanteissa siinä missä ahdistavissakin. Mieheni on ollut avuksi olemalla höösäämättä, esim. kun minusta on tuntunut että en voi nyt lähteä ajamaan, että aja sinä. Hän on ollut lujana, että en lähde, nyt hyppäät rattiin ja lähdet. Silloin se potutti, mutta on auttanut. En enää saa kohtauksia kesken ajon. Ennen jouduin välillä ajamaan tien sivuun tasaamaan oloani jos kohtaus iski kesken ajamisen, mutta enää kohtauksia ei tule ollenkaan. Korvien välissähän se koko juttu on.
Se paniikkihäiriöinen.
Äh.. kirjoitin pitkän viestin, mutta menikin hyväksyntään. Koitetaan uudelleen.
Jotenkin Mikin tarina menee ihon alle. Mulla itselläni on tausta ystävärikkaasta ala-asteen alusta, mutta puolivälissä jätettiin porukasta ulos. En oikeastaan tiedä mitä edes tapahtui. Vaikea oli ymmärtää lapsena tätä. Koskaan en kotona kertonut. Tuntuu, että koulussakin näennäisesti näytti, etten koskaan ole yksin. Pääsin peruskoulun läpi huonoilla arvosanoilla eikä jatko-opintoihin päässyt. Tässä oli lopullinen tyssähdys. Olin jo vuosien aikana erakoitunut muista ihmisistä, että kaikki tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.
Perheen kanssa on aina ollut hyvät välit ja rakastava ympäristö. Vanhemmat paahtoivat töitä. Sisaruksia ei ollut, joka osaltaan varmasti edesauttoi tilanteen pahenemista. Mitään diagnoosia tai päihdeongelmaa ei ole/ollut. Tästä voi kyllä päästä pois, mutta tarvitsee paljon tukea ja apua päästä kiinni mihinkään.
Ymmärrän täysin jos ajatellaan pelkästään laiskuutena. Sitähän se varmasti myös onkin. Muistan, että koulun ja työn ajatteleminen ahdisti ja pelotti. Tuntui helpommalta työntää ajatukset syrjään. Kun koulutusta ei ollut eikä varsinkaan työkokemusta, niin alkoi entistä enemmän pelottamaan.
Häpeä on valtava. Pelotti myös päästä töihin, kun alkoi kelailemaan jos kysytään mitä olet tehnyt tätä ennen. Ja joutuisi nolona sönköttämään, etten ole ollut missään. Tästä voi päästä irti, mutta vaatii apua. Sen sijaan että haukutaan laiskoiksi pitäisi saada nuoret jotenkin aktivoitua oikeasti kunnolla. Sitä on varmasti vaikea ymmärtää, jos on elänyt erilaiset elämän ja ollut aina voin ja työmyönteinen ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Foobikko94 kirjoitti:
Monet täällä parjaavat hirveästi Mikiä. Ei taida ihmisillä olla tietoa, mitä on agorafobia ja mitä sen kanssa on oikeasti elää. Itselläni ei niinkään ole tuota sos.fobian puolta eli en pelkää että "ihmiset katsoo" niin kuin Miki sanoi. Mutta tietynlaisen agorafobian kanssa olen elänyt 14-vuotiaasta asti (nyt 28v.) Viime keväänä olin aika samassa jamassa kuin Miki, paitsi että mulla oli osa-aikatyötä etätyönä (kiitos korona, koska siinä kunnossa en olisi päässyt työpaikalle asti ulos asunnosta.) Omassa kuviossa ei oo ikinä ollut mukana mitään aineita, edes alkoholia, mutta pahimmillaan pelkkä julkisten paikkojen kammo eristää täysin.
Tilasin itsekin pahimmillani kaikki ruoat ja ruokaostokset Woltilla, kun olin vakuuttunut, etten VOI lähteä ulos yksiöstäni tai joudun onnettomuuden, väkivallan kohteeksi tms. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta on hirveää kun pelottavin asia maailmassa on koko maailma etuoven ulkopuolella. Ja totta kai ajatus työssäkäymisestä tuntuu vieraalta silloin, kun koko oma maailma on alle 50 neliömetriä.
Toki Miki käyttää sanoja "ei jaksa", mutta se on ehkä helpompi sanoa kuin "mua pelottaa kuollakseni ihan kaikki."
Toivottavasti Miki (ja myös muut tytöt) saa tukea ja elämänsä uusille raiteille. En usko, että agorafobiasta ja pahasta ahdistuksesta voi kokonaan parantua, mutta sitä voi oppia hallitsemaan.
En allekirjoita ollenkaan tuota agorafobiaa. Laiska ja saamaton se oli. Ja vaikka olisikin joku fobia, niin pakkohan sen kanssa on oppia elämään, siedättää itseään pikkuhiljaa.
Mä olen kärsinyt paniikkihäiriöstä suuren osan elämääni. En jaksa edes laskea kuinka monta kertaa olen melkein pyörtynyt kaupan kassalla, täydessä bussissa, työpaikalla, auton ratissa jne, kun kohtaus iskee päälle täysillä. Sydän hakkaa niin että meinaa rinnasta tulla, silmissä sumenee, naama puutuu, oksettaa ja huimaa. SILTI olen aina mennyt siihen bussiin, töihin, auton rattiin ja muihin ahdistaviin tilanteisiin ja ajan kanssa kohtaukset on vähentyneet niin, etten edes muista koska olisi viimeksi ollut paniikkikohtaus. Olisin minäkin kai voinut jäädä kotiin surkuttelemaan itseäni, hakea pitkiä saikkuja ja eristäytyä maailmasta, mutta kun niin ei vain voi tehdä!
