Mä kaipaan yhtä miestä ihan mielettömästi

ja kaipasin sänkyynkin sen kanssa, mutta en osannut viekoitella häntä edes. Mä olisin siis ehkä voinut saada hänet, jos olisin tiennyt miten toimia hyvin estoisen ja itseään inhoavan miehen kanssa. Mutta enpä osannut. Tunnepuoli häneen elää silti yhä vahvana. 

Mä olen nyt alkanut ajatella, että ehkä joku toinenkin kävisi. Aluksi se ajatus tuntui ihan mahdottomalta ja torjuin sen uudestaan ja uudestaan, mutta kun toinen ei ole aktiivinen niin toinen ei ole aktiivinen. Mä haluan kuitenkin rakkautta. En ole ikinä ollut suhteessa, jossa rakastaisin itse miestä. Mä olen ollut suhteissa, joissa miehet rakastaa minua, mutta minä en heitä. Mä niin haluaisin rakastaa kun minua rakastetaan. Miks jotkut meistä joutuu kokemaan sen niin, että emme saa ( osaa?) rakastaa suhteessa vaan joudumme olemaan aina vain tunnekylmissä fiiliksissä tai yksin?

Alkuun olin myös katkera tälle miehelle, joka ei halunnutkaan alun kiinnostumisen jälkeen minua. Mutta nyt haluan lähinnä unohtaa. Mitä tekee miehellä, joka ei tippaakaan laita tikkua ristiin sen eteen, että voisimme vaikka saadakin jotain juttua kehiteltyä.