Lue keskustelun säännöt.
Jatkuva tunne siitä että kuolen pian
10.06.2015 |
Jatkuva tunne siitä että kuolen pian
Olen 24 vuotias nuori nainen ja minua on jo yli vuoden ajan lisääntyvissä määrin vaivannut päivittäin itsestään muistuttava epämiellyttävä tunne siitä etten tule elämään vanhuusikääni asti. Elämäntapani ovat terveet eikä suvussani ole esiintynyt vakavia periytyviä sairauksia, ajatus ei johdu siis mistään tällaisesta. Olen lukenut paljon terveysaiheisia tietokirjoja ja herännyt siihen kuinka valtavan paljon maailmassa on kuolemaanjohtavia sairauksia ja kuinka liian nuoria ihmisiä kuolee ympärillämme jatkuvasti.
Tarkkailen jatkuvasti kehoni muutoksia ja ahdistun suunnattomasti mahdollisesti ihan normaaleista säryistä ja näppylöistä ja vastaavista vaivoista, ikäänkuin odottelen jatkuvasti ensimerkkejä jostain vakavasta alkavasta sairaudesta johon tulen kuolemaan. Tämä vaikuttaa elämääni jo siinämäärin että olen esim. lakannut ostamasta kotiini uusia huonekaluja tai kirjoja tai astioita tms. koska ajattelen niiden jäävän käyttämättömäksi. Poden suurta syyllisyyttä jos käytän aikaani johonkin turhaan enkä käytä sitä läheisteni seurassa tai uusien asioiden kokemisen parissa ja suren sitä että en usko voivani koskaan perustaa perhettä ennenaikaisen kuolemani pelossa. Tiedostan kyllä ajatusteni hölmöyden mutta tunne on vahva eikä tunnu olevan järkisyin lievennettävissä.
Haluaisin voida elää huolettomammin ja haaveilla ja rakentaa tulevaisuuttani vielä tässä iässä kun kaiken pitäisi olla edessä. Vaivaako ketään muuta ajatus pian (tai ylipäätänsä) lähestyvästä kuolemasta? Tai onko vaivannut joskus ja päässyt ajatuksesta yli, miten?
Kirjoitettu kännykästä, näkyy mahdollisesti kappalejaoissa.
Kommentit (43)
Tulipa outo olo kun näin tän aloituksen. Olen 24-vuotias ja viimeisen kuukauden ajan tieto tai aavistus oman elämän loppumisesta on ollut läsnä joka päivä. Aiemminkin olen tiennyt kuolevani nuorena, nyt se tuntuu jotenkin varmalta ja olen hyväksynyt asian. En siis pelkää kuolemista, itkettää läheisteni puolesta lähinnä.
Olen yrittänyt itsemurhaa muutama vuosi sitten, mutta nykyään en ole itsetuhoinen. Olen käynyt tiiviisti terapiassa, ja nykyään elämässä kaikki ulkoisesti ihan hyvin. Lääkityskin kunnossa. Nuo ajatukset tulevat ikäänkuin välähdyksinä ihan keskellä normaalia arkea, jonkinlainen yhtäkinen tietoisuus siitä, ettei tämä kestä enää kauaa. Että sillä hetkellä saattaa olla viimeinen kerta, kun näen tai koen jonkin tietyn asian.
En juurikaan uskalla puhua tästä, sillä tiedän huolestuttavani läheiseni. Jotenkin kuitenkin haluaisin valmistella asiaa etukäteen, ettei se tulisi niin suurena yllätyksenä, ettähmiset ympärilläni osaisivat ajatella minun hyväksyneen kuolemani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä vahvasti tullut tälläinen olo viime päivien aikana. Pientä sydänvaivaakin on, niin ehkä sieltä sydänkohtaus tulee, toivottavasti unessa.
Mulla oli tällainen koulukaveri, joka aina sanoi, että tietää kuolevansa nuorena.
Arvaa mitä kävi?
No, hän on nyt 41v, elämässään hyvin menestynyt bisnesihminen. Ei ole mullan alla ei.
Ei tällaisia voi ihan oikeasti "tietää" tai aavistaa. Erinäisiä pelkoja voi toki olla kaikilla.
Pakko-oireinenhäiriö? Ahdistuneisuushäiriö?
Epävakaa persoonallisuus?
Joku mielensairaus sen aiheuttaa. En vaan nyt muista mikä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuo ajatukset ovat osa yleistyneistä ahdistushäiriötä ja pakko-oireita. Eivät siis ole normaaleja ja todellisia, vaan ovat merkki kroonisesta ahdistuksesta. Hypokondria (sairauksien kuvitteleminen) on normaali osa tota. Itselläni on traumojen vuoksi ollut läpi elämän noita ajatuksia. Yhä vaan ajattelen, etten elä varmaan kauaa, vaikka olen jo parikymmentä vuotta ajatellut samalla tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sellainen joka "tietää" kuolevansa nuorena joko pelkää turhaan kun on lukenut sairauksista, tai sitten kun oikeasti sairastuu ei mene lääkäriin ja kuolee hoitamattoman sairauden takia ennenaikaisesti.
