Menossa opiskelemaan, vanhemmat toivovat etten muuttaisi

Kyllä he sen yli pääsee! Ja voit viikonlopuksi mennä aina käymään :)

Sulta jää itsenäistyminen tekemättä ja opiskelijaelämä kokematta jos kotiin jäät.Ihan hullua.Oma kämppä vaan.Kyllä ihmiset muuttaa omaan kotiin vaikka jäis kotikaupunkiinkin opiskelemaan.

Jaa-a, en osaa sanoa mitä sinun kannattaa tehdä, oman kokemukseni voin kertoa. Olin samassa tilanteessa, eli olisin teoriassa pystynyt varmaan opiskelemaan lapsuuskodista käsin hyvinkin. 

Olin 19, ja tarve päästä omilleen oli todella kova. En saanut olla lapsuuskodissa rauhassa, opiskelutehtävien tekoni keskeytettiin aina 15 min välein kysymällä "hei oletko nähnyt mustaa hiusharjaa" "syötkö huomenna nakkeja vai keittoa" "vieläkö menee kauan" "kuka soitti sinulle äsken?" Huonetta ei voinut lukita, siitä tultiin läpi vaikka oli kiinni.

Eli halusin omilleni. No, opiskelukaupungissa sitten iski 4 vk muutosta kasvoille se miten p_een paljon eläminen maksaa. En pystynyt tekemään mitään sellaisia ruokia kuin kotona ja silti rahat loppui heti. Vuokra vei koko opintotuen eikä riittänytkään sitten vaikka olin "säästäväisiä" laskelmia tehnyt. Oli pakko mennä töihin. Siellä lähiösiwan haisevalla kassalla sitten myin lottoa, kaljaa, tupakkaa ja nielin kyyneliä. Viikonloput ja kesät olin aina töissä. Löytyi poikakaveri joka rakasti baareilua, jota en itse sietänyt ja vielä vähemmän ankean kassatyön takia. Riideltiin yöt, asuttiin siellä hirveässä betonihelvetissä, opinnot viivästyivät koska olin niin väsynyt ja masentunut.

Kevät ja kesä oli pahinta. Se oli niin hirveää että kyyneleet tulee vieläkin silmiin kun muistelen. Siwaan tuli lehtiä, jossa oli kuvia Suomen kesästä. Järvestä, joutsenista, mökistä, soutuveneistä... Niistä asioista jotka minua odottivat kotona. Siellä, mistä olin kotoisin, ja minkä olin hylännyt että pääsin omilleni, kaupunkiin. Mitään niistä ei ollut siellä missä asuin. Vuodenajat menivät ohi, samat hiipparit vetivät röökiä läpi kesän ja ahdistelivat minua. Ympärillä oli porukkaa jota ei kiinnostanut mikään muu kuin raha, viina, huumeet, seksi, ulkonäkö... Työvuoroja iskettiin pyynnöstä huolimatta myös luentojen päälle joten minulta jäi kursseja kesken.

Onneksi tuli ero poikaystävän kanssa ja läksin puoleksi vuodeksi Erasmus-vaihtoon Eurooppaan. Sen jälkeen muutin takaisin lapsuudenkotiin, valmistuin ja elämä hymyilee nyt.

En tiedä vieläkään mikä olisi ollut "oikein". Kaduin opiskelemaan muuttoa jossain kohtaa todella paljon, mutta se opetti maailmasta läksyjä joita tällainen suojeltu hyvän kodin lapsi ei ole kotona saanut. Ilman sitä en osaisi arvostaa kotia, luontoa ja omia vanhempia yhtään niin paljon kuin nyt, ja olisin ehkä jäänyt paitsi jostain osasta nuoruuttakin. Sinun pitää päättää itse, mutta älä silti riko omiin vanhempiin välejä.

Paljonko sinulla on ikää? On ihan eri asia päästää just peruskoulun päättänyt toiselle paikkakunnalle asumaan kuin täysi-ikäinen. Minusta teet ihan oikein, kyllä vanhempien pitää tajuta, että ei lapsia voi kahlita kotiin. Päinvastoin, pitää kannustaa, että lapsi pääsee oman elämän alkuun. Ja kyllä me olemme ottaneet sen kannan, että lapsia tuetaan omien rajojemme puitteissa siihen asti, että koulut on käyty loppuun.

