Lue keskustelun säännöt.
Ajatteletko muista ihmisistä samoin kuin kaksikymppisenä?
17.06.2015 |
Jos muutosta on tapahtunut niin millaista? Minkä ikäinen olet nyt?
Kommentit (35)
Parikymppisenä olin tietyllä tavalla suvaitsemattomapi kuin nyt. Viihdyin kaltaisteni seurassa ja tykkäsin etenkin niistä ystävistäni, jotka koin sielunsisarikseni/-veljiksini. En esim. voinut ymmärtää, että joku halusi ihan oikesti elää ns. kahdekstasta neljään elämää tai ei välittänyt matkustelusta, tyytyi pienen elämään kotipaikkakunnalla pikkukaupungissa.
Nyt viisikymppisenä ymmärrän, mikä valtava rikkaus on se, että ympärilläni on erilaisia ihmisiä. Vaikka en itse ajattele asioista samalla tavalla tai elä samalla lailla, olen äärettömän utelias ja kiinnostunut heidän ajatuksistaan. On ihana keskutella, kun keskustelu synnyttää aivan uusia ja erilaisia näkökulmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En. Olin kaksikymppisenä tosi kova-arvoinen ihminen. Sellainen joka oli sitä mieltä että menestyminen on vain itsestä kiinni, ja halveksin syvästi "luusereita" joilla oli ongelmia. Oli kova halu saarnata sellaisille että otas nyt kuule itseäsi niskasta kiinni ja ala uskoa itseesi niin pystyt mihin tahansa. Koska se oli oma kokemukseni, että MINÄ pystyin mihin tahansa, kunhan vaan uskoin itseeni, ja en laiskotellut vaan tein töitä tavoitteideni eteen.
No, sitten tuli 25-vuotiaana vaikea masennus. Siinä menetti meikä-pärjääjä sitten kyvyn elää edes tavallista elämää, käydä töissä tai joinain päivinä edes pesytyä ja pukeutua. Olin ihan ihmisraunio josta ei ollut pahimpina aikoina edes kotoaan poistumaan. Tämä kokemus auttoi ymmärtämään että kaikki EI ole itsestä ja omasta tahdosta kiinni, vaan ihminen on oikeastaan paljolti sisäisten ja ulkoisten tekijöiden armoilla. Esim. jos aivokemia menee sekaisin, ei ole enää mitään sellaista tahtoa jolla sieltä vedettäisiin itsensä ylös, sairaus vie halun tehdä mitään. Itse halusin vain kuolla pois esimerkiksi.
Masennuksen jälkeen olen suhtautunut ymmärryksellä ja lämmöllä myös elämässään rämpiviin kanssaihmisiin.
Samoilla linjoilla edellisten kanssa. Parikymppisenä sitä oli jotenkin kovin ehdoton asioiden suhteen. Nyt kolmekymppisenä olen paljon suvaitsevampi, vaikkei itsellä mitään ihmeempiä kriisejäkään ole ollut.
20-vuotiaana estettiin saamasta töitä, kaikki pikku virheet viilattiin tarkasti, sanomiseni väänneltiin muuksi, ajattelin että ihmiset ovat ilkeitä. 56-v. ja vasta viime aikoina sain tietää että minua vertailtiin kadoksissa olleeseen kaksoissiskooni.
Suomalaiset eivät puhu, ajatelkaa mitä olisi voinut merkitä.
No joo, ajattelen ihan eri tavalla nykyään. Parikymppisenä saatoin pitää jotakin ihmistä idioottina pelkän ulkonäön perusteella enkä halunnut olla missään tekemisissä tietyn tyyppisten ihmisten kanssa, jotka olivat erilaisia kuin minä. Nyt ajattelen ihmisistä lähtökohtaisesti hyvää ja ulkonäkö ei merkitse mitään. Hävettää ihan muistella, minkälainen ihmishirviö olin nuorena. Nyt olen lähemmäs 40.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 09:52"]
Parikymppisenä olin tietyllä tavalla suvaitsemattomapi kuin nyt. Viihdyin kaltaisteni seurassa ja tykkäsin etenkin niistä ystävistäni, jotka koin sielunsisarikseni/-veljiksini. En esim. voinut ymmärtää, että joku halusi ihan oikesti elää ns. kahdekstasta neljään elämää tai ei välittänyt matkustelusta, tyytyi pienen elämään kotipaikkakunnalla pikkukaupungissa.
