Lue keskustelun säännöt.
Te joilla on yleistä surua ja "sinisyyttä" elämässä
21.06.2015 |
Sinisyydellä tarkoitan sitä sellaista tietynlaista yksinäisyyden tai toivottomuuden tunnetta. Voi olla masennustaustaa tai ahdistuneisuutta, mutta kaikki nekin jotka muuten vain voivat sanoa samaistuvansa niin kertokaahan kuinka pyritte helpottamaan oloanne ja näkemään asiat vähän valoisammin. En käytä sanaa 'piristätte' koska en puhu nyt välttämättä mistään yhtäkkisestä pahan olon tai stressin tunteesta, vaan ihan jatkuvasta tunnetilasta tai arjen perussävystä. Miten selitätte elämää itsellenne?
Varmasti on muitakin kuin minä, jolle tällainen on ihan jatkuvaa. Yksinollessa varsinkin korostuu. Ettette oikein tunne itseänne koska jokin häiritsee olemassaoloanne koko ajan. Tässä ei tarvitse selittää syitä mihinkään, ainakaan itse en jaksa nyt miettiä elämääni sen enempää. Tahtoisin vain kuulla että on muitakin ja kuulla myöskin jos teillä on jotain kantavia perusajatuksia tai keinoja. Nimimerkillä istun yksin parvekkeella kännäämässä, mies on nukkumassa eikä puhu mulle. Tahtoisin viillellä tai purra itseäni, mutta siitä jää jälki josta joudun kärsimään kun paljastun. Tuntuu kuin monta vuotta elämästäni tiivististyisi tähän yhteen hetkeen, mikään ei ole muuttunut siitä asti kun olin 14 vaikka kaikkea on tapahtunut. En pysty hoitamaan asioitani ja pelkään että romahdan ja kaikki pakollinen jää kesken eikä minua ymmärretä. Tilasin tänään pizzaa, mutta tahtoisin oksentaa sen ulos koska koen etten olisi ansainnut sitä. Mikä on se kantava voima joka minun täytyisi nähdä tässä kaaoksessa?
Kommentit (36)
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 23:23"]
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 22:59"]
Mulla auttaa ajatus siitä että ne synkät ajatukset ja mieliala on oma valinta. Pyrin katselemaan niitä neutraalisti ulkopuolelta. Keskittymään läsnäoloon hetkessä ja löytämään kauniita asioita esim luonnosta. Sellaista mindfulness-filosofiaa siis...
[/quote]
Tähän pystyn kyllä jollain tapaa samaistumaan, että katselee itseään ulkopuolelta. Se vain ei pidemmän päälle auta kun aina ei riitä energia oikeasti, kun haluaisi ihan oikeasti kokea elämän kauniina. Läsnäoloon keskittyminen myös vaikeina aikoina saattaa myös pahentaa tunnelmaa joka ei aina ole omissa käsissä. Mutta siis ihan kelvollinen lähtöajatus kuitenkin.
[/quote]
Pitkäaikainen zen-meditaation harjoittaja täältä vastailee. Enkä missään nimessä halua siis väittää vastaan sinun kokemuksiasi vastaan (ihmisen omat kokemukset on aina hänelle oikeita), pelkästään vaan antaa sellaisen toisenlaisen näkökulman, joka zenin lisäksi käsittääkseni mindfulnessissa myös on.
Oikeastaan itseään ei katsella ulkopuolelta, paitsi egon näkökulmasta. Ego on se "kärsivä itse", fyysis-psyykkinen kokonaisuus. Mutta mietiskelyn hedelmä on se, että tajuaa että Minä en ole se, en pelkästään. Sitä huomaa olevansa tietoisuuden kenttä, jossa ruumis ja mieli ajatuksineen ja tunteineen ovat vain yksiä kohteita, samoin kuin on vaikka taustalta kuuluvat äänet ja näköhavainnotkin. Ne on minussa, ne eivät ole minä. Minä olen tietoisuus, tai tyhjyys, tila jossa kaikki ilmenee ja tulee havaituksi. Kun siis samaistun tuohon tilaan, en oikeastaan katsele itseäni ulkopuolelta vaan samaistun syvempään itseeni, todelliseen itseeni. Mutta koska useimmat ihmiset ajattelevat olevansa ruumis ja siihen liittyvä mieli, niin siitä näkökulmasta tuntuu että itseä katsellaan ulkopuolelta.