[quote author="Vierailija" time="08.06.2015 klo 20:39"]Jaa-a, en osaa sanoa mitä sinun kannattaa tehdä, oman kokemukseni voin kertoa. Olin samassa tilanteessa, eli olisin teoriassa pystynyt varmaan opiskelemaan lapsuuskodista käsin hyvinkin. 

Olin 19, ja tarve päästä omilleen oli todella kova. En saanut olla lapsuuskodissa rauhassa, opiskelutehtävien tekoni keskeytettiin aina 15 min välein kysymällä "hei oletko nähnyt mustaa hiusharjaa" "syötkö huomenna nakkeja vai keittoa" "vieläkö menee kauan" "kuka soitti sinulle äsken?" Huonetta ei voinut lukita, siitä tultiin läpi vaikka oli kiinni.

Eli halusin omilleni. No, opiskelukaupungissa sitten iski 4 vk muutosta kasvoille se miten p_een paljon eläminen maksaa. En pystynyt tekemään mitään sellaisia ruokia kuin kotona ja silti rahat loppui heti. Vuokra vei koko opintotuen eikä riittänytkään sitten vaikka olin "säästäväisiä" laskelmia tehnyt. Oli pakko mennä töihin. Siellä lähiösiwan haisevalla kassalla sitten myin lottoa, kaljaa, tupakkaa ja nielin kyyneliä. Viikonloput ja kesät olin aina töissä. Löytyi poikakaveri joka rakasti baareilua, jota en itse sietänyt ja vielä vähemmän ankean kassatyön takia. Riideltiin yöt, asuttiin siellä hirveässä betonihelvetissä, opinnot viivästyivät koska olin niin väsynyt ja masentunut.

Kevät ja kesä oli pahinta. Se oli niin hirveää että kyyneleet tulee vieläkin silmiin kun muistelen. Siwaan tuli lehtiä, jossa oli kuvia Suomen kesästä. Järvestä, joutsenista, mökistä, soutuveneistä... Niistä asioista jotka minua odottivat kotona. Siellä, mistä olin kotoisin, ja minkä olin hylännyt että pääsin omilleni, kaupunkiin. Mitään niistä ei ollut siellä missä asuin. Vuodenajat menivät ohi, samat hiipparit vetivät röökiä läpi kesän ja ahdistelivat minua. Ympärillä oli porukkaa jota ei kiinnostanut mikään muu kuin raha, viina, huumeet, seksi, ulkonäkö... Työvuoroja iskettiin pyynnöstä huolimatta myös luentojen päälle joten minulta jäi kursseja kesken.

Onneksi tuli ero poikaystävän kanssa ja läksin puoleksi vuodeksi Erasmus-vaihtoon Eurooppaan. Sen jälkeen muutin takaisin lapsuudenkotiin, valmistuin ja elämä hymyilee nyt.

En tiedä vieläkään mikä olisi ollut "oikein". Kaduin opiskelemaan muuttoa jossain kohtaa todella paljon, mutta se opetti maailmasta läksyjä joita tällainen suojeltu hyvän kodin lapsi ei ole kotona saanut. Ilman sitä en osaisi arvostaa kotia, luontoa ja omia vanhempia yhtään niin paljon kuin nyt, ja olisin ehkä jäänyt paitsi jostain osasta nuoruuttakin. Sinun pitää päättää itse, mutta älä silti riko omiin vanhempiin välejä.
[/quote]

Vieläkö asut äidin kanssa?

Tässä naapurustossa on kaksi nuorta, jotka kumpikin tahoillaan yrittivät muuttaa kotoa 16-vuotiaina pitkän opiskelumatkan vuoksi. Vaan ei onnistunut, koti-ikävä oli liikaa, ja kumpikin muutti takaisin kotiin ja kulki sitten pitkää matkaa.

Toinen halusi sitten kaksi vuotta myöhemmin muuttaa kotoa. Ja tällä kertaa oikeasti halusi sitä ja nautti vapaudesta ja itsenäisyydestä ja sai uusia kavereita. Nyt oli hyvä ratkaisu.

Toinen on nyt vasta vuoden kulkenut pitkää koulumatkaa. Saa nähdä muuttuuko mieli vielä vai jatkaako näin koko 3 vuotta.

