Kumpi on huonompi juttu: olla liian ankara vai liian lepsu vanhempi?

Liian ankara on pahempi. Lepsu vanhempi on huono silloin, jos on kyse laiminlyönnistä, mutta ei esim joustavuudesta, yhteistyöstä, lämpimyydestä, kiltteydestä.

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan lähes kaikki vanhemmat olivat nykymittapuulla aivan liian ankaria. Siitä huolimatta mielenterveysongelmia ja syrjäytymistä oli vähemmän kuin nykyisin. Eli väittäisin, että ankaruus kannattaa.

Toki pitää muistaa, että ankaruus ei saa tarkoitaa asiattomuutta tai epäoikeudenmukaisuutta. Eli "pitää tutkia ennen kuin hutkitaan" ja muistaa todisteiden hankinta. Ja silloin, kun lapsi käyttäytyy hyvin on lasta syytä kehua, jotta asiat pysyvät tasapainossa.

Tämä on kyllä erittäin hyvin sanottu. Itse kuulun niihin jotka jälkeenpäin kiittävät vaikka silloin joskus kasvatus tuntui kovin ankaralta.. Mummokin silloin joskus sanoi ymmärtäväisesti että isäsi on kyllä ankara mutta reilu ja että kiität häntä jälkeenpäin. Oikeassa oli.

Liiallisesta ankaruudessa on iso riski, että jatkuvasti moititaan lasta. Lapsen tsetunto kehittyy heikoksi, yrittää miellyttää muita, ajutuu huonoisiin suhteisiin, sairastuu masennukseen.

Eli vastaan liiallinen ankaruus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä pitää huomioida se, että ankara voi olla monella tapaa.

Toiselle se tarkoittaa hakkaamista, alistamista, henkistä väkivaltaa kun taas toiselle se tarkoittaa jämäkkää rajojen asettamista, mutta ilman julmuutta.

Raja on pelkkä viiva maassa. Tarvitaan kuri varmistamaan se, että lapsi ei uhmakas lapsi ei pääse ylittämään rajaa.

Ongelma on kuitenkin siinä, että monet pitävät raja-aitaa, rajavartijoita ja luvattomasta rajanylityksestä rankaisemista julmuutena.

Ääripää on lähes aina paha, riippumatta suunnasta. Mihin on hävinnyt ajatus kultaisesta keskitiestä? Sieltä ääripäästä katsottuna se keskitiekin on kauhean väärin. Vaikka kehuminen. Yhden ääripään mielestä lasta ei saa koskaan kehua missään tilanteessa. Toisessä ääripäässä pitää lasta kehua koko ajan jatkuvasti. Keskellä olijat tekee molempien ääripäiden mielestä väärin, kun kehuvat lasta aiheesta ja ilmaisevat pettymystään lapsen tehtyä jotain, minkä tiesi kielletyksi.

Välillä ajautuu rengas pientareelle, mutta silloin pitäisi vanhemman tehdä korjauliike takaisin tielle eikä kaasu pohjassa ajaa pitkälle pöpelikköön. Vaikea sen lapsen on omin voimin päästä tielle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan lähes kaikki vanhemmat olivat nykymittapuulla aivan liian ankaria. Siitä huolimatta mielenterveysongelmia ja syrjäytymistä oli vähemmän kuin nykyisin. Eli väittäisin, että ankaruus kannattaa.

Toki pitää muistaa, että ankaruus ei saa tarkoitaa asiattomuutta tai epäoikeudenmukaisuutta. Eli "pitää tutkia ennen kuin hutkitaan" ja muistaa todisteiden hankinta. Ja silloin, kun lapsi käyttäytyy hyvin on lasta syytä kehua, jotta asiat pysyvät tasapainossa.

Tämä on kyllä erittäin hyvin sanottu. Itse kuulun niihin jotka jälkeenpäin kiittävät vaikka silloin joskus kasvatus tuntui kovin ankaralta.. Mummokin silloin joskus sanoi ymmärtäväisesti että isäsi on kyllä ankara mutta reilu ja että kiität häntä jälkeenpäin. Oikeassa oli.

Mutta kuitenkin väkivalta on yhteiskunnassa vähentynyt sen myötä, kun kasvattamisesta on tullut vähemmän ankaraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan lähes kaikki vanhemmat olivat nykymittapuulla aivan liian ankaria. Siitä huolimatta mielenterveysongelmia ja syrjäytymistä oli vähemmän kuin nykyisin. Eli väittäisin, että ankaruus kannattaa.

