Onko säälittävää jos vielä yli kolmekymppisenä ole naimisissa, ei ole taloa ei lapsia eikä vakityöyä

Mä valmistuin 38-vuotiaana, siihen asti elämä oli mennyt opiskellessa, töitä hakiessa, opiskellessa lisää kun töitä ei löytynyt. Jonkinlaisessa nuoruuden ja aikuistumisen / vakiintumisen odottamisen välitilassa. Sitä ei sitten koskaan tapahtunut. Nuoruus meni, mutta mitään pysyvää en löytänyt. Töitä löytyi vain matalapalkka-aloilta, suurin osa tuloista meni aina pääkaupunkiseudulla vuokraan, oman asunnon käsirahaa ei saanut koskaan säästettyä. Yritin kaikkea, sijoittamista ja muuta mutta tuotot jäivät muutamiin satasiin kun ylimääräistä rahaa ei vain ollut sijoitettavaksi. Miestä en ehtinyt löytää kuin vasta sitten kun lasten hankinta ei enää tuntunut järkevältä. 

Mutta sitten yhtäkkiä viidenkympin tienoilla omistamattomuus ja lapsettomuus alkoikin tuntua vapaudelta. Nyt olen erittäin tyytyväinen tilanteeseeni. Ei ole velkaa, olen ehtinyt opiskella ja tehdä kaikkea mielenkiintoista, henkistä pääomaa on kertynyt, on ihana mies jonka kanssa ei ole lapsiperheen paineita, voin muuttaa, kulkea, tehdä muutoksia nopeastikin. Tällä hetkellä tavoitteena on vähentää tavaraa entisestään, sekin on alkanut tuntua taakalta. 

Ymmärrän että tuossa iässä tuntuu ankealta, eikä vika ole sinussa, et ole säälittävä. Mutta eri vaiheissa sama elämäntilanne voi tuntua ihan eriltä, taakalta tai vapaudelta. Aina se, mitä tavoittelee ei edes hetken päästä tunnu tavoittelemisen arvoiselta.

Vierailija kirjoitti:

Mä valmistuin 38-vuotiaana, siihen asti elämä oli mennyt opiskellessa, töitä hakiessa, opiskellessa lisää kun töitä ei löytynyt. Jonkinlaisessa nuoruuden ja aikuistumisen / vakiintumisen odottamisen välitilassa. Sitä ei sitten koskaan tapahtunut. Nuoruus meni, mutta mitään pysyvää en löytänyt. Töitä löytyi vain matalapalkka-aloilta, suurin osa tuloista meni aina pääkaupunkiseudulla vuokraan, oman asunnon käsirahaa ei saanut koskaan säästettyä. Yritin kaikkea, sijoittamista ja muuta mutta tuotot jäivät muutamiin satasiin kun ylimääräistä rahaa ei vain ollut sijoitettavaksi. Miestä en ehtinyt löytää kuin vasta sitten kun lasten hankinta ei enää tuntunut järkevältä. 

Mutta sitten yhtäkkiä viidenkympin tienoilla omistamattomuus ja lapsettomuus alkoikin tuntua vapaudelta. Nyt olen erittäin tyytyväinen tilanteeseeni. Ei ole velkaa, olen ehtinyt opiskella ja tehdä kaikkea mielenkiintoista, henkistä pääomaa on kertynyt, on ihana mies jonka kanssa ei ole lapsiperheen paineita, voin muuttaa, kulkea, tehdä muutoksia nopeastikin. Tällä hetkellä tavoitteena on vähentää tavaraa entisestään, sekin on alkanut tuntua taakalta. 

Ymmärrän että tuossa iässä tuntuu ankealta, eikä vika ole sinussa, et ole säälittävä. Mutta eri vaiheissa sama elämäntilanne voi tuntua ihan eriltä, taakalta tai vapaudelta. Aina se, mitä tavoittelee ei edes hetken päästä tunnu tavoittelemisen arvoiselta.

Kiitos tämän jakamisesta. Se antoi ajattelemisen aihetta. Viisasta puhetta. Ap

Jos nuo ovat tavoitteitasi, niin kannattaa aloittaa tavoitteiden saavuttaminen siitä, jossa on aikaraja. Yritä siis tulla raskaaksi, jos kumppanisi on samaa mieltä. Jos sitten saatte lapsen, loksahtavat asumiskuviot johonkin uuteen malliin. Kun saat toisen tutkintosi valmiiksi, paranevat mahdollisuutesi vakityöhön. Omistusasunnon hankkimisen jättäisin viimeiseksi, enkä ehkä menisi naimisiin ollenkaan, vaan jatkaisin avoliitossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo työ ehkä, muuten ei.