Nyt viisikymppisenä ymmärrän, mikä valtava rikkaus on se, että ympärilläni on erilaisia ihmisiä. Vaikka en itse ajattele asioista samalla tavalla tai elä samalla lailla, olen äärettömän utelias ja kiinnostunut heidän ajatuksistaan. On ihana keskutella, kun keskustelu synnyttää aivan uusia ja erilaisia näkökulmia.
[/quote]
Juuri näin. Nuorena on ehdottomampi.
[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 10:03"]
Samoilla linjoilla edellisten kanssa. Parikymppisenä sitä oli jotenkin kovin ehdoton asioiden suhteen. Nyt kolmekymppisenä olen paljon suvaitsevampi, vaikkei itsellä mitään ihmeempiä kriisejäkään ole ollut.
[/quote]
Myös tuonnekuohut tyyntyy ja riidat ystävien tai kotiväen kanssa ovat rakentavampia eikä maailmanloppu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 10:04"]
20-vuotiaana estettiin saamasta töitä, kaikki pikku virheet viilattiin tarkasti, sanomiseni väänneltiin muuksi, ajattelin että ihmiset ovat ilkeitä. 56-v. ja vasta viime aikoina sain tietää että minua vertailtiin kadoksissa olleeseen kaksoissiskooni.
Suomalaiset eivät puhu, ajatelkaa mitä olisi voinut merkitä.
[/quote]
Hyvä pointti! 20 v. luuli että aina se oma tulkinta muiden käyttäytymisestä on se totuus ja saattoi ottaa itseensä täysin olemattomista asioista. Nykyään ymmärtää, ettei hutki ennen kun tutkii, eli kysyy mielummin ihmiseltä itseltään ymmärsikö tämän sanomiset oikein.
Mä ajattelen kyllä aika samalla tavalla. Olin parikymppisenä sellainen itseäni kirjoilla ruokkinut miettijätarkkailija ja siksi pystyin jo näkemään ihmisiä eri näkökulmista. Tiesin, että niitä on minuun itseenikin. Toisaalta silloin, kuten nytkin, olin lopulta ylipäänsä kiinnostunut hyvin rajallisesta määrästä ihmisiä ja niistä muista en ajatellut juuri mitään, ellei ollut aivan pakko. TÄmä voidaan tulkita sekä niin, että olin jo silloin ajattelevainen ja suvaitsevainen, sekä niin, että olen nelikymppisenä edelleen itsekeskeinen paskiainen, joita muut ihmiset eivät edes kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En todellakaan ajattele. Kaksikymppisenä olin paljon avoimempi ja innokkaampi tapaamaan uusia ihmisiä. Nyt kolmekymppiseksi mennessä olen oppinut, että ihmiset ovat suurimmilta osin todella perseestä.
Toki sekaan mahtuu muutama tosi mukavakin tyyppi, mutta suurin osa esimerkiksi vanhoista kavereistani ovat muuttuneet erittäin kuiviksi ja tylsiksi keski-ikää lähestyviksi ihmisiksi.
En tiedä mikä sen muutti, oliko se ehkä lapset ja vakaa parisuhde, vai mikä?
[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 10:35"]
En todellakaan ajattele. Kaksikymppisenä olin paljon avoimempi ja innokkaampi tapaamaan uusia ihmisiä. Nyt kolmekymppiseksi mennessä olen oppinut, että ihmiset ovat suurimmilta osin todella perseestä.
Toki sekaan mahtuu muutama tosi mukavakin tyyppi, mutta suurin osa esimerkiksi vanhoista kavereistani ovat muuttuneet erittäin kuiviksi ja tylsiksi keski-ikää lähestyviksi ihmisiksi.
En tiedä mikä sen muutti, oliko se ehkä lapset ja vakaa parisuhde, vai mikä?
[/quote]
Jaa. Minusta kuivuus ja tylsyys ei ole ollenkaan huonoja ominaisuuksia välttämättä, puhumattakaan siitä että "tylsät" ihmiset olis ns. perseestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 10:30"]
Mä ajattelen kyllä aika samalla tavalla. Olin parikymppisenä sellainen itseäni kirjoilla ruokkinut miettijätarkkailija ja siksi pystyin jo näkemään ihmisiä eri näkökulmista. Tiesin, että niitä on minuun itseenikin. Toisaalta silloin, kuten nytkin, olin lopulta ylipäänsä kiinnostunut hyvin rajallisesta määrästä ihmisiä ja niistä muista en ajatellut juuri mitään, ellei ollut aivan pakko. TÄmä voidaan tulkita sekä niin, että olin jo silloin ajattelevainen ja suvaitsevainen, sekä niin, että olen nelikymppisenä edelleen itsekeskeinen paskiainen, joita muut ihmiset eivät edes kiinnosta.