Toki pitää muistaa, että ankaruus ei saa tarkoitaa asiattomuutta tai epäoikeudenmukaisuutta. Eli "pitää tutkia ennen kuin hutkitaan" ja muistaa todisteiden hankinta. Ja silloin, kun lapsi käyttäytyy hyvin on lasta syytä kehua, jotta asiat pysyvät tasapainossa.

Tämä on kyllä erittäin hyvin sanottu. Itse kuulun niihin jotka jälkeenpäin kiittävät vaikka silloin joskus kasvatus tuntui kovin ankaralta.. Mummokin silloin joskus sanoi ymmärtäväisesti että isäsi on kyllä ankara mutta reilu ja että kiität häntä jälkeenpäin. Oikeassa oli.

Mutta kuitenkin väkivalta on yhteiskunnassa vähentynyt sen myötä, kun kasvattamisesta on tullut vähemmän ankaraa.

Siitä on ollut uutisia, että päiväkodeissa väkivalta on lisääntynyt.

Vierailija kirjoitti:

Mutta kuitenkin väkivalta on yhteiskunnassa vähentynyt sen myötä, kun kasvattamisesta on tullut vähemmän ankaraa.

Sen takiahan tänne tuleekin jatkuvasti kovemmista, perinteisemmistä machokulttuureista porukkaa, jotka nauravat meikäläisille lapatossuille. Ei suomalaisista naismaisista pojista ja nuorista miehistä ole pistämään hanttiin näille mamujengeille, jotka pyörivät steisseillä. 

Liian ankara. Yliankarat vanhemmat ovat yleensä itse traumatisoituneet lapsuudessaan eivätkä osaa tunnesäätelyä. Ankaruudesta on lyhyt matka sadistisuuteen.

Lepsun vanhemman normaali lapsi, kasvaessaan turvallisessa ympäristössä, alkaa yleensä ohjautua itse.

Vierailija kirjoitti:

Liian ankara. Yliankarat vanhemmat ovat yleensä itse traumatisoituneet lapsuudessaan eivätkä osaa tunnesäätelyä. Ankaruudesta on lyhyt matka sadistisuuteen.

Lepsun vanhemman normaali lapsi, kasvaessaan turvallisessa ympäristössä, alkaa yleensä ohjautua itse.

Liika itseohjautuvuus on lapselle turvatonta sekä fyysisessä että psyykkisessä mielessä. Lisäksi sellainen tekee lapsesta yleensä hyvin ikävää seuraa muille johtuen rumista puheista ja muusta huonosta käytöksestä mihin lapsi syyllistyy.

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan lähes kaikki vanhemmat olivat nykymittapuulla aivan liian ankaria. Siitä huolimatta mielenterveysongelmia ja syrjäytymistä oli vähemmän kuin nykyisin. Eli väittäisin, että ankaruus kannattaa.

Toki pitää muistaa, että ankaruus ei saa tarkoitaa asiattomuutta tai epäoikeudenmukaisuutta. Eli "pitää tutkia ennen kuin hutkitaan" ja muistaa todisteiden hankinta. Ja silloin, kun lapsi käyttäytyy hyvin on lasta syytä kehua, jotta asiat pysyvät tasapainossa.

Olen itse viisikymppinen, ja vanhempani ovat syntyneet 30-luvun lopulla. Heidän kasvatusmetodinsa ovat olleet juuri niitä perinteisiä ”joka vitsaa säästää se lastaan vihaa” ja ”älä kehu lasta ettei se ylpisty”, eli fyysisen väkivallan lisäksi on kielletty, rajoitettu, nöyryytetty, vähätelty, haukuttu, rangaistu aivan yhdentekevistä asioista, että oppiipa lapsi olemaan ihmisiksi.

Varsinkin tyttölapsia on poljettu alas, ja annettu ymmärtää, että heillä on arvoa vain silloin, kun he ovat jotenkin hyödyksi muille. Tämän seurauksena olen vielä aikuisiälläkin antanut hyväksikäyttää itseäni esim. seksuaalisesti ja taloudellisesti, sekä olen työelämässä antanut muiden viedä kunnian ideoistani. Olen joutunut tekemään paljon töitä itseni kanssa saadakseni edes jonkinlaisen itseluottamuksen ja itsekunnioituksen. Välit vanhempiini ovat olleet aina etäiset, koska en ole ikinä kyennyt keskustelemaan heidän kanssaan mistään henkilökohtaisista asioista.