:( Joo harmittaa kyllä, kun en ole koskaan vakityötä saanut. Nyt tosin opiskelen alaa, jolla töitä pitäisi olla. Ap

Olet kuitenkin tehnyt työtä. Se on pääasia.

Mun lapsilla näin, asumme ulkomailla. Ovat akateemisia, hyvissä töissä, mutta voivat urakehityksen jatkuessa joutua muuttamaan toiselle puolelle maata. Maassa on useita isoja keskittymiä, eikä kuten Suomessa pk-seutu. Miten haluaisi rakentaa talon paikkaan x, kun kolmen vuoden kuluttua asuukin paikassa y? Vuokralla asuminen on yleistä juuri siksi, että voi irrottautua helposti.

Mä oon jo 47 vuotias ja tuntuu ettei mulla oo yhtään mitään,niinku ei ookkaan, ei ole lapsia eikä enää tuukkaan,työtön,ei kunnon ammattia,ei omaa taloa,eikä oo edes ajokorttia

Vierailija kirjoitti:

Onhan se kai hiukan. 

En olisi uskonut, mutta kyllä miehenäkin alkaa tuntea itsensä aika oudoksi ja ulkopuoliseksi tässä iässä. Kaikilla kavereilla on vaimot ja lapsia, ja tosiaan omakotitalot tietenkin. Kirjaimellisesti kaikilla. 

Itse vaan jossain opiskeluaikojen jälkeisessä välimoodissa tässä. Olen siis töissä ollut jo hyvät ajat, mutta käytän massit lähinnä autoihin yms. ja asun vuokralla. 

M33

Et ole ainoa, minulle suunnilleen ikäisesi tindermies valitti treffeillä samaa. Selvästi tilanne häiritsi häntä ja olisi halunnut siihen muutosta, mutta kuitenkin kevyt hauskanpito (=vaihtuva panoseura) vaikutti kiinnostavan enemmän. Varmaan on vielä näin vuosien päästäkin Tinderissä etsimässä itselleen sitä täydellistä naista.

Kyllä ne lapset voi hankkia vaikka työelämä olisikin epävarmaa. Moni asuu lasten kanssa kerrostalossa.

Tähän samaan pohdintaan sitä itsekin päätyi. Siihenhän meidät on kasvatettu, että se on se mihin tähdätään? Toisaalta, talo tarkoittaa useimmilla, mitä, väh.25vuoden velkaa? Moniko avioliitto päätyy eroon? Moniko niistä lapsen/lasten ollessa pieniä? Vaikka olisi vakkarityö, voihan sekin lähteä alta? Tai sieltäkin voi päätyä burnouttiin? Yksikään tavoitelokero ei oikein siis takaa sitä auvoisuutta, vaan onni on aika monen asian summa. Painoindeksi tai tilin saldokaan ei takaa. Mielummin sitä toki itkisi yksinäisyyttään ferrarissa missimittaisena? :D

Jos sinulla on älyä ja mahdollisuus opiskella, muista iloita siitä! Jos on tervettä, iloitse siitä. Luottotiedot, ystäviä, rakastava puoliso...

Olen itse hoksannut tässä 34 kirjavien vuosien jälkeen, että tulen viettämään loppuelämäni itseni kanssa, joten se suhde kannattaa laittaa kuntoon, ja sitten miettiä, mitä arvoja kannattaa, ja miksi. Onko ne päässä olevat unelmat omia, ja miten niitä realistisesti tavoittelee. Ettei aina vaan käytä aikaansa muuhun, ja turhaan hakkaa päätä seinää. Miten se meni, että hullu on se, joka toistaa aina samaa kaavaa, ja odottaa eri lopputulosta? ;)

N34

Mä tapasin puolisoni 27-vuotiaana, menin naimisiin 36-vuotiaana, sain esikoisen 38-vuotiaana ja ostimme ensimmäisen asunnon kun olin 40 ja kuopus syntyi kun olin 41.

Taloa ei ole vieläkään (eikä tule) ja olen jo 50 ja todella onnellinen elämässäni. Uraa olen vaihtanut kolmesti ja vielä tekisi mieli tehdä yksi uravaihdos. 

Elä sellaista elämää kuin itse tahdot ja joka sinulle sopii, älä vertaa muihin äläkä missään nimessä kuuntele kenenkään neuvoja siihen miten sinun pitäisi elämäsi elää, se ei johda mihinkään hyvään.