Tässä on itseasiassa myös totuuden siemen. Kun on pakko eikä vaihtoehtoja ole, niin on vain pakko selviytyä. Että tavallaan kaikki mahdolliset tukitoimet ja etenkin rahallinen tuki ja mahdollisuus, että voi jättäytyä mitään tekemättömäksi myös mahdollistaa sitä, että ihminen luovuttaa helpommin. Koska ei ole pakko. Elannon saa muutenkin ja on tottunut siihen, että yhteiskunnan turvaverkko aina pelastaa. Ja sitä voi perustella erilaisilla diagnooseilla. En siis sano, että täysin oikeistolainen kylmä suhtautuminenkaan toimisi, mutta ei se tämä loputon mahdollistaminenkaan toimi. Ja se ”pakko vaan tehdä ja pärjätä”-mentaliteetti pitäisi opettaa jo paljon varhaisemmassa vaiheessa.
Koska ei oikeasti ole muuta vaihtoehtoa. On vain selviydyttävä ja pakottaa itsensä tekemään töitä itsensä eteen. Kukaan muu ei voi pelastaa ihmistä kuin ihminen itse.
T. Se entinen laitosnuoriTuo nykyään täysin överiksi mennyt mahdollistaminen on kääntynyt jo ajat sitten itseään vastaan, vaikka monet kuvittelevat sen vieläkin vähentävän ongelmia. Todellisuudessa se vain lisää niitä tietyn rajan jälkeen. Ja nyt en tarkoita pelkkiä ongelmanuoria, vaan ilmiö on havaittavissa vähän kaikkialla m@@h@nmuutt@jien jengiytymisestä ja integraation epäonnistumisesta lähtien. Tuo nyt ehdotettu laittomille maassaolijoille oleskelulupien myöntäminen vei ilmiön vieläpä täysin uusiin ulottuvuuksiin. Kuka vaan, mistä vaan voi tulla miten vaan ja tehdä mitä vaan ja silti on oikeutettu samoihin asioihin mitä muutkin. Oikeudet on maksimoitu ja velvollisuudet minimoitu. Käsittämätöntä touhua.
Kyllä, mahdollistaminen lisää ongelmia tietyn rajan jälkeen. Jos on pelkästään oikeuksia eikä mitään velvollisuuksia, mitään ei saa vaatia eikä yksilön ole pakko tehdä mitäön elämänsä eteen, niin näillä tietynlaisilla ihmisillä se käytännössä pilaa kaiken.
Vierailija kirjoitti:
Mieheni on ollut avuksi olemalla höösäämättä, esim. kun minusta on tuntunut että en voi nyt lähteä ajamaan, että aja sinä. Hän on ollut lujana, että en lähde, nyt hyppäät rattiin ja lähdet.
Kuulostaa lähinnä liikenneturvallisuuden vaarantamiselta. Itse olen ainakin niin pihalla paniikkikohtauksen koputellessa ovella, etten ikimaailmassa uskaltaisi rattiin vaikka joku kuinka pakottaisi.
Ehkä sulla on sitten ollut lievempää oireilua.
Vierailija kirjoitti:
Tässä on itseasiassa myös totuuden siemen. Kun on pakko eikä vaihtoehtoja ole, niin on vain pakko selviytyä. Että tavallaan kaikki mahdolliset tukitoimet ja etenkin rahallinen tuki ja mahdollisuus, että voi jättäytyä mitään tekemättömäksi myös mahdollistaa sitä, että ihminen luovuttaa helpommin. Koska ei ole pakko. Elannon saa muutenkin ja on tottunut siihen, että yhteiskunnan turvaverkko aina pelastaa. Ja sitä voi perustella erilaisilla diagnooseilla. En siis sano, että täysin oikeistolainen kylmä suhtautuminenkaan toimisi, mutta ei se tämä loputon mahdollistaminenkaan toimi. Ja se ”pakko vaan tehdä ja pärjätä”-mentaliteetti pitäisi opettaa jo paljon varhaisemmassa vaiheessa.
Koska ei oikeasti ole muuta vaihtoehtoa. On vain selviydyttävä ja pakottaa itsensä tekemään töitä itsensä eteen. Kukaan muu ei voi pelastaa ihmistä kuin ihminen itse.
T. Se entinen laitosnuori
Totta on, että pakon edessä pystyy kyllä. Mutta mikä on sen pakon hinta? Aikansa pinnistelee ja sitten pamahtaa. Voi vahingoittaa itseään tai jotakuta muuta. Ja tää ei oo edes pelkästään "nykyajan hömpötyksiä". Miettii esim. monia sotaveteraaneja: jotenkin yritettiin trauman kanssa pärjätä kun ei apuja ollut olemassa. Sit ajettiinkin perheitä lumihankeen tai hirttäydyttiin puuvajaan, kun se viimeinenkin jaksaminen loppui.
No hienoa, jos olet pystynyt kaikkeen tuohon. Mutta fakta on se, että kaikilla ei riitä voimat, vaan paniikkihäiriö (yhdistettynä vielä kenties masennukseen/ahdistukseen/OCD:hen/tms.) alkaa hiljalleen kutistaa sitä omaa elämänpiiriä. Joillakin kohtaukset ja kohtausten pelko on lähes invalidisoivaa. Ei se tee kenestäkään huonompaa ihmistä.
-eri