Ja mitä tulee noihin mielenterveysongelmiin, niin kyllä niitä on aina ollut. Varsinkin sodan läpikäyneet ihmiset ja heidän lapsensa ovat olleet todella traumatisoituneita sukupolvia, mutta monessa perheessä on lakaistu ongelmat maton alle. Omassa suvussanikin on henkilöitä, jotka eivät ikinä ole puhuneet aiheesta, mutta ongelmat on ratkaistu alkoholin ja/tai itsemurhien avulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan lähes kaikki vanhemmat olivat nykymittapuulla aivan liian ankaria. Siitä huolimatta mielenterveysongelmia ja syrjäytymistä oli vähemmän kuin nykyisin. Eli väittäisin, että ankaruus kannattaa.

Toki pitää muistaa, että ankaruus ei saa tarkoitaa asiattomuutta tai epäoikeudenmukaisuutta. Eli "pitää tutkia ennen kuin hutkitaan" ja muistaa todisteiden hankinta. Ja silloin, kun lapsi käyttäytyy hyvin on lasta syytä kehua, jotta asiat pysyvät tasapainossa.

Olen itse viisikymppinen, ja vanhempani ovat syntyneet 30-luvun lopulla. Heidän kasvatusmetodinsa ovat olleet juuri niitä perinteisiä ”joka vitsaa säästää se lastaan vihaa” ja ”älä kehu lasta ettei se ylpisty”, eli fyysisen väkivallan lisäksi on kielletty, rajoitettu, nöyryytetty, vähätelty, haukuttu, rangaistu aivan yhdentekevistä asioista, että oppiipa lapsi olemaan ihmisiksi.

Varsinkin tyttölapsia on poljettu alas, ja annettu ymmärtää, että heillä on arvoa vain silloin, kun he ovat jotenkin hyödyksi muille. Tämän seurauksena olen vielä aikuisiälläkin antanut hyväksikäyttää itseäni esim. seksuaalisesti ja taloudellisesti, sekä olen työelämässä antanut muiden viedä kunnian ideoistani. Olen joutunut tekemään paljon töitä itseni kanssa saadakseni edes jonkinlaisen itseluottamuksen ja itsekunnioituksen. Välit vanhempiini ovat olleet aina etäiset, koska en ole ikinä kyennyt keskustelemaan heidän kanssaan mistään henkilökohtaisista asioista.

Ja mitä tulee noihin mielenterveysongelmiin, niin kyllä niitä on aina ollut. Varsinkin sodan läpikäyneet ihmiset ja heidän lapsensa ovat olleet todella traumatisoituneita sukupolvia, mutta monessa perheessä on lakaistu ongelmat maton alle. Omassa suvussanikin on henkilöitä, jotka eivät ikinä ole puhuneet aiheesta, mutta ongelmat on ratkaistu alkoholin ja/tai itsemurhien avulla.

Entisaikaan ihmiset olivat läheisempiä isovanhempien ja muiden sukulaisten kanssa. Ei esim. ollut näitä tapauksia missä isovanhempi on maannut kuukauden kuolleena asunnossaan ilman, että kukaan olisi huomannut.

Ihan normaaleja ihmiset olivat muutenkin, eli oli itseluottamus, itsekunnioitus, mielenterveys kunnossa jne.

Liian ankara on pahempi, ehdottomasti. Lepsusta kasvatuksesta tulee ehkä laiskoja ja itsekeskeisiä hunsvotteja, mutta liian ankara kasvatus särkee ihmisen.

Järkevät rajat ovat paras ratkaisu, mutta tässä ei nyt kysytty sitä.

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan lähes kaikki vanhemmat olivat nykymittapuulla aivan liian ankaria. Siitä huolimatta mielenterveysongelmia ja syrjäytymistä oli vähemmän kuin nykyisin. Eli väittäisin, että ankaruus kannattaa.

Toki pitää muistaa, että ankaruus ei saa tarkoitaa asiattomuutta tai epäoikeudenmukaisuutta. Eli "pitää tutkia ennen kuin hutkitaan" ja muistaa todisteiden hankinta. Ja silloin, kun lapsi käyttäytyy hyvin on lasta syytä kehua, jotta asiat pysyvät tasapainossa.

Syrjäytyminen ei johdu liian lepsuista vanhemista. Syynä pikemminkin se, että suomalaiset lapset joutuvat nykyään viettämään pitkiä aikoja yksin. Iltapäivät koulun jälkeen ilman välittävän ja rakastavan aikuisen läsnäoloa :(

Riippuu täysin lapsesta, ja hänen kehityksestä. Et voi kasvattaa hyvin herkkää lasta ankaruudella, ja toisaalta kovapäistä lepsusti.

Tärkeintä on varmaan rakastaa lasta ja huomioida. Muu hoituu kyllä.