Kyllä se pitää vaan hyväksyä että joskus se lähtö tulee, mun on vaikea hyväksyä sitä että kuolisin ennenkuin näen lapsenlapsiani, tai edes nuorimmat lapseni aikuisena, toisaalta se ahdistaa että mitä jos elänkin tosi vanhaksi, siis joku 75-95 vuodet on luultavasti ihan kauheita, sairastaa ja joutuu olemaan toisten armoilla, ehkä kituu vuosia sairaalan pedissä ennenkuin kuolee keuhkokuumeeseen, pidetään ilman juomaa ja ruokaa... anoppi kuoli pari vuotta sitten 86-vuotiaana, ja se oli kauheaa katsottavaa, sitä pelkään.
Jos asiaa ajattelee liikaa, eli päivittäin, on se merkki mielenterveysongelmasta, ei siitä että kuolema olisi lähempänä kuin ennen.
Vierailija kirjoitti:
Ei tällaisia voi ihan oikeasti "tietää" tai aavistaa. Erinäisiä pelkoja voi toki olla kaikilla.
Ja sen kerran ku se yks aavistaja miljoonasta veikkaakin oikein ja kuolee nuorena, niin sehän toden totta "ties" kohtalonsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten tälläkin palstalla näkee, kyseessä on hyvin tyypillinen juttu ihmiselle.
Mulla myös samankaltaisia ajatuksia. Muutin pari vuotta sitten sitten uudelle paikkakunnalle ja työmatkani varrella on sairaala. Heti ensimmäisen kerran kun sairaalan ohitin, mulle tuli tunne, että mä kuolen siellä. Tää tunne on edelleen vahva. Kun bussin ikkunasta näin kyseisen rakennuksen, tulee vaan se tunne, tuolla mä kuolen. Aikaisemminkin olen tietty sairaaloita nähnyt ja ei niistä ole tuommoista tunnetta tullut. Tarkoitus ei ole myöskään jäädä tälle paikkakunnalle loppuiäksi asumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä jos et kuolekaan? Se vasta kaameaa mahtaa olla...
Mulla jonkun verran samaa. Olen lapsesta saakka toivonut, että kuolisin. Äskettäin sairastin aika kovasti, ja pahimmassa hetkessä ajattelin, että nyt tämä oikeasti sittenkin loppuu. Siinä kohtaan ymmärsin, että haluan oikeasti elää, ja että tätä elämää ei niin vakavasti tarvitse ottaakaan. Saa vaan nauttia kaikesta siitä, mitä on.
Voin pitää paikkansa, että ajatukset kuolemasta ja sen toivomisesta, sekä siitä, että se oikeasti kohta tapahtuu, johtuu omasta ahdistuksestani. Ahdistuksesta, joka on ollut läsnä lapsesta saakka. Siinä, että en ole riittävä, en ole tarpeeksi hyvä, en ole tarpeeksi rakastettu.
Vaikka minulla on mies, joka rakastaa minua ja jopa palvoo, en usko häntä. Hän menee rakkaudessaan liian pitkälle niin ,että se ei voi mielestäni olla todellista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellänikin on tunne, että kuolen ennen pitkää. Ajankohdasta ei ole mitään aavistusta.
Minulla oli nuorena samaa. Johtui siitä, että menetin äitini lapsena, hän meni nuorena. Koko nuoruuteni ajattelin sitten, että minäkin kuolen nuorena, enkä elä vanhaksi. Se meni aikanaan ohi. Jotenkin helpompi nyt myös, kun olen tehnyt elämässäni eri valintoja kuin hän, niin tullut näkyväksikin, ettei elämäni ole kopio hänen elämästään.
Ei minulla ole sinulle neuvoja antaa. Sanoisin, että älä usko niihin ajatuksiin. Sä teet niistä ajatuksista totta kun ajattelet niin. Soittaisin myös terveyskeskukseen. Masennus tms voi oireilla noin. Tai sivuvaikutus jostain lääkkeestä tai ehkäisystä.
Vierailija kirjoitti:
Luultavasti olet oikeassa. Joskus ihmiset vain tietävät nämä asiat.
Sinulle on jäänyt muistijälki, jota sinulla ei pitäisi olla.
Mikä muistijälki?
Tästä lisää tietoa, kun kerran aloitit.
Selvitä lausumasi/kannanottosi.
[quote author="Vierailija" time="26.06.2015 klo 00:03"][quote author="Vierailija" time="26.06.2015 klo 00:01"]
Kuulostaa paniikkihäiriöltä.
[/quote]
Ja 12 jatkaa. Suosittelen että käyt hakemassa rauhoittavaa lääkitystä mikäli menee pahemmaksi, tai ei helpota, vaan jatkuvasti on se kuoleman ahdistus.
[/quote]
Rauhoittava lääkitys ei ole kestävä ratkaisu. Terapia voi olla.