Zenin ja muun buddhalaisuuden kannalta haluaminen on kärsimyksen juuri. Siksi "haluaa kokea elämän kauniina" on jotain, mistä meikäläiset harjoittajat pyrkivät pääsemään eroon. Vain hyväksymään, vain sietämään, ottamaan vastaan ilman sisäistä vastustusta, tulipa tuskaa tai iloa. Siinä helpottaa kun muistaa, että elämässä kaikki muuttuu koko ajan. Tuska ei kestä ikuisesti, mutta ei ilokaan. Vastustamalla sitä, mikä on jo olemassa ja jolle siis ei enää voi mitään, vain lisää tuskaa, joten parempi luopua vastustuksesta ja hyväksyä että tällä hetkellä on näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 23:07"]
Olin itse koko viime talven aivan maassa, olisin voinut nukkua koko talven talviunta. Kuitenkin kokoajan auttoi se ajatus siitä, että tiesin että se olotila on kuitenkin vain väliaikainen, vaikka kestäisikin vaikka puoli vuotta. Tiesin että tuollaiset kaudet kuuluvat elämään ja jopa jollain tapaa "nautin" siitä että osaan olla myös täysin masentunut ja maassa,jonka jälkeen tulen taas nousemaan ylös entistä vahvempana. Ja sitten ajattelen aina että "the night is darkest just before the dawn", yö on pimeimmillään juuri ennen aamun valkenemista :)
[/quote]
Vähän sama kuin 'Pitää mennä rikki että valo pääsee sisään'. Toisaalta kun tuntee samoin pitkään niin menettää tuon toivon. Tiedän kyllä mitä tarkoitat, ja surussakin on usein juuri tuo vähän euforinen ulottuvuus. Mutta se toimii mielestäni lähinnä ihan konkreettisessa surussa kuten silloin kun läheinen kuolee. Kyllähän se tällaisessakin olossa on havaittavissa, mutta se hiipuu kun huomaa ettei se menekään ohi.
Myös nro. 7,
vähän samantyyppistä sanottavaa. Olen käynyt terapiassa nyt 5 vuotta, mutten koe että olen edes päässyt kiinni perimmäiseen tunteeseeni. Olen aika pohdiskeleva tyyppi, eli tuollaisen syvällisyyden tavoittaminen ei ole mitenkään vaikeaa. En silti vain pysty aina pitämään yllä tuota ehkä vähän surusävytteistä tietoisuutta ja kiitollisuutta koska usein tuntuu myös että ulkopuoliset asiat vaikuttavat aika syvästi minuun. En pysty esimerkiksi iloitsemaan jos minulla on jonkun toisen kanssa tilanne päällä. Otan asiat aika raskaasti, vaikka pystynkin suhtautumaan niihin kevyesti juuri sillä asenteella ettei niillä oikeasti ole ihan hirveästi väliä. Ulkopuolelta tuntuu vain joskus syöksyvän niin paljon saastaa etten voi oletaakaan että pärjäisin levollisin mielin sen kaiken kanssa. Mikä taas vain korostaa pahaa oloa.
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 23:12"][quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 22:59"]
Mulla auttaa ajatus siitä että ne synkät ajatukset ja mieliala on oma valinta. Pyrin katselemaan niitä neutraalisti ulkopuolelta. Keskittymään läsnäoloon hetkessä ja löytämään kauniita asioita esim luonnosta. Sellaista mindfulness-filosofiaa siis...