"Paljonko sinulla on ikää? On ihan eri asia päästää just peruskoulun päättänyt toiselle paikkakunnalle asumaan kuin täysi-ikäinen. Minusta teet ihan oikein, kyllä vanhempien pitää tajuta, että ei lapsia voi kahlita kotiin. Päinvastoin, pitää kannustaa, että lapsi pääsee oman elämän alkuun. Ja kyllä me olemme ottaneet sen kannan, että lapsia tuetaan omien rajojemme puitteissa siihen asti, että koulut on käyty loppuu" - Hyvä huomio toi ikä -juttu. Joskus minua itseäni on hieman arveluttanut esimerkiksi erikoislukioiden tulo "markkinoille" - toisaalta kai jo ennen niitä ammattikoulutuksenkin perässä on muutettu pois kotoa, mutta yhtä kaikki riippuu paljon Muuttajasta. Noin 15 vuotiaan muutto omilleen on kyllä hieman haastava juttu, vaikka toisinaan jopa melkein pakollista kun koulumatkaa tulee enemmän kuin tunti suuntaansa niin saattaa opiskelumotivaatio kadota matkalla kouluun. - Toisaalta 15-vuotias itsekseen asuva on kyllä altis "eksymään" sivupoluille, vaikka asuisi koulun vieressä, mutta pitäisi huolehtia paitsi koulutehtävistään, niin myös kaikki, tai ainakin useimmat asiat mitä yksin asuminen vaatii. Mutta kuten sanoin riippuu yksilöstä. Oma entinen kämppikseni (noin 30 vuotais yliopistossa toista maisterin tutkinotaan suorittanut) ei osannut tai hallinnut arkisa asioita, kuten siivoamsita tai ruoanlaittoa ja  mm. kuljetti pyykit joko vanhemmilleen tai siipalleen pestäväksi...      

Itsenäistyminen on kylläkin jotain ihan muuta kuin opinto- ja asumistuilla vuokrakämpässä asumista. Pysy ap vaan ihan huoletta kotonasi jos vaan tulet vanhempiesi kanssa joten kuten hyvin toimeen. Ei tämä maa kestä tällaista menoa että kakarat lähtee kotoa yhteiskunnan kustannuksella.

Totta kai muutat!

Itse en halunnut jäädä kotiin, olen sellainen luonne. Kotona kyllä käyn usein, tai no kerran kuussa. Mieti mitä itse haluat, älä mieti mielipahaa: vanhempien tehtävähän on kasvattaa lapset maailmaan ja pois pesästä.

[quote author="Vierailija" time="08.06.2015 klo 20:11"]

Ne on sitä mieltä että voin aivan hyvin jäädä kotipaikkakunnalle asumaan kun päivittäistä matkaa ei olisi kun alle tunti yhteen suuntaan. Ymmärrän perin hyvin että ne haluaa pitää minut lähellä mutta toisessa vaa'ankupissa painaa ne tunnin matkat.

On oikein huono omatunto koska olen jo mennyt ottamaan vastaan säätiön asunnon ja maksanut siitä takuuvuokrat enkä halua tuottaa vanhemmilleni mielipahaa.

Onko järkevää sanottavaa tähän?

[/quote]

Teetkö kotona ruokaa? Pyykkäätkö, siivoatko, käytkö kaupassa? Se pari tuntia hupenee helposti noihinkin :)

Mutta itse kannatan kyllä sitä että muutat omillesi. Lisäksi helpottaa opiskelukavereiden kanssa toimimista, nykyisin on paljon ryhmätöitä ja ei se ennenkuulumatonta ole, että hengataan niiden kavereiden kanssa vapaa-ajallakin...

Olen sanonut pojalle että kotona saa asua. Armeija ensiksi ja 3.7. Selviää pääseekö opiskelemaan. Asutaan Hgissä.

Ilman muuta muutat. Kun matkakin on noin lyhyt niin ehdit kyllä nähdä vanhempiasi ihan tarpeeksi.

Itse nautin 19-vuotiaana todella paljon, että kukaan ei kytännyt kotiintulemisiani yms. Välit vanhempiin paranivat kovasti poismuuton jälkeen, kun kyläillessä ei viitsinyt pikkuasioista enää riidellä yhtä paljon.

Peräkamarin pojat ja tytöt ovat lähinnä säälittäviä.