[/quote]
Suurelta osin se nuoren ehdottomuus ei ole mikään asennekysymys tai kirjoista opittavissa vaan on luonnollinen osa kehitystä. Jos ajatellaan, että aivot kehittyvät n. 25-vuotiaaksi asti ja siitä kehityksestä viimeisempänä ovat tiettyjä kognitiivisia toimintoja ohjaavat osat, niin on ihan loogista että nuorille on ominaists tietynlainen käytös. Mutta toki yksilölliset erot on suuria ja ihan varmasti asioiden pohdiskelu tuottaa positiivisia tuloksia. :)
No minäkin olen aina lukenut paljon plus että omaan syvän kristillisen vakaumuksen josta en kylläkään kerro juuri kenellekään, joten olin parikymppisenä yhtä suvaitseva ja humaani kuin nyt. Sellainen vähän maailmaa syleilevä joka uskoo loputtomasti ihmisen hyvyyteen ja tasa-arvoisuuteen. Olen joutunut tarkistamaan asennettani. On myös vähemmän hyviä ja paatuneita ihmisiä - eri syistä. Heidän lähipiiriinsä en halua kuulua mutta esim. ammatilliset kuviot hoidan siitä välittämättä asiallisesti. Eikä kaikki ihmiset ole tasa-arvoisia eikä siihen voi edes juuri koskaan vaikuttaa ja se kuulkaa korpeaa minua tässä maailmassa kaikkein eniten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 10:41"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2015 klo 10:35"]
En todellakaan ajattele. Kaksikymppisenä olin paljon avoimempi ja innokkaampi tapaamaan uusia ihmisiä. Nyt kolmekymppiseksi mennessä olen oppinut, että ihmiset ovat suurimmilta osin todella perseestä.
Toki sekaan mahtuu muutama tosi mukavakin tyyppi, mutta suurin osa esimerkiksi vanhoista kavereistani ovat muuttuneet erittäin kuiviksi ja tylsiksi keski-ikää lähestyviksi ihmisiksi.
En tiedä mikä sen muutti, oliko se ehkä lapset ja vakaa parisuhde, vai mikä?
[/quote]
Jaa. Minusta kuivuus ja tylsyys ei ole ollenkaan huonoja ominaisuuksia välttämättä, puhumattakaan siitä että "tylsät" ihmiset olis ns. perseestä.
[/quote]
Okei. Mun mielestä taas ovat. Ei jaksa millään istua heidän kanssaan iltaa enään, kun jutut on niin mahdottoman tylsiä.
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 03:17"]
Minä myös oli parikymppisenä aika kapeakatseinen. Kaikki omat valinnat oli juuri niitä hyviä ja oikeita ja jos toiset ei ollut samanlaisia he olivat väärässä. En kyllä välttämättä sanonut ääneen tuota, mutta ajattelin jotenkin noin. Nykyään nolottaa miten pälli olenkin ollut.:-( Anteeksi kaikille. Nyt on ikää 33 ja en enään toisten valintoja pahemmin tuomitse, edes mielessä. Ellei nyt rikoksista, väkivallasta tai muusta musamakua isommista asioista ole kyse.
[/quote]
Lisään vielä että jos tykkäsin jostain asiasta ja kaveri rupesi myös tykkäämään pahastua. Mä tykään tästä bändistä, sä et ollu ees kuullu noista! Kauhean itsekästä ja noloa. Silloin antiikin aikoina kun olin nuori ei hipstereitä oltu vielä keksitty, mutta taisin vähän sellainen olla. Jo ennenkuin se oli suosittua.:-D
Olen muuttunut paljon. Parikymppisenä uskoin, että se oma tulkinta asioista on se totuus. Ei koskaan edes tullut mieleen, etteikö näin voisi olla. Nykyään tiedän, että se oma tulkintani ei läheskään aina osu oikeaan, eikä ns. totuutta ole useimmissa asioissa edes olemassa. Maailma oli edessä kuin suora tie, kun tekisi vain oikeita valintoja pääsisi määränpäähän. Nykyään tiedän, että tällainen asenne on melko kaukana realiteeteista. :D
Mutta, olen nykyään ymmärtäväisempi ja kärsivällisempi ihminen. En ota esimerkiksi toisten huonoja päiviä itseeni, vaan tajuan että toisella ihmisellä voi olla rankkaa ja paljon sellaisia taakkoja joita minä en näe enkä hoksaa ajatella. Mitä enemmän jotenkin ymmärrän muita ihmisiä, sen enemmän uskon ihmisiin ja ihmiskuntaan.
up, mielenkiintoinen topic