[/quote]
Oma valinta? Ei kai kukaan sellaista valitsisi, jos pystyisi valitsemaan. Minulla ainakin ajattelu on kuin joku riivaaja päässä, se pyörittää ihan itsekseen loputtomasti niitä masentavia ja ahdistavia ajatuksia eikä hiljene vaikka sanoisin sille että nyt hiljaa ja keskitytään mukavampiin asioihin.
Tuota mindfulnessia olen itsekin kokeillut mutta mulla se ei kauhean hyvin lähtenyt toimimaan. Tai se toimi vain silloin, kun muutenkin oli siedettävä olo. Silloin pystyi kyllä tyynenä tietoisuutena katselemaan ajatuksiaan ja tunteitaan ja keskittymään nykyhetkeen. Mutta auta armias kun se ahdistusmylly ja levottomuus tulee, niin se paha olo kyllä imee koko tietoisuuden itseensä eikä pysty enää tarkkailemaan, ja nykyhetken tietoisuuden täyttää vain kamala olo.
[/quote]
Ihan kuin suoraan mun päästä :(
Terveellinen ruokavalio ja reipas liikunta. Auttaa ja piristää, vaikka en haluaisi sitä itsekään myöntää...
Itselläni tämä alavireisyys liittyy kokemuksiini siitä, että jos jotakin mukavaa tapahtuu, se ei kestä kovin kauan. Suurin osa elämästäni on yksin olemista ja rutiininomaista arkea. En myöskään ajattele ansaitsevani mitään erityisen ihanaa. Pidän itseni tolkuissani ajattelemalla, kuinka onnekas olen synnyttyäni oikeudenmukaiseen hyvinvointivaltioon jossa saan juoda puhdasta vettä. Näin siis huolimatta alkoholistivanhemmista sekä aina vaivanneesta yksinäisyydestä.
Jollain tavalla tuntuu, että näiden fiilisten kanssa on oltava "kaapissa" koska pirteyttä ja hyvää oloa korostetaan ja mainostetaan joka puolella. Harvemmin lukee tai kuulee ihmisestä, jonka elämän perussävy olisi vähän surumielinen.
Puran fiiliksiäni kirjoittamalla niistä lauluja tai runoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli monta vuotta masennusta ja tunnistan hyvin aloittajan kuvaileman "sinisyyden", tietynlaisen melankolisen sävyn joka varjosti kaikkea tekemistäni. Siihen kuului juuri sellainen filosofis-sävyinen surumielisyys ja elämisen järkevyyden kyseenalaistaminen. En tiedä tarkkaan miten pääsin siitä eroon, joka tapauksessa mielialalääkityksen lopettamisesta on 6 vuotta ja melankolia-aaltoja on enää harvoin. Olosuhteet elämässäni ovat ns. tasaiset (työ, perhe jne) mutta jos näin ei olisi, saattaisin hyvin valua takaisin masennuksen puolelle. Toivotan kaikkea hyvää teille, jotka kamppailette liiallisen surumielisyyden/masennuksen kanssa!
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 23:35"]
Terveellinen ruokavalio ja reipas liikunta. Auttaa ja piristää, vaikka en haluaisi sitä itsekään myöntää...
[/quote]
Joskus vaan ihmisellä on päällä sellaisia oman alitajunnan laukaisemia psyykkisiä prosesseja, joihin ei terveelliset ruokavaliot ja liikunnat auta, vaan ne on vaan kahlattava läpi jotta kasvaa henkisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keksi itsellesi päämäärä, lakkaa odottamasta lottovoittoa.
Itseään ei kannata vahingoittaa, voit vaikka punnertaa rystysillä ja vetää leukoja niin että tuntuu kunnolla. Liikunta helpottaa ja tekee välillä jopa tyytyväiseksi.