"Sulta jää itsenäistyminen tekemättä ja opiskelijaelämä kokematta jos kotiin jäät.Ihan hullua.Oma kämppä vaan.Kyllä ihmiset muuttaa omaan kotiin vaikka jäis kotikaupunkiinkin opiskelemaan." - Näsäviisas ja joissain täällä jo esiin nostettu kysymys tai sanoisinko haaste. On yleisesti eriasia aloittaa itsenäinen opiskelu ja opiskelijaelämä 15-16 vuotiaana kuin noin parikymppisenä... Nyt kun hallitusvalta osoittaa leikkauksiaan vähän mihin sa ttuu, niin toivoisi, että jokaisella nuorella olisi mahdollisuus  jatkaa opintojaan kotoa käsiä vielä 15-vuotiaana. Tai jos omaa jotain erityistä ja suurta palavaa tarvetta opiskella jossain kotipesää kauempana, niin asia ei kaaadu siihen, että vanhemmilla ei ole varaa, sillä uskoakseni ainakin useimmat 15-16 vuotiaat itsenäistä elämäänsä aloittelevat nuoret ovat enempi vähempi riipppuvaisia vanhempien tuesta, eikä vain taloudellisesta tuesta. - Tai ainakin itselleni on edelleen vielä "vähän" vanhempana omilleni muuttaneelle on ollut tärkeää ja arvokasta omien vanhempien henkinen tuki.

On maailman normaalein asia muuttaa kotoa pois. Siihenhän sua on kasvatettu - että osaat ja voit itse hoitaa elämäsi. VAi onko vanhemmat niin pönttöjä että halauvat sun elävän heidän elämäänsä?

Ootko se tyyppi jonka pitää vahtia erityis-sisarusta, ja siksi ei vanhemmat haluaisi päästää sua opiskeleen?

[quote author="Vierailija" time="08.06.2015 klo 21:34"]

Ootko se tyyppi jonka pitää vahtia erityis-sisarusta, ja siksi ei vanhemmat haluaisi päästää sua opiskeleen?

[/quote]

En.

Jos olet täysi-ikäinen, muutat totta kai, jos tekee mieli. Voihan se vanhemmille olla surullista, mutta lapsen itsenäistyminen ja "pesästä lentäminen" on osa sitä, mitä elämäksi kutsutaan. Kyllä ne siitä pääsee yli, ja jos ei pääse, vika on vanhempien nupissa eikä sinussa. Itseasiassa vanhempasi ovat onnekkaita, jos muutat vain tunnin ajomatkan päähän, ei ainakaan matkan pituus ole vierailujen esteenä.

"On maailman normaalein asia muuttaa kotoa pois. Siihenhän sua on kasvatettu - että osaat ja voit itse hoitaa elämäsi. VAi onko vanhemmat niin pönttöjä että halauvat sun elävän heidän elämäänsä?" Yhtä luonnollista kuin on pitää murrosikäisenä vanhempiaan pönttöinä  (emme edelleenkää tiedä minkä ikäinen Ap on) - Niin on vanhempien huoli, että miten heidän 15-16 -vuotias pärjää omillaan. - Varsin moni tuon ikäinen on vielä hyvin paljon riippuvainen vanhemmistaan, eikä täysin osaa hahmottaa sitä, mitä yksinasuminen vaatii. - Mutta jälleen kerran palaamme yksilöön ja erialisiin lähtökohtiin. Toisille voi olla (lähes) pakko muuttaa omilleen 15-vuotiaana, kun taas toisille 15 -vuotiaana omilleen muutto olisi sulaa pöhköyttä, jonka estäminen vanhempien toimesta on aivan toivottavaa. 

Mä halusin muuttaa heti kun täysi-ikäistyin ja lopulta kaduin sitä todella paljon. Se masensi minut ja oli osasyynä koulun keskeyttämiseen. Vaikka itse kuvittelin olevani täysin valmis ja odotin päivää kuin kuuta nousevaa, lopulta se rahanpuute, työn ja koulun yhteensovitus ja erityisesti yksinäisyys tuntui todella musertavalta. Yritin korvata perhettä kavereilla, juhlimisella ym. mutta vaikka niitä vierailikin koko ajan luonani, koin olevani todella yksin ja vastuu painoi hartioita.

En ollut vielä niin aikuinen mitä luulin, minun olisi kannattanut vielä asua kotona vuosi tai kaksi, sekä henkisen kasvun/vahvuuden vuoksi että rahan vuoksi.