Ennen sain voimaa yksinkertaisesti ajatuksesta että minulla on kyky päästä pois tästä kaikesta jos kärsimys nousee päässä sietämättömäksi. Nykyään todellisuuspakoisuus pitää välttävästi mielen paremmissa tunnelmissa. Eli siis musiikki, kirjat ja ihan vain omiin ajatuksiin uppoaminen. Aiheesta löytää googlettamalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 23:38"]Keksi itsellesi päämäärä, lakkaa odottamasta lottovoittoa.
Itseään ei kannata vahingoittaa, voit vaikka punnertaa rystysillä ja vetää leukoja niin että tuntuu kunnolla. Liikunta helpottaa ja tekee välillä jopa tyytyväiseksi.
[/quote
Paitsi sillon kun on niin solmussa niiden ajatusten ja tuntemusten kanssa ettei pysty keskittymään koko liikuntaan.
Yksi asia mikä ehkä vähän helpottaa on kääntyminen itsestä (jatkuvasta omien fiilisten tarkkailusta yms.) toisten ihmisten puoleen. Jos lähelläsi on edes yksi ihminen, jota voit kuunnella, auttaa tai vaikka vaan tehdä jotakin arkipäiväistä, niin saat ajatuksesi pois itsestäsi. Unohda hetkeksi itsesi, katso mitä lähelläsi tapahtuu, muissa ihmisissä, luonnossa, kotipihalla, kadulla. Näe elämän värit, ystävän surujen ja ilojen kuunteleminen, vastaantulevan ihmisen ilme, pihapuiden vihreiden sävyjen kirjo, pienen lapsen nauru, tuulen humina. Ympärilläsi kuhisee elämä ja asioita, miksi käpertyä omaan melankoliaan. Alkoholi on huono vaihtoehto, vääristymä. Elämä nyt on ylä- ja alamäkiä, on hyvä tuntea kaikenlaista ilman että jää jumittamaan mihinkään murheeseen. Voitko huomenna katsoa ulos ikkunasta ja nähdä ulkona mahdollisuuksia? Lähde ulos kävelylle ja ota jokin pieni tavoite kiinnostua jostakin esim. ihmisestä, rakennuksesta, luonnosta. Kaikkein pahinta on mielenkiinnon loppuminen ja itsessään ja tunteessaan rypeminen. Jätä alkoholi, tai ainakin vähennä, päihteet ovat itsepetosta, hetken liennytystä. Katso ympärillesi! Yllätä itsesi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
12,
Tuohan on ihan lohdullista ajatella etteivät tunteet tapa (vaikka joskus toivoisi että tappaisivatkin), ne eivät ole mitään näkyviä pakotteita vaan nimenomaan minusta itsestä lähteviä. Vaikkeivät omavalintaisiakaan niin silti minusta lähteviä. Kokemuksen kautta sitten oppii että ne menevät jotenkin ohi ja olo voi helpottua. Se vain syö ihmistä hiljalleen vaikka ymmärtäisikin että hetkellistä kaikki onkin. Ei pääse rauhaan kuitenkaan. Moninkertaisina toistuvina ne tuhoavat jotakin.
13,
tuohon ei mulla ole oikeastaan edes mitään lisättävää. Joskus vain tuntuu niin typerältä, että oikeasti nuo muut ihmiset nauttivat elämästä, ovat onnellisia ja kokevat selviävänsä kaikesta. Ovatko he kokeneet mitään oikeasti lamaannuttavaa, vai olenko minä se raukkis tässä kun en koe selviäväni. Myöskin tuo pelko tulevasta, koen jotenkin että olen vain realisti jos ajattelen niin. Niin monta asiaa olen joutunut jättämään kesken. Ja jos lähden väkisin mukaan (esimerkiksi työharjotteluun joka odottaa minua syksyllä) niin joudun hammasta purren sen tehdä etten tuottaisi pettymystä ja että kokisin saavuttaneeni jo jotain. Toisaalta siinä saatan tehdä stressissäni hallaa itselleni enemmän kuin edes ymmärrän. Pelkään vain niin paljon.
ja 14! Tiedätkö, juuri tuollaisen asian koen olevan jonkinlainen ratkaisu. Olen hyvin herkkä ja empaattinen, ja koen olevani omimmillani kun saan huolehtia toisesta. Minulla on aina ollut eläimiä, tällä hetkellä lemmikkini on yhteisomistuksessa mieheni kanssa ja hän uhkaa aina viedä sen mennessään jos eroamme. Siksi pelkään kiintyväni liikaa. Olen hyvin eläinrakas ja sen koen olevankin yksi ainoa harrastukseni. Lapsi olisi jotain, joka merkitsisi niin paljon että tuntisin varmasti elämälläni olevan merkityksen. Mutten voi harkitakaan tuollaista tässä "mielentilassa" koska itse tulen niin riekaileisesta perheestä että itselläni on tuntemus siitä että olen ollut taakka väsyneille vanhemmilleni.
En vain ajattele sitä. Keskityn opiskeluun, töiden tekoon, kissaan, ystävien tapaamiseen. Mun tapa pitää itseni kiireisenä. Yksi aikuistumisen suurin kamala totuus oli tajuta, että jokainen ihminen on pohjimmiltaan onneton. Jotkut eivät sitä itselleen myönnä, mutta useimmat tietävät sen. Siitä syystä jotkut menettää toimintakykynsä ja jotkut alkoholisoituu. He jotka haluavat taistella sitä vastaan keskittyvät elämässään intensiivisesti työhönsä tai harrastuksiinsa tai hankkivat lapsia, jotta heistä tuntuisi, että heidän elämällä olisi merkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuohon aloitusviestiin, niin sellainen tuli mieleen että ihan ensiksi pitää opetella rakastamaan itseään ihan oikeasti. Tulla elämänsä yhdeksi tärkeimmistä ihmisistä ja tietää että ansaitsee aina hyviä asioita.
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 23:12"]
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 22:59"]
Mulla auttaa ajatus siitä että ne synkät ajatukset ja mieliala on oma valinta. Pyrin katselemaan niitä neutraalisti ulkopuolelta. Keskittymään läsnäoloon hetkessä ja löytämään kauniita asioita esim luonnosta. Sellaista mindfulness-filosofiaa siis...
[/quote]
Oma valinta? Ei kai kukaan sellaista valitsisi, jos pystyisi valitsemaan. Minulla ainakin ajattelu on kuin joku riivaaja päässä, se pyörittää ihan itsekseen loputtomasti niitä masentavia ja ahdistavia ajatuksia eikä hiljene vaikka sanoisin sille että nyt hiljaa ja keskitytään mukavampiin asioihin.
Tuota mindfulnessia olen itsekin kokeillut mutta mulla se ei kauhean hyvin lähtenyt toimimaan. Tai se toimi vain silloin, kun muutenkin oli siedettävä olo. Silloin pystyi kyllä tyynenä tietoisuutena katselemaan ajatuksiaan ja tunteitaan ja keskittymään nykyhetkeen. Mutta auta armias kun se ahdistusmylly ja levottomuus tulee, niin se paha olo kyllä imee koko tietoisuuden itseensä eikä pysty enää tarkkailemaan, ja nykyhetken tietoisuuden täyttää vain kamala olo.
[/quote]
En sanonutkaan että siinä aina onnistun, mutta yritän. Tarkkailen sitä "riivaajaa" ulkopuolelta, yritän olla samaistumatta siihen.
Minulla oli ennen aina sellainen olo. Sitten sain lapsen ja se vain meni pois. En suunnitellut lasta enkä todellakaan ajatellut että muuttuisin näin, niin vaan kävi. Joskus mietin tuleekohan ne olitilat takaisin kun lapsi kasvaa ja mitä sitten tapahtuu.